Eräältä radioasemalta tulee lauantaiaamuisin akustista musiikkia. Tarkemmin sanoen unplugged-tyyppistä akustista musiikkia. Sellaista, jossa bändin basisti vaihtaa umpilankkunsa aktiivielektroniikalla ladattuun puoliakustiseen soittimeen, kitaristi jättää stäkkinsä syrjään, luopuu täyssähköisestä kepistään ja koppaa syliinsä sen sijaan pietsomikitetyn kitaran soittaakseen suoraan linjaan…
Kuvaan kuulu, että rumpali hylkää umpipuiset kapulansa ja viuhtoo menemään risukepeillä, ja kosketinsoittaja vaihtaa punakylkisen koskettimistonsa aitoon Hammondiin ja sen seuraksi studioon raahattuun ehtaan Rhodes-pianoon, tuohon akustisten soitinten perikuvaan. Yleensä niin riehakas laulaja esiintyy unplugged-esityksessä sivistyneen hillitysti, kuinkas muuten, ja sen vuoksi langaton solistimikrofoni onkin nyt vanhanaikaisesti – anteeksi, piti sanomani että "vanhan liiton meininkiin" – langallinen perinnemalli.
Kun tarpeisto on näin päivitetty unplugged-teemaan sopivaksi, kytketään sähköt päälle ja aletaan vetää samoja biisejä samoilla sovituksilla kuin muutenkin. Hieno juttu, tuo akustinen musiikki, saadaan vaihtelua.
Myös taimaus on käsite ja käsitteet ovat siitä kivoja, että niiden sisältö voidaan määritellä tilanteen tarpeisiin passaavaksi. Muusikolle taimaus viittaa tapaan, jolla hän fraseeraa rytmisesti eli ui sykkeeseen mukaan. Kaukalon maalihaille taimaus kiteytyy siihen kriittiseen hetkeen jolloin mailan lapa on vakaasti maalin kulmalla ohjaamassa syötön sisään.
Radiojuontajalle taimaus on sitten taas ihan jotain muuta ja sen opin tässä eräänä aamuna juuri radiota kuuntelemalla. Kun tietystikin vain ja ainoastaan parasta ajatonta vanhaa ja nykymusiikkia soittavan radiokanavan aamujuontajat saivat taannoin kuulijaltaan moitteita kappaleiden introjen päälle puhumisesta – jonka kuuntelija palautteessaan ilmaisi olevan omiaan laimentamaan kuuntelijan kokemaa musiikkinautintoa – niin hyvin näppärästi asia käännettiin kuuntelijan ymmärtämättömyydeksi. Sillä juontajan etevyys ei tulekaan kuulemma esiin siinä, että ymmärtäisi puhua silloin kun musiikki ei vielä soi, vaan juontajan taidot punnitaan sen mukaan miten täydellisesti hän onnistuu löpinällään peittämään kappaleiden introt. Siihen kiinnitetään oikein huomiota juontajia koulutettaessa ja mitä täsmällisemmin juonto tärvelee intron sen taitavampi on taimaus. Siitäs saitte.
Musiikissa ei saa tehdä virheitä. Toinen äärinäkemys: virheetön musiikki on kliinistä ja tylsää. Tarkkaavainen huomaa, että nämä teesit ovat verraten kaukana toisistaan.
Jos virheet eivät nyt olekaan aivan välttämättömiä niin voisivatko ne kuitenkin olla sallittuja? Ja jos, niin mikä määrä ja millaisia virheitä musiikissa sitten voisi olla sallittua tai jopa suotavaa tehdä? Tekstiviestinnässä yksitäinen ei vielä haittaa juurikaan, mutta rittävä mrää krijotusvihertäjiä tekee tektsin ymärtämstä aika vaivalloisra. Eikä haparoivaa trapetsitaiteilijaa ole mukava katsoa, turhaa jännitystä semmoinen.
Yksittäisen harhalaukauksen kohtalokkuus ei ole musiikissa vakio. Ikävästi viereen osuva sävel saattaa suistaa yhden esiintyjän raiteiltaan kokonaan, mutta sopivasti pieleen mennyt ääni voikin yllättäen johtaa toisen artistin maukkaaseen tulkintaan.
Ero on mielenhallinnassa ja esityksen kypsyydessä. Epävarman esiintyjän jokainen oikeakin ääni kuulostaa haperuudessaan epäilyttävältä, varmaotteisen artistin väärätkin äänet saattavat mennä täydestä. Etenkin, jos ne ympäröi täydellisyyttä hipovilla sävelillä, joiden seasta vain kultakorvat erottavat dissonassin – ja hekin osaten samalla arvostaa kokonaisuuden eheyttä ja sen pienen särähdyksen inhimillisyyttä.
Täydellisyys on useimpien ulottumattomattomissa, mutta varmaotteisuus on saavutettavissa oleva päämäärä johon on yksinkertaiset askelmerkit: sijoita varmimmat kappaleet ohjelmiston alkuun, harjoittele erityisen huolella avaus sekä siirtyminen jokaisesta kappaleesta seuraavaan, ja jätä teknisesti vaativin osuus keikan loppupuolelle. Siinä se.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja