Joka toinen alkava yritys Suomessa lopettaa viiden vuoden kuluessa. Mediaseksikkäistä start-upeista pitemmälle jatkaa vain viidennes.
Vankka arkinen ammattitaito ei ehkä heruta yhtä ihastuneita huokauksia kuin leijonanluolaan uskaltautuvat rohkelikot, mutta sen turvin yritys saattaa kumminkin todistettavasti pärjätä neljännesvuosisadan, ja pitemmällekin…
Akukonin perustamisen aikoihin alan silloiset konkarit arvelivat yksimielisesti, että Suomessa akustiikka on ollut marginaalissa ja siellä se pysyy vastakin. Jos nyt ehkä kymmenelle akustikolle töitä vielä jonain päivänä voisi löytyäkin, niin missään tapauksessa määrä ei voisi kasvaa yli kahdenkymmenen.
Pieleen ennustettu. Työllistäähän tämän jutun kirjoittamisen aikaan parahiksi jo 25 vuoden ikään varttunut Akukon nykyisin jo yksinään Suomessa noin 45 ammattilaista (ja ulkomaan toiminnoissa vielä päälle 20 henkeä lisää).
Työllistä itsesi, perusta firma!
Onneksi pessimistiselle ennusteelle ei annettu valtaa sinä iltana jona akustikot Tapio Lahti ja Henrik Möller istuivat pöydän ääreen miettimään kuinka selviytyä omasta tukalasta tilanteestaan. Töitä parivaljakolle oli kyllä, mutta Suomi kouristeli yhä laman jälkiaalloissa ja silloinen työnantaja oli ns. heikossa hapessa. Tulevaisuus sen palveluksessa ei näyttänyt varmalta, jos nyt ylisummaan edes mahdolliselta.
Puun ja kuoren välissä päättäväisyys nousee arvoonsa. On uskallettava, ja toisinaan suoraan siihen syvään päätyyn.
– Se oli yhden illan illan päätös: okei, perustetaan firma. Ilmoitettiin työnantajalle, että jos se haluaa, niin me voidaan siirtää meidän toiminta heiltä omalle firmalle. Tavallaan siis ulkoistettiin itsemme, muistelee Henrik Möller yrityksen syntyhetkeä.
Kun ehdotus sai vastaansa vihreää valoa, ryhdyttiin toimeen.
– Meillä ei kummallakaan ollut minkäänlaista bisnes-taustaa, eikä mitään hajua miten kaikki tehdään.
Yksi asia oli kuitenkin selvä: rakennus- ja suunnittelusektorilla yleinen nimenmuodostuskaava ”insinööritoimisto tuo ja tämä” ei vaikuttanut väkevältä ratkaisulta, sellainen kun ei kerro toiminnan luonteesta riittävästi.
Tapio Lahti keksikin ehdot täyttävän nimen ja sille passaavan logon. Ihan heittämällä Akukon ei kuitenkaan kaupparekisteriin kelvannut, koska lähes sama nimi oli jo jollakin toisella käytössä. Niinpä uusi yritys rekisteröitiin 1. syyskuuta 1994 muodossa Insinööritoimisto Akukon oy ja sen omistus merkittiin kumppanusten kesken tasajaolla 50/50.
Liikkeelle päästiin juoheasti, kun pohjaa antoivat vanhan työnantajan ajalta periytyvät urakat ja kontaktit. Tilanne puolsi muutenkin pesäeron tekoa.
– Olin ainoa, joka pyöritti siellä rakennus- ja huoneakustiikkaa, ja ainoa jolla oli tarpeeksi töitä itselle, Möller kertoo.
Tapio Lahden tilanne ei ollut ihan yhtä suotuisa, mutta hänenkään kohdallaan oma yritys ei ainakaan ollut viemässä asioita huonompaan suuntaan. Vähin erin Akukonin toiminta alkoi vakiintua, vaikka kovin laveaa ei elämä alkuvuosina ollutkaan.
– Kuukauden lopussa maksettiin laskut ja katsottiin sitten, että jäikö meille mitään palkkaa, kuvailee Möller taloudellisen menestyksen mittakaavaa, ja naurahtaa perään, että onneksi molempien vaimoilla oli hyvät työpaikat!
Alkuvauhdit antoi Oulunkylän Pop & Jazz Opiston & Konservatorion silloinen rakennushanke Arabiassa. Kyseessä oli Suomen oloissa poikkeuksellisen merkittävä asia monessakin mielessä. Ensinnäkin rytmimusiikille tehtiin vihdoinkin omaa ja varta vasten sen opetustarpeisiin suunniteltua tilakompleksia harjoitushuoneineen ja studioineen päivineen. Uudisrakennuksen sijaan toiminnot sovitettiin entisiin tehdastiloihin, mikä asetti omat reunaehtonsa. Ja tilojen keskinäisen äänieristyksen lisäksi oli huolehdittava myös siitä ettei ajoneuvo- ja raitiotieliikenne aiheuta häiriöitä toiminnalle, eikä toiminta toisaalta tuota haittaa ympäristölle. Selvää oli, että rakennustyömaa vaati suunnittelun ohella pätevää valvontaa.
– Se oli suurin projekti, jonka mä sain mukaan, kun me lähdettiin. Siinä kävi vielä niin hauskasti, että Andy Munro oli sen studion suunnittelija ja tämän meidän entisen firman pomo oli tehnyt sopimuksen Andyn kanssa punnissa, mutta asiakkaan kanssa markoissa. Ja juuri silloin kurssi lähti oikeaan suuntaan. Meille tuli 15–20 000 markkaa lisää tuloa ihan siitä kurssivaihtelusta. Semmoinen onnenpotku!
Alaa uurtamassa
Maailma oli hyvin toisenlainen tuohon aikaan muutenkin, eikä missään mielessä lähelläkään valmista. Nykyvinkkelistä katseltuna meno oli monin paikoin vielä kovin kehittymätöntä.
– Suomessa oli ihan vaan pari akustikkoa tai ääniasiantuntijaa. Oli VTT:n ja Työterveyslaitoksen asiantuntijoita, ja muutama konsultti, jotka keskittyivät lähinnä teollisuus- ja liikennemeluun. Mutta koko tämä puoli mikä me hahmotetaan nyt normaaliksi rakennus- tai huoneakustiikaksi – ei siinä ollut kuin kaksi toimijaa: Alpo Halmeen toimisto ja sitten Raimo Parjo, joka toimi yksin. Ja ne oli ainoat, jotka teki rakennus ja huoneakustiikkaa.
Kourallinen ammattilaisia tuntui Mölleristä kovin niukalta koko Suomea ajatellen, kun vertailukohtana oli toisen pohjoismaan akustikkokunta.
– Mä tulin Tanskasta, jossa niitä oli satoja… Ajattelin että pakkohan tässä on olla jotain mahdollisuuksia!
Sopiva kirittäjäkin löytyi muutaman vuoden kuluttua, kun Heikki Helimäki (s. 1959, k. 2018) irrottautui Halmeen toimistosta ja perusti oman yrityksensä, Helimäki Akustikot.
– Siitä lähti oikeastaan sellainen parijuoksu, varsinkin Hessun ja mun välillä. Aina kun jompi kumpi keksi jotain, niin toinen keksi jotain muuta. Kyllä mä väitän että Hessu ja Akukon on ne, jotka on startannu akustiikka-konsultointibisneksen Suomessa.
Möller näkee selkeän yhteyden siihen, että akustiikkakonsultin ottaminen mukaan jo suunnitteluvaiheessa on nykyisin luontevaa hyvin monenlaisissa hankkeissa.
– Näin ei aikaisemmin ollut, ei ollenkaan. Oli just, että jos sä teet konserttisalin, sun pitää saada akustikko. Mutta kaikki muut: koulut, toimistot, mitkä vaan – eihän siinä tarvita akustikkoa!
Muutos käynnistyi 90-luvun lopulla, kun tietous akustiikan merkityksestä rakennuksen käytettävyydelle ja viihtyisyydelle yleistyi vähitellen. Rakennuttajat sekä rakentajat alkoivat nähdä asiassa vissiä perää.
– Ja sitten meillä oli kaksi firmaa, jotka pystyivät tarjoamaan tällaisen palvelun. Siitä se lähti.
Konttorit kuntoon
Valtaosa Akukonin rakennus- ja huoneakustiikkaan liittyvistä toimeksiannoista koskee toimistojen, koulujen ja muiden vastaa-vien tilojen akustiikkasuunnittelua. Paino on sanalla suunnittelu, sillä kun maito on nurin, vahingon jälkiä voi yleensä enää vain siivota pois sen minkä nyt voi. Avain aidosti hyvään lopputulokseen on aktiivinen rooli hankkeessa jo aivan sen alkuvaiheessa, jolloin perusratkaisuja vasta haetaan.
Näiltä osin kehitys on kulkenut parempaan suuntaan, vaikka karuja kuvauksia muodikkaiden monitoimityötilojen epäviihtyisyydestä kuuleekin tämän tästä.
– Asiakas kuin asiakas vaatii nykyään, että pitää ottaa akustiikkasuunnittelija mukaan. Eikä se ole vain se huoneakustiikka siinä avotoimistossa vaan myös kaikki muu mikä liittyy siihen. Tarvitaan neukkareita ja puhelinkoppeja… Ja pitää hahmotella myös, että mitä kannattaa laittaa minnekin. Esimerkiksi research & development -osaston – jossa ihmiset istuu ja keksii – ei välttämättä kannata olla samassa avotilassa markkinointi-osaston kanssa.
Nykyisin akustiikan suunnittelun ohella toteutetaan usein myös toimiston koko AV-järjestelmän suunnittelu, johon Akukonin aiempi kokemus on luonut hyvän pohjan. Elävän musiikin ja elokuvien esitystilat, teatterit, auditoriot – tuotantostudiosta puhumattakaan – ovat jo pitkään olleet ympäristöjä joissa huoneakustiikka ja sähköinen tekniikka kättelevät toisiaan, olkoonpa kyse sitten analogisesta tai digitaalisesta tekniikasta.
– Se on erilaista. Se ei ole konserttisali, mutta sillä on omat haasteensa.
Viime vuosina yleistynyt tapa yhdistää kauppakeskus, erilaiset ajanvietetoiminnot, mitä moninaisimmat palvelut ja mahdollisesti vielä asuminen samaan rakennuskompleksiin tuottavat välillä todellista päänvaivaa akustikoille, joiden leipälajina on myös värähtelyn vaimentaminen rakenteissa.
Keilapallon jyräys radalla tai voimanostajan salin lattiaan jysäyttämä punttitanko ei välttämättä kuulu kovin kauas ilmaäänenä, mutta rakennuksen rungossa tärinä kulkee toisinaan uskomattoman pitkiä matkoja, kunnes se punkeaa esiin sopimattomassa paikassa. Eikä ole hyväksi häiritä mummon päivätorkkuja hänen kotisohvaansa täryyttelemällä puhumattakaan siitä, että kerrosta paria alempana leikataan potilaan silmää laserilla, jonka kohdistus ei saa heilahtaa asteen murto-osaakaan.
Oma lukunsa on maankäytön kehitys kaupungeissa, joissa vapaana olevia tontteja ei tahdo löytyä muualta kuin sieltä minne ei aikanaan ole jonkin häiriön vuoksi haluttu rakentaa.
Tyypillinen häiriö on raideliikenne, jonka yhteydessä saatetaan vielä törmätä monen eri toimijan keskenään ristiriitaisiin intresseihin ja oikeuksiin. Jos rata on kunnostettu muutama vuosi sitten ratayhtiön kustannuksella – kun kaupunki vasta valmisteli rakennuskaavaansa – ei suhteellisen tuoreita kiskoja hevillä lähdetä irrottamaan uudestaan tärinänvaimennuksen asentamiseksi. Ei, vaikka radan varteen rakennettavan kerrostalon asumismukavuuden takeeksi se olisi kenties yksinkertaisin menetelmä. Jos rata oli ensin ja talo tulee myöhemmin, saa talon rakentaja huolehtia asumismukavuuden toteutumisesta. Tämä tietää töitä akustikolle, yhdellä ehdolla:
– Se pitää toteuttaa niin, että kukaan ei huomaa, että siitä tulee rakentamiseen lisäkustannuksia.
Siihenkin on konstinsa, ja vain hyvin erityisluonteisissa tapauksissa kuten Musiikkitalon kohdalla ratkaisu on se, että koko talo eristetään täysin tärinältä.
Toisinkin päin voi käydä. Talot ovat olleet sijoillaan iät ja ajat, mutta häiriö tuodaan paikaalle vasta myöhemmin.
– Metro: yht’äkkiä sitten tulee tuommonen juna lauttasaarelaisten lattioiden alle, missä ei ole ennen ollut mitään. Sekin pitäisi saada tehtyä niin, että ne ei tuntisi sitä tärinää. Nämä meluprojektit on tyypillisesti melko isoja ja joskus on aika vaikea selittää mikä meidän rooli niissä on. Jos me suunnitellaan konserttisalia, se on ihan selvää mitä me ollaan siellä tekemässä. Mutta se, että saa suunniteltua 30 kilometriä tärinäeristystä metroradan alle, se on vähän semmoista… ”ai että nuo matot on joku oikein suunnitellut?” …Ju-u!
Akukonilla ympäristömelun torjunta näkyy myös usein ajan kerrostuessa syntyvien ongelmian ratkontana
– Teollisuuslaitos on aikoinaan saanut luvan, että tää on ihan hyvä paikka. Ja sitten on rakennettu taloja pikku hiljaa ympärille ja huomattu, että tuohan muuten pitää hemmetinmoista meteliä. Sitten pitää saada se teollisuuslaitos hiljaiseksi.
Meluntorjuntaa tarvitaan niin työpaikoilla kuin vapaa-ajallakin. Konserteissa ja tapahtumissa nämä kaksi nivoutuvat toisiinsa.
– Pitäisi voida järjestää joku tapahtuma, että siellä voi soittaa järkevällä tasolla ja ihmiset eivät häiriinny liikaa. Ja kaupungeissahan ongelma on, että niitä paikkoja ei oikein ole… mutta valittajia on.
Festivaalien järjestäjät ovat ammattilaisia ohjelman rakentamisessa, teknisissä järjestelyissä tarvitaan erikoisosaamista.
– Me ollaan yritetty auttaa järjestäjiä niin, että ollaan suunniteltu se koko lay-out tapahtuma-alueelle. Se on ihan selvä, että kun sulla on vähintään kymmenen desibeliä vähemmän ääntä taaksepäin, niin jos sä pystyt laittamaan lavan sillä lailla, että se ei huuda suoraan mummun asuntoon, niin se on kaikki kotiinpäin.
Melu itsessään ei rajoitu vain tapahtumiin, siitä on kehkeytynyt todellinen nykyajan yleisvitsaus.
– Meluhan on yksi niitä isoimpia ympäristön haasteita. Jos katsoo Suomen kartalta alueita, joissa ei ole melua – jotka siis ovat todella hiljaisia, luonnontilassa – niin ei niitä kovin montaa ole. Melkein aina on vähintään joku tie lähellä tai lentoreitti yläpuolella… se on haaste tulevaisuudessa, että meillä ei ole hiljaisuutta juuri missään.
Entäs ne musiikkistudiot?
Riffin lukijoita läheltä liippaava musiikkistudioiden rakentaminen on kuihtunut liki olemattomiin.
– 10–15 vuotta sitten studiobisnes oli oikea bisnes. Sitä ei enää ole. Kyllä me edelleen suunnitellaan studioita, mutta broadcast- ja TV-studioita, kertoo Henrik Möller.
Esimerkeiksi käyvät Yleisradion tarunhohtoisen M1-studion korvaajan suunnittelu, U 11 -ulkotuotantoauto sekä Turun toimituksen tilat Logomolla. Entisissä Elokuvasäätiön tiloissa toimivan Megurun elokuvamiksaamot ovat nekin tuore tapaus, eikä studioista puhuttaessa voi sivuuttaa alan opinahjoja, joista viimeisimpänä on Akukonin referenssilistalle merkattu Aalto-yliopiston Äänimaa-studioiden suunnittelu.
Studiopalveluita myyvien yritysten tulevaisuus ei näytä ruusuiselta. Monen muun akustikon tapaan Möller on itsekin aktiivinen harrastajamuusikko, ja hän on seurannut alan kehitystä myös oman studionsa isäntänä ja isomman pajan osakkaana. Vallitseva talousmatematiikka kiteytyy sarkastiseen kommenttiin:
– Studiohan on erittäin tehokas ja nopea tapa hävittää hävyttömän paljon rahaa…
Itsenäisten tuottajien omaan käyttöön rakennetaan kyllä yhä uusi työhuonestudioita. Neuvonnan tarvetta esiintyykin siellä täällä, mutta yksittäisten pienehköjen projektien sovittaminen verraten isoksi yritykseksi kasvaneen Akukonin aikatauluihin ja hallintoon on monesti hankalaa. Asiakkaan opastus alkuun ja reittiohjeet luotettaviksi osoittautuneiden yhteistyötahojen luo on silloin hedelmällinen tapa edetä.
Akustikko ei ole enää uhanalainen laji
Erityisesti viimeisen kymmenen vuoden kuluessa akustikkojen määrä Suomessa on kasvanut voimakkaasti.
– Se on positiivista, koska se tarkoittaa, että tälle on markkinoita. Mutta se tarkoittaa myös, että koko ajan pitää keksiä miten voi olla taas vähän parempi. Kun muut oppivat sen, mitä me osataan nyt, meidän pitää osata jo jotain enemmän… jatkuvaa kehitystä, sitä tämä on.
Muutosta kuvaa hyvin Akukonin uusin lisäys palveluihin, akkreditoidun kalibrointilaboratorion perustaminen. Kyseessä on Suomen ainoa äänitasomittareiden ja niiden kalibrointilaitteiden tarkistukseen valtuutettu laboratorio.
Aikanaan Työterveyslaitos tarjosi mittareiden kalibrointipalvelua osana omaa toimintaansa, mutta palvelu lopetettiin vähäisen kysynnän vuoksi kymmenisen vuotta sitten. Siitä läh-tien alan voimakkaasti kasvava toimijajoukko on joutunut lähettämään mittarinsa sekä niiden kalibrointilaitteet tarkistettaviksi Ruotsiin tai vielä kauemmas. Kun nykytilanne on jotain aivan muuta kuin TTL:n palvelun sulkemispäätöksen aikoihin, oli Akukonilla oman laboratorion perustamiseen kosolti hyviä syitä.
– Suomessa on viranomaisten ja konsulttien käytössä noin 3 000 äänitasomittaria, ja pari tuhatta kalibraattoria. Äänitasonmittari pitäisi kalibroida joka toinen vuosi ja kalibraattori joka vuosi. Ne pitää siis viedä laboratorioon ja katsoa kokonaan läpi. Ei vain niin, että näyttääkö se oikean numeron vaan tutkia myös onko suodattimet kunnossa, varsinkin analogilaitteista, joiden komponenttien arvot voivat vähän heitellä.
Samalla mitataan laitteiden oma itseiskohina, jotta tiedetään onko jokin mitattu arvo mittarin omaa pohjakohinaa vai mitattavan kohteen ominaisuus.
– Jos on mittari, jota ei ole kalibroitu kymmeneen vuoteen, niin kyllä se voi heittää aika paljon.
Tutkimus labratoriossa on perusteellisempi prosessi kuin äänitasomittarin pikatarkistus kenttäoloissa mukana kuljetettavalla kalibraattorilla. Ne varmistavat desibelilukeman oikeellisuuden yhden kilohertsin taajuudella, mutta laboratoriossa tarkasteluun saadaan kaikki muutkin taajuudet. Vielä kun mittareiden käyttäjät muistaisivat, että työvälineiden säännöllinen tarkistus kuuluu asiaan.
– Kun viranomainen käy tarkistamassa äänitasoa festivaalilla tai konsertissa, mittaa ja antaa jonkun luvun, niin sehän otetaan kuin raamatusta, absoluuttisena totuutena. Mutta mahtaako ne tietää, että hyvälaatuinenkin mittari voi heitellä kymmenen vuoden sisällä plus-miinus viisi desibeliä? Ja se on aika paljon, jos puhutaan vaikka konsertista.
Ei kasvua kivuitta
Akukonin 25 vuotta on pitkä taival, johon mahtuu riemukkaita voitontuntoja, mutta toisaalta myös kasvun vääjäämättä mukanaan tuomia kipukohtiakin.
– Tapio ja minä lähdettiin periaatteessa tekemään vain itsellemme työpaikkaa ja sitten yht’äkkiä hiffattiin, että täällä on yli 20 ihmistä töissä ja se pitäisi jotenkin organisoida.
Logomo-sali Turussa skaalautuu liikkuvan katsomonsa ansiosta hyvin erilaisiin mittoihin ja tarjoaa myös muunneltavan keinoakustiikan (kuva: Joni Rantasalo)
Henkilöstön kasvu oli luontaista seurausta työmäärän kasvusta. Uusia tekijöitä taloon tuli milloin harjoittelujakson tai diplomityön tekemisen kautta, jonkin projektin tuomana ja miten milloinkin.
– Jossain vaiheessa tuli sitten, että hetkinen: mitä me ollaan oikein tekemässä? Ja mikä meidän bisnes oikein on? Ja miten me oikeasti halutaan pyörittää tätä firmaa?
Erilaisten persoonallisuuksien, toimintatapojen ja tulevaisuudenvisioiden sovittaminen toimivaksi kokonaisuudeksi oli välttämätöntä, mutta vaivalloista. Henkilökemia taitaa silti olla olemukseltaan lähempänä alkemiaa kuin insinööritiedettä, mikä toisinaan voi yllättää.
– Että kaikki eivät olekaan samaa mieltä siitä miten pitäisi toimia… Ja sitten joku on vähän hiljaisempi ja joku toinen taas puhuu oikein mielellään, Möller kuvailee asiaa taputtaen tässä kohden merkitsevästi rintaansa ennen kuin jatkaa: Jos mä jotain tekisin nyt toisin, niin mä en odottaisi niin kauan. Nyt meni vähän yli kymmenen vuotta ennen kuin me ryhdyttiin miettimään kunnolla mitä me ollaan tekemässä.
Tilanteen selvittely kannatti. Nykyisen Akukonin vetäminen ei enää ole yhden henkilön varassa, vaan firmassa on useita tiimipäälliköitä ja päätoiminen toimitusjohtaja.
Wuxin oppperatalon sali Kiinassa löytyy Akukonin meriittilistalta sekin. (kuva: Jussi Tiainen)
Visiot tulevaisuudesta muotoiltiin yhteisesti ja ulkopuolisten tahojen ostotarjoukset firmasta on nekin hylätty yhteisellä päätöksellä. Itsenäisyys on arvo itsessään ja Akukon on päättänyt vaalia sitä sukupolvelta seuraavalle. Ei suvussa, vaan työntekijöiden piirissä. Kaikki omistajat nimittäin työskentelevät itse yrityksessä eikä muuta mahdollisuutta ole. Kenelläkään.
– Kun mä jään eläkkelle, mulla on viisi vuotta aikaa myydä mun osakkeet.
Suomi elää viennistä
Puutavaran ohella Suomesta kannattaa viedä osaamista. Akukonilla on nykyisin viisi tytäryhtiötä ulkomailla ja toimeksiantoja eri puolilla maailmaa. Siinä astutaan henkilökemiasta samalla vielä askel syvemmälle mystiikkaan, eri kansojen luontaiseen tapaan tulkita ohjeita ja toimintatapoja.
– Olin Moskovassa mukana, kun siellä entisöitiin Tshaikovski-konservatorion isoa Bolshoi-salia, joka on yksi maailman parhaista konserttisaleista. Tarkoitus oli, että kun se saadaan restauroitua, soundin pitää olla ihan sama kuin 1901, jolloin se avattiin.
Tilaajan tiukkuus pisti akustikot syynäämään vanhoja rakenteita pieteetillä.
– Me tutkittiin hyvin tarkasti meidän belgialaisten kollegoiden kanssa, että miten se lava on rakennettu että pystytään sitten kopioimaan se. Vaikka siellä oli sellaisia juttuja, joista me ei ymmärretty, että miksi ne oikein toimii…
Perusteellinen dokumentointi oli tarpeen jo restauroinnin massiivisuudenkin vuoksi, rakennuksesta säästettiin lähinnä kuori ja kantavat rakenteet.
– Sieltä revittiin ihan kaikki ulos, aivan paljaalle betonille… joka ei edes ollut betonia.
Urakan aikataulua ei oltu hakattu kiveen, vaan pahempaa: se oli naulattu julkisesti kaikkien tietoon, sillä sali otettaisiin käyttöön kansainvälisen Tshaikovski-kilpailun ensimmäisessä konsertissa. Piste.
– No sitten kaksi, kolme viikkoa ennen avajaisia mä menen sinne viimeiselle inspektiolle, kun ne ovat juuri tekemässä lavan lattiaa. Mutta sen sijaan, että ne olisivat tehneet niin kuin me oltiin speksattu eli laittaneet kaksi kerrosta 45-millisiä lankkuja ristikoolauksena, niin ne olivat päättäneet että pääsee paljon helpommalla, kun kääntää kakkosneloset pystyyn ja tekee vain yhden koolauksen!
Urakan valvojan oli aika älähtää, kuullakseen vain, että näin tehdään kun restauraattorit ovat kerran antaneet luvan muuttaa rakennetta. Tarvittiin kohtuullinen määrä ärhäkkyyttä ja vastapuolta haastavaa asennetta, että paikalle saatiin riittävän iso pomo ottamaan asia uudestaan harkintaan.
– No hän näkee, että mä olen vähän kiihtynyt ja kysyy mikä nyt on. Mä selitän, että lavan kytkentä permantoon on yksi tärkeimpiä asioita tässä koko jutussa, ja meidän on kerta kaikkiaan pakko kopioida se vanha rakenne. Jos se tehdään noin kuin te nyt teette, niin siitä tulee ihan liian jäykkä rakenne. En mä voi sallia sitä mitenkään!
Viesti kolahtaa, jo valmiiksi saatu kolmasosa lavaa määrätään purettavaksi. Työmiesten on aloitettava alusta, tällä kerralla ohjeiden mukaisesti.
Henrikin tiedustellessa jälkeenpäin venäläiseltä kollegaltaan miten tällaista voi edes tapahtua, vastaus kuuluu:
– What did you expect? This is Russia: nothing works, but everything is possible!
Salista tuli lopulta kelpo. Muusikot olivat hyvin tyytyväisiä ja kuulopuheiden mukaan maan kulttuuriministeri olisi avajaisten jälkeen myhäillyt seurueelleen, että ”luojan kiitos, edes yksi meidän projekteista meni ihan nappiin”.
Onnistuminen oli sikälikin mielenkiintoista, että Möller toteaa salin rakenteiden olevan vähintäänkin omintakeisia:
– Kun mä katson niitä piirustuksia niin ajattelin, että ei juma, ei tämän pitäisi toimia. Tässähän on kaikki ne jutut, joista opetetaan, että älä ainakaan näin tee. Se on ihan uskomaton sali, takaparvikin, joka jatkuu ja jatkuu niin pitkälle ettei lattiaa mahdu enää korottamaan takimmaisilla neljällä rivillä. Niiltä ei näe mitään, mutta silti kuulostaa erittäin hyvältä!
Kaiken lisäksi salin on alunperin suunnitellut arkkitehti eikä akustikko.
•••
Akukonin vuosien varrella suunnittelemiin kohteisiin voi tutustua yrityksen kotisivustolla.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
