Monofonisesta polyfoniaan, analogisesta digitaaliseen, samplaavasta mallintavaan ja erillislaitteista ohjelmistoihin – syntikoiden lyhyt historia on nopeiden käänteiden kavalkadi.
Vaikka ensimmäiset kokeilut äänisynteesistä tehtiin jo yllättävän kauan sitten, bändisoittimena syntetisaattori on sittenkin kohtalaisen tuore tulokas. Muutaman vuosikymmenen kehityskaari on ollut huikean nopeaa. Tamperelainen Jarkko Tuohimaa on koonnut edustavan kokoelman syntetisaattoreita kaikista kehityksen vaiheista, tutkinut ja kokeillut niiden ominaisuuksia ja ohjelmointia ja vertaillut uusia softasovelluksia aitoihin hardwaresoundeihin.
Studiossaan Tuohimaa istuu täysin laitteiston ympäröimänä. Kaikki tunnetut valmistajat ovat edustettuna valikoimassa, useat niistä monella eri aikakausien laitteilla.
– En ole laskenut lukumäärää viime aikoina, mutta syntetisaattoripohjaisissa ollaan jossakin seitsemänkymmenen kappaleen tienoilla, hän arvioi kokoelmansa laajuutta.
– Vanhimmat laitteet ovat Sequential Circuitsin Pro-One ja Korgin MS-20, 1970-luvun puolelta. Kahdeksankymmentäluvulta ovat mm. Rolandin Juno-60 ja Juno-106 sekä JX-3P ja SH-101. Ensimmäinen additiivinen synani oli Kawain K5m ja sen lisäksi hankin 90-luvulla K-5000S:n.
– Alussa minulla oli yksi subtraktiivinen analogisyna ja digitaalinen sampleri ja rupesin kiinnostumaan muista mahdollisista synteesitavoista ja niiden tarjoamista mahdollisuuksista. Pelkkä analoginen rupeaa tylsistyttämään ja minulla onkin 80-luvun preset-syntikoita ja 90-luvun mallintavia laitteita. Koska monet vanhimmista laitteista ovat monofonisia, käytän niitä usein bassossa ja nykyaikaisempia polyfonisia kaikessa muussa.
– Onhan täällä paljon päällekkäisyyttä. Osa laitteista on jäänyt, vaikka olen ostanut uudemman mallin, joka sisältää samaa ideologiaa uudemmalla käyttöliittymällä. Keräilyn alkuvaiheessa tuli ostettua laitteita, jotka osoittautuivat pettymyksiksi. Niihin on myöhemmin kuitenkin palannut, koska ne osoittautuvat hauskoiksi elementeiksi. Esimerkiksi Rolandin D-50 oli aluksi kiehtova presetlaite, jonka ominaisuudet ovat V-Synthissa. D-50:ssä on silti oma persoonallisuutensa.
Syntetisaattorit olivat aluksi mielettömän kalliita, eikä niihin tavallisilla soittajilla ollut varaa. Nyt vanhalla kalustolla on oma keräilyarvonsa, joten Tuohimaallakin lienee hallussaan pieni omaisuus.
– Retrolaitteiden keräilyboomi oli jo kerran iso 90-luvulla, mutta tietokoneisiin alkoi saada plugareita, mikä söi markkinoita joksikin aikaa ja laitteita saattoi saada halvalla. Itsekin olin hiukan myöhässä edullisimmasta ajasta. Nyt on taas nähtävissä valtava analogisynien esiinmarssi, vintage on hinnoissaan ja viime vuosina monet vanhat tekijät ovat tulleet takaisin, kuten Dave Smithin Prophetit. Moog on voimissaan ja Korgilla on analogisia ohjelmassa. Jotain mainiota on siinä, että uusi sukupolvi haluaa löytää nämä soundit uudelleen.
– Suomessa vanhaa laitteistoa on melko vähän, mutta silti olen tehnyt suurimman osan hankinnoista täältä. Muusikoiden.netin tori ja alkuvaiheen huuto.net ovat olleet hyviä kanavia ja tietysti eBay ja ulkomaisten musiikkiliikkeiden sivut. Maailmanlaajuinen hintataso on nykyään helppo ottaa selville ja tämän takia keräilylaitteiden hintataso pyrkii nousemaan nopeastikin.
Soundi laitteen mukaan
Vanhoissa bändien keikkakuvissa oman aikansa velhot kuten Keith Emerson, Rick Wakeman ja Vangelis liikkuivat ison soitinkioskin keskellä. Kasautuiko soittimia paljon siksi, että tarvittiin eri vehkeet eri soundeille?
– Synteesimaailmalle on ominaista, että eri merkeillä on täysin erilaiset soundipaletit. Nykyäänhän tietokoneet tarjoavat mahdollisuuden valtavalle soundien määrälle, mutta vanhat laitteet ovat persoonallisia. Minusta niiden isoilla potikoilla toteutetut käyttöliittymät ovat helposti lähestyttävissä ja niiden ergonomia toimii. Silti olen käyttänyt tunteja kontrollereiden konfigurointiin löytääkseni tuloksen, joka olisi kuin hardware-laite. Vielä ei kuitenkaan ole löytynyt sellaista, johon olisin täysin tyytyväinen. Plugareissa säädöt tulevat eri järjestyksessä, mikä tekee sen vaikeuden, että tietty paikka ei teekään säätöä aina samalla lailla.
Tämän ovat huomanneet monet muutkin vanhojen koneiden kanssa pelaavat: yksi funktio per nuppi on selkeä.
Tuohimaan kokemuksen mukaan syntetisaattorien persoonallisuus lähtee oskillaattorista, mutta varsinkin subtraktiivisissa syntikoissa luonne määräytyy filttereiden perusteella. Moogin filtterisoundista muodostuva pehmeys ja yliohjaus on laajalti tunnettu. Yamahan DX-sarjassa puolestaan muuntimilla on tärkeä osuus.
– Tuolla takana on DX7, jota pidän soundillisesti mielenkiintoisena koneena. Yamahan FM-synteesisoundit voidaan siirtää sellaisenaan toisiin soittimiin tai plugareihin, mutta kun laitteissa on erilaiset muuntimet, DX7:n huonolaatuinen 12-bittisyys toimiikin yllättäen etuna. Samplereissakin tuntuu vallalla olevan kaipuu huonolaatuisiin soundeihin. Mieltymykset ovat usein kiinni hyvin pienistä yksityiskohdista, mies arvioi.
– Varhaisissa 90-luvun mallintavissa syntikoissa oli kuultavissa portaittainen muutos filtterin potikkaa väännettäessä. Tykkään tuosta Rolandin JP-8000:sta, mutta potikan resoluution kuulee selvästi, kun taas aito analoginen potikka on täysin portaaton ja antaa mahdollisuuden kuulla, kuinka vaikkapa alipäästösuodatin puree. Tässä on tuore hankinta, Red Squaren puolimodulaarinen analogisyna, jonka filtteri oli pettymys, koska se pureutui omituisesti kun resonansssi oli täysillä. Korgin MS-20 on ollut suuri suosikkini, koska sen filtteri säröytyy niin kauniisti ja musikaalisesti kun resonanssia lisätään. MS-20:sta on tehty monia mallinnuksia tietokoneille ja iPadillekin, mutta minusta mallinnukset ovat olleet vaisuja verrattuna aidon laitteen hyökkäävyyteen ja säröön.
Syntetisaattoreissakin nimenomaan aggressiivinen analoginen särö on kaikkein mielenkiintoisin ja antaa parhaan värin.
– Tuossa on tuore täysin analoginen Arturia, täysin muistiton laite, jossa on Steiner/Parker-filtteri sekä useita säröttämisen mahdollisuuksia. Alkuvaiheiden syntetisaattorit on helposti kategorisoitu varsin steriileiksi instrumenteiksi, mutta filttereiden yliohjautuminen on jännittävä ominaisuus.
Tehtaiden tarjoamien valmislaitteiden lisäksi synteesistä kiinnostuneilla on nykyisin liki rajattomat mahdollisuudet suunnitella ja kasata kokonaisuuksia itse, pieni pala kerrallaan.
– Olen rakentanut modulaarista Eurorackia, hankin ensimmäiset moduulit jo 90-luvulla ja olen lisäillyt niitä hiljalleen. Saksalainen Doepfer aloitti modulaariset 90-luvulla ja tuo Maq 16/3 on kehitetty yhdessä Kraftwerkin kanssa. Modulaarin rakentaminen on hauskaa, koska siinä voi toteuttaa unelmia syntetisaattorin rakenteesta eikä tarvitse tottua valmistajien fiksattuihin ratkaisuihin. Voin ottaa vaikka kymmenen oskillaattoria, ajaa ne useiden filttereiden läpi ja pikkuhiljaa tuoda soundiin hyvinkin omituisia rakenteita. Uusimman retrobuumin myötä modulaarien saatavuus on kasvanut valtavasti ja pieniä valmistajia on satoja ympäri maailmaa – minullakin on amerikkalaisen Tiptopin ja englantilaisen Analogue Systemsin moduleita ja muitakin. Monet niistä ovat osia klassikkosyntetisaattoreiden ominaisuuksista, paluuta juurille, Tuohimaa kertoo.
Juurille palaaminen merkitsee myös kytkentöjen tekemistä johdoilla, joten modulaarinen räkki näyttää taas vanhan ajan puhelinkeskukselta. Signaalitien kytkeminen on loppumaton kokeilujen prosessi.
– Tämä on lapsenomaista leikkimistä, joka voi johtaa kummallisiin tuloksiin ja ne taas uusiin elementteihin biisissä. Eräänlainen ear candy, jonka mielenkiintoisuus kasvaa kokeellisilla yhdistelmillä ja kytkennöillä. Esimerkiksi tällä syklisellä sekvensserillä voi tehdä epäharmonisen kierron sattumanvaraisilla sävelillä ja varioida sitä nopeilla liikkeillä. Sitä ei voinut tehdä alkuperäisellä Moogin modulaarilla.
Moog – bassosoundien ykkönen
Säätäminen, kytkeminen ja kuuntelu tarjoavat loputtomat mahdollisuudet jännittävien soundien löytämiselle, mutta vuosien varrella on kokoelman antimista valikoitunut koko joukko toistuvaan käyttöön nousevia suosikkeja.
– Kauniissa ja pehmeässä bassosoundissa on tietysti pakko laittaa Moog ykköseksi. Roland Juno-60:n synteesi on ehkä maailman yksinkertaisin, potikoita on vähän ja sen basso on täysin erilainen, mutta sitä olen käyttänyt bassossa melkein joka biisissäni. Junon envelopen nopeus on sellainen, että 16-osien bassokuvioonkin saa terävän ja voimakkaan atakin.
– MS-20:n soundi on aika efektinomainen ja hienous on se, että laite kuulostaa vihaiselta ja säröytyneeltä, kuin se huutaisi täysillä. Biiseihin on tärkeää saada materiaalia kaikkiin spektreihin ja DX:n FM-synteesi on mielenkiintoinen luomaan aksentteja. Syntetisaattoria voidaan käyttää jäljittelemään toisia soittimia, mutta minusta soundin pitää olla uniikki, synteettinen ääni. Kaikille eri synteesitavoille on käyttönsä, mutta analoginen maailma on sittenkin läheisin.
– Rolandin koskettimiston palautus on ollut vuosien varrella miellyttävän tuntuinen ja nopea ja mother keyboardina käytän melkein aina Rolandeja. Tässä uudessa Akai Max49:ssa on hiukan raskaampi tatsi, mutta olen mieltynyt siihen. Elektronisen musiikin teossa kosketusherkkyydellä ei ole paljon merkitystä, saatan käyttää sitä filtterin ohjaamiseen.
Vanhimmissa syntetisaattoreissa ei ole muistipaikkoja, joten jokainen soundi on löydettävä hakemalla ja kuuntelemalla tulosta. Soittajan kuuluu itse muistaa tai merkitä hyviä asetuksia.
– Modulaarilaitteissa ei edes oikeastaan pysty palaamaan johonkin soundiin, vaikka kuinka yrittäisi asettaa potikat samalla lailla. Moogissa ja muissa yksinkertaisissa syntikoissa se vielä on mahdollista. Aika paljon tulee tallennettua soundeja kovalevylle.
Entäpä tilanne, jossa mieleen juolahtaa jokin jännittävä soundi, joka pitäisi laitteista saada irti – onko löytäminen helppoa pitkän kokemuksen avulla?
– Aika helposti tunnistaa peruselementit, joista soundi rakentuu. Elektronisessa musassa on paljon prosessointia efekteillä vielä synteesin jälkeenkin. En pidä itseäni soundillisesti analogipuritaanina, analogisella ja digitaalisella tekniikalla on kummallakin paikkansa.
Plugarit vs. aito asia
Suuresta osasta Tuohimaan studion soitinvalikoimasta on olemassa digitaalinen versio ja hän on käyttänyt mahdollisuuksia verrata aitoa asiaa digitaaliseen toisintoon.
– Plugareita olen käynyt läpi loputtoman määrän. Niissä osa mallinnuksista soundaa tosi huonolta. Omalla kokemuksella olen löytänyt todella heikkoja, mutta myös monia mielenkiintoisia ja monipuolisia, hän vertailee.
– Tietokoneen etuna ovat monipuoliset vaihtoehdot ja rakenteelliset ratkaisut, joita oikeassa analogisynassa olisivat mahdotonta tai tosi kallista toteuttaa. Esimerkiksi Native Instrumentsin Reaktor antaa mahdollisuuden kytkeä modulaareja paljon vapaammin, niin paljon kuin prosessori pystyy käsittelemään.
– Plugareissa on lisäksi paljon päällekkäisyyksiä ja se rupeaa enemmän tehdessä mättämään. Monet niistä lisäksi kuulostavat täysin samalta. Sen sijaan tuossa on MS-20, Pro-One ja Voyager, joissa soundin rakennuselementit ovat periaatteessa samat: kaksi envelopea, kaksi tai kolme oskillattoria ja LFO. Silti kaikki kuulostavat aivan erilaisilta, koska niissä on filttereinä eri piirit. Lisäksi originaalit MS-20:t eivät soundaa keskenään samalta, koska ikä on vanhentanut tekniikkaa persoonallisella tavalla ja ääneen tulee vikaa. Pro-Onea valmistettiin kahdella erilaisella filtteripiirillä, mistä syystä toinen revisio on halutumpi kuin toinen. Monet plugarit antavat mahdollisuuden valita eri filtteriversioiden välillä, mikä on hauskaa
Käyttötavaraa
Koko muhkea varustus täydennyksenään valikoima kontrollereita, rumpukoneita, samplereita, prosessoreita, tallentimia ja miksereitä ei ole pelkästään keräilijän kokoelma, vaan kaikki laitteet ovat käyttökunnossa ja käytössäkin.
Tuohimaan perustama elektronisen musiikin projekti Neuroactive – jossa hän on jo pitkään ollut ainoa jäsen – on ollut olemassa yli 20 vuotta ja julkaissut nivaskan syntetisaattorivetoisia albumeita, EP:ta ja ollut mukana monilla kokoelmilla.
– Projekti lähti liikkeelle nuorien poikien bändistä ja saimme levytyssopimuksen Suomesta yllättävän nopeasti. Muutaman levyn jälkeen USA:lainen levy-yhtiö teki lisensointisopimuksen ja kohta siirryttiin kokonaan sille yhtiölle. Tästä syystä halusin alun perin kasata oman studion ja projekti on rauhallisesti kulkenut mukana vuosien varrella. Levyjä on tullut noin kolmen vuoden välein ja uuden julkaisu on vihdoin aika lähellä, sillä päätoimi vie aikaa ja energiaa. Levyllä on laulajana USA:sta Sonja Myers.
Neuroactiven historian aikana levymyynti ja musiikkimaku on ehtinyt muuttua maailmalla perusteellisesti, mutta syntetisaattorimusiikin tarve ei suinkaan ole kokonaan kadonnut.
– Vuosia sitten mp3-kuvio, jossa kaiken sai ryöstettyä jostakin, pudotti levymyynnin hetkessä ja tilanne näytti huonolta. Ei tuntunut olevan mahdollisuuksia jatkaa musiikin tekemistä ainakaan siitä saatavilla tuloilla. Tein aikoinaan USA:laiselle levy-yhtiölle masterointeja ja remiksauksia ja se oli iso rahallinen juttu, koska yhteen aikaan oli tapana tehdä remixit melkein kaikesta ja niitä saattoi olla useita kappaleita kuukaudessa. 2000-luvulla ei enää ole ollut samanlaista tilausta remixeille tai ne tulevat eri tavalla yhteistyökuvioista. Yllättäen iTunes on antanut uutta toivoa.
– Oma musiikkini on lähtenyt liikkeelle synapopista ja industriaalisesta, mutta jälkimmäinen jäi hiljalleen pois. Kun syntetisaattoreilla tekee koneellista musiikkia, laitteisto vaikuttaa innostuksen suuntaan ja vie mukanaan. Kyseessähän on soundien ja yksityiskohtien tutkimista enemmän kuin vaikkapa kitaramusiikissa. Synista löytää ominaisuuksia, joita ei oleta löytävänsä.
– Aika vähän listamusiikista on nykyään tehty ilman syntetisaattoreita. Jollakin tavalla ne ovat mukana vaikuttamassa. Uskon, että huolimatta edestakaisesta liikkeestä tekniikoissa ja eri synteesitapojen välillä synat tulevat jäämään ja kehittymään. Vanhassa on jotain hyvää ja uudet keksinnöt laajentavat alaa eteenpäin, Tuohimaa arvioi.
Uniikkeja äänimaisemia teatteriin
Toinen käyttö kotistudion kalustukselle tulee Tuohimaan päivätyöstä Tampereen Työväen Teatterin äänisuunnittelijana. Millaista käyttöä syntetisaattoreille löytyy näytelmissä?
– Aika paljonkin tulee tehtyä kaikenlaista, vaikka lähestymistapa on täysin erilainen kuin musiikin tekemisessä. Äänisuunnittelun impulssi tulee teoksesta ja äänien täytyy palvella sitä. Suunnittelut ovat sukelluksia, joissa ennen kolmen kuukauden harjoittelujaksoa käytän kuukauden tai pari materiaalin kasaamiseen. Korjailen tehosteiden ja biisien pohjia omassa studiossani ja vien tikulla teatterille.
– Viime talvena tein omia aika moderneja sovituksia Bizet’n kappaleista Carmeniin ja pääsin hyödyntämään syntetisaattoriarsenaaliani. Tulossa on näytelmä Kulkuri, jossa musiikki on pääosin Chaplinilta, mutta mukana on painajaisunien kohtauksia, joihin olen tehnyt synteettisiä pohjia ja äänimaisemia. Tänään harjoitellaan näytelmää Maanalainen armeija iskee jälleen, ja siihen tarvitaan sarjakuvamaisia äänitehosteita ylivoimakkaina. Monet efektit on saatavana jo valmiina, mutta tykkään tehdä joka teokselle oman uniikin maiseman.
Jarkko Tuohimaan kuva: © Kati Tuohimaa
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin numerossa 6/2013. Juttu julkaistiin verkkoartikkelina uudestaan sen vuoksi, että Jarkko Tuohimaa osui sattumoisin kuvaan Frankfurtin Musiikkimessuilla ja päätyi näin edustamaan Suomea Riffin toiseen messukatsaukseen.
Jarkon haastattelun lisäksi julkaisimme aikanaan aiheeseen liittyvän nettispesiaalin, jonka voit lukea tästä.
Vastaavantyyppisiä, musiikin tekemiseen ja esittämiseen pureutuvia haastatteluita ja aiheeseen liittyviä artikkeleita julkaistaan jokaisessa Riffin numerossa.
Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa. Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
