Keikkapaikkojen akustiikka ja siitä seuraava melun määrä on ollut korjattavien asioiden toivelistallani ykkösenä jo pitkään. Olen vaatinut keikkaolosuhteiden parantamista sekä puheissani että tällä palstalla säännöllisesti. Mitään ei vain tunnu tapahtuvan. Mitään kun ei ylipäänsä tehdä, jos ei ole aivan pakko. Sehän on liiketoiminnan katteesta pois. Tätä harva tuntuu ymmärtävän: kyse on liiketoiminnasta, eikä mistään muusta.
Tulpilla tärvelty?
Ja mikäs siinä, bändi, yleisö ja keikkapaikan henkilökunta osaavat jo suurimmaksi osaksi suojautua melua vastaan. Kolmenkymmenen desibelin tulpat vaimentavat kivasti ja toisten mielestä musiikki kuulostaa jopa paremmalta tulpat korvissa. Bändikin tykittää onnellisena kuulematta todellista balanssia, ja paljon kovempaa kuin ennen tulppia…
Mutta sehän ei ketään haittaa, kun ainoa suojaamaton koko salissa on miksaaja. Ja koko ongelmahan on sitäpaitsi selvästikin umpikuuron miksaajan omaa syytä, joten mitäs siitä. Ostaisi tulpat. Sitten ei surkealle keikkapaikallekaan tarvitse tehdä mitään ja kate säilyy.
Niin että kohta ilmeisesti täytyy todella alkaa käyttää niitä jo ostamiani tulppia myös miksatessa. Kun ei mitään kerran tapahdu…
Laululla latistettu?
Laulun kuuluminen on ollut toinen lempiaiheeni jo pitkään. Nyttemmin olen alkanut miettiä, kuinka pitkälle tässä asiassa voidaan oikein edetä. Määrätyissä musiikinlajeissa orkesteri tuntuu nykyisin olevan ainoastaan häiriötekijä. Välillä vaikuttaa siltä, että kukaan ei halua kuulla orkesteria. Kukaan ei halua koko orkesteria!?
Mutta laulun kuuluvuus ei ole pelkästään volyymi- tai balanssikysymys. Eri ihmisillä puheen selvyys ja selkeys vaihtelevat, eikä epäselvä puhe tai laulu muutu sen ymmärrettävämmäksi, vaikka sitä miten vahvistettaisiin ja muita ääniä karsittaisiin.
Puheessa ja laulussa konsonantit välittävät informaatiota. Ja jos konsonanteissa on pientäkään hävikkiä tai häikkää, siirrytään kuulemisessa ja ymmärtämisessä helposti arvauksen puolelle. Jollei sanaa ymmärrä vieressä seisten ilman äänentoistoa, niin harvemmin siitä saa selvää täällä liiterin perällä äänentoiston kanssa. Vielä ei laitteistossa ole konsonanttikorjainta näkynyt…
Tulkinnalla tapettu?
Erityisen herkästi sanojen kuultavuuteen puututaan tanssikeikoilla. Mutta ei syytä huoleen, iloinen tanssiva kansa, syyllinen on löydetty ja kohta jo rangaistukin. Se teidän keskellänne ylimielisenä laitteistaan kiinni pitävä epäsosiaalisen näköinen henkilö, mikseri vai mikä se nyt olikaan, on kaiken pahan takana. Eikä niillä laitteilla mitään käyttöä oikeasti ole, ne on laitettu siihen keskeiselle paikalle ainoastaan teidän iloisen tanssimisenne häiritsemiseksi.
Ja moni onkin ilmaissut mielipiteensä kyseistä ammattikuntaa ja sen toimintaa kohtaan leikkisästi laitteiston halki tanssimalla. Iloisesti tanssien voi ja saa ilmeisesti törmätä sujuvasti kehen tai mihin vain. Mitäs olivat tielle tulleet?
Todellisuudessahan selkeyden puutokseen on monia syitä, eivätkä ne kaikki ole miksaajan ulottuvilla. Joskus on puhuttu virheellisesti laulun tulkitsemisesta. Tämä on nykyisin pääosin kiellettyä, koska sen vaikutus informaation välittymiseen on todettu negatiiviseksi. Jatkuvan hymyn läpi iloisesti artikuloiden, ja sanan loppuja painottaen on näistä ongelmista silti ennenkin selvitty. Tällä aaltomaisella sanojen painottelulla pärjää pitkälle, joskaan ei aina vielä perille saakka.
Klassista kenttäoloissa?
Klassinen musiikki on parhaimmillaan mukavassa salissa, loistavassa akustiikassa, asiantuntevan ja hyvin käyttäytyvän yleisön läsnäollessa. Monien mielessä tilanne olisi vielä parempi jopa ilman yleisöä. Mutta kun klassinen orkesteri viedään vaikkapa ulkoilmaan soittamaan tilanne muuttuu aina hankalammaksi. Se kaikille tuttu kotisali on jätettävä ja viidakkoseikkailua muistuttava extreme-kokemus alkaa. Vaikkei se kotisalikaan mikään akustiikan kehto olisi, kyllä se kuitenkin aina nämä kammottavat kenttäolot voittaa. Tilanne muuttuu dramaattisesti sekä lavalla orkesterin keskuudessa ja varsinkin yleisön puolella. Ei ole edes järkevää termiä kuvaamaan tätä yleisölle osoitettua seinätöntä ja katotonta aluetta. Akustiikka on kaikilta penkeiltä katsoen kehno, koko tilanne on niin absurdi.
Ja sitten päästään ytimeen: jos äänitarkkailijalla olisi pienintäkään ymmärrystä klassisen musiikin hienouksista ja erityisistä äänellisistä tarpeista, hän noukkisi orkesterin loistokkaan soinnin riittävän etäältä esimerkiksi laadukkaalla stereoparilla. Ja malttaisi olla pilaamatta tätä laadukasta sointia. Näin hoidettuna konsertti olisi edes siedettävä kokemus.
Mutta tunnetustihan ymmärtämätön äänitarkkailija poimii useilla liian lähelle sijoitetuilla mikrofoneilla kireyttä ja tuhoaa siten koko tilaisuuden. Yhä paranee, kun orkesterin kolhiessa näitä useita turhia mikrofoneja katseet kääntyvät siihen ainoaan oikeaan syylliseen, miksaajaan.
Mikrofonin voi asettaa tai olla asettamatta mihin haluaa, kysehän on joka tapauksessa raiskaukseen rinnastettavasta rikoksesta. Koko tilannehan on luultavasti lähtenyt siitä, että miksaaja on halunnut järjestää tämän konsertin näissä kammottavissa olosuhteissa, vain ja ainoastaan esitelläkseen mahtavaa PA-kalustoa. Ei kai kukaan täysjärkinen orkesterista tai heidän lähipiiristään olisi moiseen häpeämättömään musiikin pahoinpitelyyn suostunut?
Eikös olekin hienoa tehdä tärkeää ja arvostettua työtä?
Tämä Reima Saarisen sarkastinen teksti on julkaistu alunperin Riffin numerossa 1/2005, tuolloin Reiskan Riffi -tunnuksen alla. Reiman tuoreimmat terveiset äänentoistoväelle löydät aina uusimmasta painetusta Riffi-lehdestä, jossa Saarinen selvittää -palsta jatkaa edelleen Reiskan Riffillä aloitettua ansiokasta sarjaa.
Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan tilaustoiminnon avulla.
Aiemmin julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio on vuosikerrasta 2011 alkaen ostettavissa Lehtiluukkupalvelusta
