”Soundin rekisteröiminen tavara-merkiksi on periaatteessa mahdollista, esimerkkinä vaikka ”Nokia Tune”. Mutta Fender Stratocasterin sointia ei voisi kyllä kukaan rekisteröidä itselleen.”
Millä perusteella musiikkikappale voidaan tuomita plagiaatiksi? Onko olemassa ”neljän tahdin” sääntöä? Kysymyksiä on paljon ja vastaukset usein tapauskohtaisia.
Musiikillinen plagiointi palasi viime syksynä taas hetkeksi kotimaisiin otsikoihin tamperelaisen lauluntekijä Lounan väittäessä, että Chisun ”Sabotage”-kappaleen pianointro olisi kopio hänen aiemmin julkaistun sävellyksensä niin ikään pianolla soitetusta introsta. Tuota yhtäläisyyttä emme kuitenkaan ryhdy tässä pohtimaan, jokainen kun voi halutessaan kuuntelemalla muodostaa omat johtopäätöksensä.
Tarkastellaan sen sijaan plagioinnin määrittelyä laajemmin. Asia kun tuntuu nousevan tasaisin väliajoin puheenaiheeksi populaarimusiikissa, vaikka melko harvoin päädytään oikeussaliin asti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on liittovaltion oikeusasteiden kautta käsitelty vuoden 1850 jälkeen alle 100 musiikin tekijänoikeustapausta, sillä usein jutut sovitaan ilman oikeudenkäyntiä.
Plagioinnilla tarkoitetaan musiikissa yleensä toisen tekemän teoksen (sävellys, lauluteksti, musiikkikappale) kopiomista joko osittain tai kokonaan uuteen teokseen. Kysymys on siis alkuperäisen teoksen nauttiman tekijänoikeussuojan loukkaamisesta.
Ken ensin ehtii...
Jos tekijänoikeussuojan rikkomuksissa päädytään oikeussaliin asti, oikeudenkäynnin kantajaosapuolen tulee pystyä todistamaan vastaajapuolen kopioineen ”merkittävän osan” alkuperäisestä teoksesta ja osoittamaan teosten välinen ”huomattava samankaltaisuus”. Se, mikä sitten määritellään ”merkittäväksi” ja ”huomattavaksi” onkin tapauskohtaista, eikä ”merkittävä osa” tarkoita suinkaan plagioidun osan pituutta.
Lisäksi tulisi periaatteessa pystyä todistamaan, että vastaajapuoli on ollut kappaleen ”saavutettavissa” (mahdollisuus kuulla alkuperäiskappale tai saada siitä nuotit.) Todistukseksi riittää esimerkiksi se, että kappale on ollut hitti tai että se on ollut ylipäänsä saatavilla julkisissa medioissa. Teoston Musiikkiasiantuntija Jan Vainion mukaan ainoa vaade käytännössä on kuitenkin se, että plagioinnin kohteeksi väitetty kappale on julkaistu ennen plagiaattia:
– Oikeastaan tuo saavutettavuuden todistaminen ei ole mitenkään tärkeää, sillä olisi hyvin vaikeaa todistaa onko joku voinut kuulla alkuperäisen kappaleen. Kysymys on yksinkertaisesti siitä kumpi kappale on saanut tekijänoikeussuojan aikaisemmin, olipa alkuperäinen tehty vaikka Romaniassa ja plagiaatti Suomessa. Ja vaikka joku sanoisikin, että on tehnyt plagiaatiksi väitetyn kappaleensa pöytälaatikkoon jo 50 vuotta sitten, sitä on ikävä kyllä hyvin vaikea todistaa, ellei sitten löydy jotain vedenpitäviä todisteita.
Tahattomasti tehtynäkin kysymys on siis tekijänoikeusrikkomuksesta. Vaikka puhutaan käsitteestä ”plagiointi”, on tietenkin mahdollista tiedostamattomasti kirjoittaa sävellys tai teksti, joka on identtinen jonkun aikaisemmin julkaistun kanssa.
Esimerkiksi George Harrison hävisi Bright Tunes -kustannusyhtiön 1970-luvulla nostaman oikeusjutun, jossa hänen väitettiin kopioineen ”My Sweet Lord” -kappaleensa vanhasta Chiffons-hitistä ”She’s So Fine”.
Harrison myönsi alkuperäisen kappaleen olleen hänelle tuttu siltä ajalta, jolloin se oli hitti Englannissa eli 1960-luvun alkupuolelta. Oikeuden päätöksen mukaan kappaleiden välillä oli huomattavaa samankaltaisuutta, vaikkei jutun tuomari uskonutkaan Harrisonin rikkoneen Chiffons-hitin tekijänoikeutta tarkoituksellisesti ja tietoisesti. Oikeus päätti hänen syyllistyneen nimenomaan ”tiedostamattomaan plagiointiin”.
Vähemmän kuin neljä tahtia riittää
Riittävän samankaltaisuuden vaatimus lienee ollut alku urbaanilegendalle, jonka mukaan neljä tahtia voi kopioida ilman, että voidaan syyttää plagioimisesta. Tosiasiassa plagioidun kohdan pituudella ei juuri ole merkitystä, vaan lyhyempikin kohta voi riittää syytöksen todentamiseksi, vaikkapa tärkeä riffi. Esimerkiksi Australian liittovaltion oikeus päätti 2010 Men At Work -yhtyeen plagioineen kahden tahdin pätkän 1930-luvulla sävellettyä lastenlaulua ”Kookaburra Sits in the Old Gum Tree” osaksi ”Down Under” -jättihittinsä huilu-välisoittoa, vaikka alla oleva rytmitausta ja sointupohja onkin aivan erilainen kuin alkuperäisessä kappaleessa.
Kyse on lopulta siitä, kuinka tärkeässä roolissa kopioidun osan koetaan uudessa kappaleessa olevan ja kuinka erottuvaa tuo samankaltaisuus on kuulijoiden mielestä. Oleellista on myös se, ettei plagioitua kohtaa ole uudessa kappaleessa muunneltu tarpeeksi, jotta sitä voitaisiin kutsua jo uudeksi sävellykseksi. Vaikeimmissa riitatapauksissa asioita tutkitaan tarkasti nuottikuvasta. Lähtökohdat määrittelyssä ovat ensisijaisesti melodisia, mutta rytmilläkin on merkitystä:
– Kappaleen melodia on määrittävä tekijä, ja usein senkin kohdalla vaaditaan myös rytmin suhteen täyttä yhdenmukaisuutta; esimerkiksi Beethovenin viidennen sinfonian alku kuulostaa eri rytmillä aivan erilaiselta, vaikka sävelet olisivatkin juuri ne samat. Samoin kappaleiden kertosäkeiden kohdalla vaaditaan oikeastaan täydellistä yhteneväisyyttä, jotta syyte menisi läpi, Vainio perustelee.
Rikkomusta tarkasteltaessa asetetaan periaatteessa myös vaatimus alkuperäiseksi väitetyn kappaleen tai kappaleen kohdan ”riittävälle omaperäisyydelle”. Miten tuollainen vaatimus käytännössä voidaan määritellä?
– No, nämä pitää aina tapauskohtaisesti tarkastella, kuten taiteessa yleensä. Periaatteessa alkuperäisen teoksenkin tulee siis olla tarpeeksi originaalinen, mutta tuota vaatimusta on oikeasti vaikea ryhtyä määrittelemään, ellei kyseessä sitten ole sämplekirjastosta luuppipohjalta tuotettua kamaa kuorrutettuna hissimusa-pimputuksella. Tuollainen monissa TV-ohjelmissa taustalla kuultava musiikki ei varmaankaan täyttäisi tätä alkuperäisen kappaleen originaliteetin vaatimusta. Kuitenkin esimerkiksi jo tusinaiskelmäkin perustuu paljolti tuttuuteen, eli siihen että kuuntelija aavistaa miten kappale etenee, Vainio myöntää.
Myös tietyt yleiset sointukaavat jätetään plagiointisyytösten ulkopuolelle.
– Esimerkiksi 12-tahdin blues tai I-IV-V-I-kierto (esimerkiksi C, F, G, C) ovat ihan yleisiä kaavoja, joita ei kukaan voi oikein omistaa. Tuollaisista kappaleista tekee sitten originaaleja se melodia sointukaavan päällä sekä soolot, turnaround-riffit ja muut asiat, jotka luovat kappaleen teosidentiteetin, hän jatkaa.
Parodiaako?
Esimerkiksi tutkimus-, journalismi- ja opetusyhteyksissä musiikkiteoksista saa kopioida pieniä pätkiä havainnollistamisen vuoksi. Tätä kutsutaan kansainvälisesti ”kohtuullisen käytön” säännöksi (Yhdysvalloissa ”fair use”, Englannissa ”fair dealing”).
Suomessa vastaavanlainen säädös on sitaattioikeus. Yksi leimallisesti yhdysvaltalainen rajoitus tekijänoikeuteen on ollut parodia, jonka nojalla sallitaan tekijänoikeussuojan alaisten teosten käyttö, vaikka uusi teos kuulostaisikin esimerkiksi melodisesti esikuvaltaan.
Esimerkkinä toimivat Weird Al Yankovicin hitit, vaikkapa ”Fat”, joka parodioi Michael Jacksonin ”Bad”-kappaletta ja videota. Yhdysvaltojen oikeuskäytännössä tämä parodia-poikkeus tekijänoikeuslaissa juontaa juurensa perustuslain ensimmäiseen lisäykseen, joka takaa sananvapauden.
– Suomen lainsäädäntö ei tunne fair use -doktriinia. Suomessa tekijänoikeuden rajoitusmekanismit perustuvat lailla säädettyihin tarkkarajaisiin säännöksiin. Suomessa parodian hyväksyttävyyttä arvioidaan tarvittessa vapaan muunnelman lähtökohdista. Ensisijainen arviointikriteeri on aina se, voidaanko parodiaa pitää uutena ja itsenäisenä teoksena verrattuna alkuperäisteokseen, kertoo puolestaan Risto Salminen Teoston laki-osastolta.
– Rajanveto parodian ja teoksen loukkaavan käytön välillä voi kuitenkin olla vaikeaa. Ellei parodiaa katsota uudeksi itsenäiseksi teokseksi, tulee käyttö arvioitavaksi aiemman teoksen tekijän taloudellisten oikeuksien ja respektioikeuden loukkauksena, Salminen tarkentaa.
Sämpläys on nykyään usein osa pop-kappaleita, ja itse asiassa varhaiset räp-muusikot Yhdysvalloissa perustelivat luvatonta sämpläystä ”kohtuullisen käytön” sääntöön vedoten. Nykyään suurin osa mainstream-artisteista kuitenkin varmistaa etukäteen käyttämiensä sämpläysten luvat tekijänoikeuden haltijoilta, joko maksamalla ennakkomaksun ja/tai lupaamalla osuuden tulevista rojalteista.
Mitäs tämä nyt muistuttaakaan?
Entäpä sitten esimerkiksi tekijän leipälajiksi muodostuneen omintakeisen laulutavan tai vaikkapa jonkun muun omaperäisen soundin vieminen tekijänoikeuden piiriin? Esimerkkinä tästä käyvät Tom Waitsin voittamat oikeusjutut, joissa hän on saanut korvauksia mainosmusiikissa matkitun laulutapansa vuoksi. Jan Vainion mukaan tästäkin alueesta on keskusteltu:
– Onneksi se ei vielä ole tekijänoikeuden piirissä, sillä silloin edessä olisi loputon suo. Sen sijaan soundin rekisteröiminen tavaramerkiksi on periaatteessa mahdollista, esimerkkinä vaikka ”Nokia Tune”. Sen melodiahan on pätkä Francisco Tárregan ”Gran Vals”-kitarasävellyksestä, mutta he ovat brändänneet sen juuri tuotteensa yhteydessä. Siinähän on tietty soundiväri ja soundimaailma. Mutta esimerkiksi Fender Stratocasterin sointia ei voisi kyllä kukaan rekisteröidä itselleen. Kyse on enemmän siitä, mitä sillä soundilla ja omalla soittotaidollaan tekee.
”Mitäs tämä nyt muistuttaakaan?”-henkinen, tyylipiirteillä operoiva mainosmusiikki jää yleensä plagiointisyytösten ulkopuolelle, vaikka jonkun artistin tyyliä kopioitaisiinkin raastuvan ovia hipoen. Toisaalta musiikkinsa käytön mainoksissa ehdottomasti kieltäneen Tom Waitsin yhdessä oikeusjutussa on ollut kysymys lauluäänen imitoinnin ohella myös hänen sävellyksensä tyylin kopioinnista. Teoston asiantuntijan mukaan tyylin matkiminen ei kuitenkaan yleensä asetu plagiointi-kategoriaan, vaan tyylipiirteet luetaan enemmänkin tulkinnallisiin seikkoihin.
– Mainosmusiikissa tärkeää on usein juuri samankaltaisuus johonkin esikuvaan nähden, turvallisuuden tuntu, ja yleensä mainosmusiikin tekijät ovat hyvin tietoisia alueen lainalaisuuksista. Eli pelkän tyylillisen samankaltaisuuden perusteella ei voi syyttää plagioinnista. On kuitenkin tapauksia, joissa esimerkiksi sävellystensä käytön mainoksissa kieltäneen Abban kappaletta on saatettu käyttää osana mainosmusiikkia, tyyliin ”money, money, money”-hokemaa jossain. Sellaisesta on saattanut tulla seuraamuksia, mutta ne hoituvat yleensä artistin manageriportaan sekä mainostoimiston välillä. Sinänsähän on kyllä erittäin raskauttavaa käyttää toisen artistin musiikkia luvatta nimenomaan mainostarkoituksessa, taloudellinen hyöty tavoitteena, Jan Vainio muistuttaa.
TUNNETTUJA KANSAINVÄLISIÄ PLAGIOINTITAPAUKSIA:
• Bright Tunes vs. Harrisongs
”My Sweet Lord” vs. ”She’s So Fine” (Chiffons). Kappaleet ovat varsin samankaltaiset, mutta tuomari ei uskonut Harrisonin plagioineen tahallisesti. Harrisonin yhtiö määrättiin lopulta vuonna 1981 maksamaan korvauksia yli puoli miljoonaa dollaria.
• Isley Brothers vs. Michael Bolton
1991 ilmestynyt Boltonin ”Love is a Wonderful Thing”-hitti sai aikaan ehkä historian suurimman korvauspäätöksen mitä plagiointiin tulee. Isley Brothers -lauluyhtye haastoi hänet ja laulun toisen kirjoittajan oikeuteen 1960-luvulla ilmestyneen alkuperäiskappaleensa sanoituksen osittaisesta kopioimisesta. Isley Brothersille korvattiin oikeuden päätöksellä peräti 5,4 miljoonaa dollaria. Michael Bolton valitti päätöksestä aina korkeimpaan oikeuteen, väittäen ettei koskaan ollut kuullut alkuperäiskappaletta, vaikka myönsikin olevansa yhtyeen musiikin ihailija.
• Willie Dixon vs. Led Zeppelin
Chicagoblues-konkari Dixon haastoi vuonna 1985 Led Zeppelinin oikeuteen ”You Need Love”-laulunsa sanoituksen kohtien luvattomasta lainaamisesta bändin ”Whole Lotta Love” -kappaleeseen. Asiassa päädyttiin sovitteluratkaisuun, jossa Dixon lisättiin yhdeksi lauluntekijäksi Zeppelin-klassikkoon.
• Queen ja David Bowie vs. Vanilla Ice
(luvaton sämpläys)
Vuonna 1990 Rob Van Winkle (Vanilla Ice) sämpläsi ”Ice Ice Baby”-hittiinsä luvattomasti ”Under Pressure”-kappaletta, muunnellen vain hieman bassolinjaa. Asiassa päädyttiin sovitteluratkaisuun, jossa Ice maksoi alkuperäistekijöille salaiseksi jääneen, mutta todennäköisesti huomattavan korvauksen.
• Fantasy vs. Fogerty
CCR-kappaleiden kustannusoikeudet omistavan Fantasy-kustannusyhtiön Saul Zaenz syytti vuonna 1985 Fogertya ”Centerfield”-levyn ”The Old Man Down the Road”-kappaleen sävellyksen kopioimisesta vanhasta CCR-hitistä ”Run Through the Jungle”. Syyte kaatui oikeussalissa, kun Fogerty esitti kappaleen kitaran säestyksellä; valamiehistön mukaan kappaleet olivat vain samaa tyyliä. Lauluntekijän mielestä kyseessä oli merkittävä päätös siitä, voiko artisti kirjoittaa omaan tyyliinsä pohjaavia kappaleita sen jälkeen, kun on luovuttanut vanhojen laulujensa oikeudet toiselle taholle.
• Waits vs. Frito-Lay
Ruokavalmistaja Frito-Lay palkkasi erittäin taitavan Tom Waits -imitaattorin laulamaan ”Step Right Up” -kappaletta muistuttavan mainossävelmän. Lopputuloksesta tulikin liian hyvä, sillä yhtiön vuonna 1992 maksama korvaussumma Tom Waitsin hyväksi oli yli kaksi miljoonaa dollaria.
• Wolfen perintöä vaaliva säätiö vs. Led Zeppelinin kitaristi Jimmy Page ja laulaja Robert Plant
(kitarariffin kopioiminen)
------------------------------------------------------------
Oheinen artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2011. Erityisen ajankohtaiseksi sen teki jälleen juuri julkaistu oiikeuden päätös, jossa Led Zeppelin -yhtyeen Jimmy Page ja Robert Plant vapautettiin Stairway to Heaven -kappaleeseen kohdistuvista plagiointi syytöksistä.
Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
