Internet ja some ovat synnyttäneet yhden aivan uudenlaisen muusikon toimenkuvan. Sen puhdas-verisimpiin edustajiin kuuluva saksalaisrumpali Anika Nilles on kerännyt faninsa ja luonut uransa keikkojen sijaan Youtube-videoillaan.
Vasta kolmisen vuotta sitten ensimmäiset omat biisinsä julkaissut, groovaavaa instrumentaalifuusiota soittava Anika Nilles on tänään kysytty klinikoitsija ja rumpulehtien kolumnisti. Hänen nettivideonsa keräävät jopa miljoonien katselukertojen saaliita.
Uuden aikakauden artisti on luonut maineensa internetissä – ei istumalla bussissa bändien matkassa keikalta toiselle. Aluksi tekeekin mieli tivata Anikalta, miten nettinäkyvyys mahdetaan muuttaa tulovirraksi – ammattimuusikkoudeksi?
– Se ei ole yhtään helppoa. Netti sinänsä ei tuo lantin lanttia kenellekään. Jos toiminnan perusta on netissä, sen siirtämisessä tosielämään ei myöskään riitä pelkkä muusikkous, vaan tarvitaan yhtä paljon myös bisnestaitoja.
Ehkä tarvitaan myös tuuria. Nillesin julkaistua Youtubessa ensimmäisen oman sävellyksensä ”Wild Boy”, Meinlilta otettiin yhteyttä, josko kiinnostava nouseva tähti haluaisi kokeilla, miten tehtaan symbaalit sopisivat hänen musiikkiinsa.
– Etsiskelin juuri silloin kuivemmin soivia peltejä, ja oli helppo vaihtaa saksalaiseen merkkiin. Sen tuloksena Meinl alkoi auttaa minua klinikkaesiintymisten järjestelyissä – ja avasi ovet varsinkin ulkomaille. Youtube on kansainvälinen juttu, joten minulle lankesi luonnostaan mahdollisuus työskennellä myös Saksan ulkopuolella.
Anika naurahtaa muistavansa aina ensimmäisen klinikkansa Meinl-artistina. Se järjestettiin Ranskassa, ja ilmassa oli jännitystä – vähintään.
– Joutuessaan rumpaleista koostuvan yleisön eteen ei pysty piilottelemaan mitään. Kaikki ovat nähneet videot, ja ne ovat vertailukohta. Täytyy pystyä suoriutumaan livenä samalla tasolla, mieluummin vielä paremmin. Ja itselleni aivan yhtä paha nakki oli, että piti vaihtaa kieli saksasta englanniksi.
Omaa sen olla pitää
Anika Nilles kertoo nykyään olevansa pitkälti oma agenttinsa, joka tekee promotyötä, suunnittelee videoita, levykansia sun muuta. Taloudellisista syistä on kuulemma pakko tehdä suurin osa hommista itse. Viidellä kameralla taltioitujen tyylikkäiden videoiden varsinainen kuvaaminen ja editointi sentään on oman luottokollektiivin hommia.
Kun Anika valittelee leipänsä suhteellista kapeutta tulee mieleen ehdottaa, eikö hänen tasoisensa pro-rumpali voisi lyödä rahoiksi ja ryhtyä sessiomuusikoksi studioihin, tai jos studiokeikkaa ei nykyään ole tarjolla uraksi asti, lähteä vaikka rundeille nimiartistien keikkabändeihin.
– Olen semmoista jonkun verran tehnyt, ja jos on vapaata voin tehdä vieläkin, mutta siitä puolesta en huutele julkisesti. Oma musa on minulle prioriteettilistassa niin ylivoimaisena ykkösenä.
Nilles vihjaa saaneensa tarjouksia kuuluisiinkin bändeihin, mutta hänen on ollut vaikeata asennoitua siihen, että sitten pitäisi olla saatavilla koko ajan. Se ei toimi, jos haluaa tehdä omaakin uraa.
– Lopetin aikoinaan päivätyöni siksi, että halusin tehdä musaa – omaa musaa. Siksi olisi järjetöntä suostua tekemään nyt jotain, mitä muut haluaisivat minun tekevän, eikä sitä mitä itse haluan.
Nillesin aiempaa tuotantoa saa iTunes-kaupasta kuunteluversioiden ohessa myös rumpaleille tarkoitettuina, klikillä varustettuina ”treenausversioina”, joista rumpuraidat puuttuvat. Keväällä julkaistun ensimmäisen täyspitkän ”Pikalar”-albuminsa myötä Anika on alkanut tavoitella rumpaliyhteisöä laajempaa yleisöä, ja pyrkii painottamaan esiintymisiään klinikoinnista keikkojen suuntaan. Tätä tavoitetta silmällä pitäen hän pyrkii ottamaan luonnollisesti matkaansa koko levyllä soittavan bändin aina, kun se on taloudellisesti mahdollista.
Pellit nurin kurin
Anika Nilles hyppäsi Taman kelkkaan tämän vuoden keväällä. Sopimus julkistettiin vain reilua kuukautta ennen Frankfurtin Musikmesseä, jossa Riffin haastattelu tehtiin. Merkin vaihdoksen lisäksi setti on muutenkin muovautunut hieman uuteen uskoon, vaikkakin Anikan mieltymys yhteen etutomiin ja pieneen 20-tuumaiseen bassorumpuun ovat säilyneet läpi muutosten.
Kun hän polkaisee uudenkarhean Tama Starclassic -settinsä todella matalalle viritettyä bassorumpuaan, se kuulostaa todella tykiltä – kuulokuva ei lainkaan vastaa 20-tuumaista ”jatsibassaria”. Myös Anikan varsinainen etutomi, se 12-tuumainen, on paikallaan mutta on saanut rinnalleen pienemmän kympin – tosin rumpalista katsoen bassarin oikealle laidalle. Setin ainoan lattiatomin edessä on puolestaan poikkeuksellisen syvä ja todella löysäkalvoinen virveli.
Anika Nillesin setin ergonomia sekä soittotekniikka ovatkin kaikin puolin kiinnostavia ja omintakeisia. Esimerkiksi penkki on mahdollisimman korkealla, mikä säästää jalkojen isojen lihaksien energiaa, koska reittä ei tarvitse nostaa ”navan korkeudelle” aina kun haluaa antaa bassarille kyytiä.
Sekin erottaa Anikan muista saman genren soittajista, että hän vierastaa tuplabassaria ja -pedaalia.
– Olen yrittänyt ottaa tuplapedaaliin tuntumaa jokusen kerran, mutta en keksinyt mihin sillä tähtäisin, enkä ole sitten jaksanut alkaa vääntää sen kanssa vain vääntämisen takia.
Anikan soittofilosofiaan kuuluu ekonomisuus kaikin puolin: hän tuntuu ajattelevan, että rumpalilla ei ole aikaa ja energiaa tuhlattavaksi asti. Siitä syystä symbaalit ovat erittäin alhaalla, jotta käsien ei tarvitse huiskia jossain korvien yläpuolella kuin heinämiehellä. Hyvin matalalle sijoitetut pellit tuottivat kuitenkin soittajaneidon käsiin tuon tuostakin fyysisiä kolhuja, sillä aksenttilyöntien sivutuotteena sormet ja rystyset naarmuuntuivat milloin tomien kantteihin, milloin haikan reunaan.
– Sen jälkeen kun käänsin symbaalit etuviistoon en ole satuttanut itseäni enää. Itsestäni pois päin käännettyjä peltejä oli lisäksi pakko alkaa lyödä eri lailla – en soita aksentteja enää peltien reunaan vaan selkään, joten en saa niitä halki millään.
Meinl-symbaaleissaan Anika Nilles suosii Byzance-sarjaa, ja crasheissa sekä komppisymbaaleissa erityisesti sen Extra Dry -alamallistoa. Haitsupeltien yhdistelmä on Brilliant/Extra Dry. Komppipellin takaa löytyy tavaramerkkisoundin tuottava reikäpellistä ja alapeltinä olevasta normi-crashista räätälöity 18" Deep Hats -stäkki. Tämän sivun kuvasta puuttuu Anikan kaluston toinen tärkeä tavaramerkki: tomien edessä on stäkki, jossa päällä on 16" Trash Crash ja alla 12" Generation X Filter China.
Ostinatot överiksi
Anika Nilles sanoo opettavansa ”jonkin verran”, ja on käynyt vanhassa opinahjossaan Popakademiessakin vierailevana kouluttajana. Hän kertoo huomanneensa, että yleisin ongelma, joka tuntuu yhdistävän kaikentasoisia oppilaita on se, ettei jakseta treenata samaa asiaa riittävän pitkään jotta se siirtyisi haltuun.
– Ei malteta käyttää tarpeeksi aikaa, tehdä tarpeeksi toistoja, vaan heti kun joku juttu menee auttavasti niin vaihdetaan lajia. Onhan sellainen inhimillistä, mutta silloin jää puolitiehen se mitä on opiskeltu.
Anika on huomannut myös, että rumpaleilla on ongelmia luovuuden kanssa – jo sanan merkityksestä lähtien.
– Monet ovat käsittäneet koko sanan väärin, he kuvittelevat että luovuus on sitä kun yritetään vetää ihan överiksi koordinaation tai ostinatojen kanssa. Kyllähän se voi olla aivoille tai raajoille haastavaa, mutta se on vain tekniikkaa, eikä kerro vielä mitään luovuudesta.
Anika painottaa, että jos aikoo treenata vaikeita, aikaa vieviä juttuja, treenaamisen syyksi kannattaa kaivaa jokin musiikillinen tavoite, johon tähtää – muuten tuskin jaksaa. Hänen oma motivaationsa esimerkiksi kvintolien treenaamiseen löytyi siitä, että hänellä oli palo alkaa säveltää biisejä poikkeusjaoissa.
– Rumpusetti on aika rajoittunut instrumentti. Siitä ei irtoa harmonioita eikä oikein melodioitakaan. On vain rytmi ja dynamiikka, ja sävyjä – ei varsinaisesti nuotteja. Poikkeusjaot tuovat rajoitettuun palettiin tervetulleen lisäulottuvuuden. Ja tietysti haastetta soittajalle.
Kvintolien kuningatar
Monet Nillesin sävellykset saattavat äkkiseltään kuulostaa siltä, kuin jotkut niiden osat kulkisivat poikkeuksellisissa tahtilajeissa, mutta tosiasiassa kokonaisuus lepää vankasti 4/4-pohjalla. Hämäävä vaikutelma syntyy siitä, että kappale tai sen osa rakentuu polyrytmeille, tyypillisimmin neljäsosien päälle jaetuille 16-osa-kvintoleille. Anikan käyttämässä, Etelä-Intian karnaattisesta musiikkiperinteestä lainatussa rytmisolfassa 16-osakvintolit luetaan ”ta-ka-di-mi-ti” ja -septolit esimerkiksi ”ta-ka-ta-ka-di-mi-ti”.
Varsinkin jos biisin bassaripulssissa on synkooppeja eikä virvelikään koko ajan merkkaa takapotkuja kuulija saattaa ensi kuulemalta kuvitella, että tahtilaji on jokin normista poikkeava.
– Erityisesti jalkojen ymppääminen poikkeusjakoihin on vaikeaa, ovathan kvintolit kuten septolitkin varsinkin rytmiaineksina länsimaisen musiikin piirissä aika luonnottomia – ja tuskin niistä koskaan mitään yleistä jammailumusaa tulekaan! Anika naurahtaa.
Anikalla itsellään oli kova palo onnistua muuntamaan tylsähköltä pikkurumpuharjoitukselta vaikuttavat kvintolit rullaaviksi grooveiksi, biiseiksi. Ja siinä hän on monien mielestä onnistunut todella hyvin.
Nillesin mukaan poikkeusjakojen suurin haaste kenelle tahansa onkin saada ne groovaamaan. Oudosta kulmikkuudesta pitäisi päästä eroon ja tuottaa jaoista siedettävää kuultavaa.
– Lännessä poikkeusjaot eivät ole tyypillisiä varsinkaan popmusiikissa, ainakin Saksassa kaikki kuulostaa nykyään ihan yhdeltä ja samalta junttaukselta. Mutta annas olla kun lähdetään Euroopasta Lähi-itään päin – Intiasta puhumattakaan – poikkeusjaot ovatkin ihan ”normaalia” musiikkia.
Anika muistuttaa, että esimerkiksi kvintolijakoja voi tilapäisesti hyödyntää muuallakin kuin biisissä, jonka koko rytmitys on sidoksissa kvintolijakoon.
– Luova käytännön sovellus on vaikka kvintolifilli nopeaan normibiitillä kulkevaan biisiin, johon ei ehdi tempossa soittaa sekstoleita, ja 16-osat tuntuvat liian löysiltä. Fillistä tulee aika pirteän kuuloinen, kun orkestroi sen käsille ja bassarille, Anika sanoo napaten kapulat käteensä, polkaisee käyntiin kipakasti rullaavan shufflen, ja täräyttää sekaan tahdin mittaisen 20 nuotin purskeen.
Sen Anika unohti mainita, että tällaisesta fillistä saattaa olla reilua varoittaa etukäteen basistia ja muitakin kanssasoittajia – muuten tahdin ykköstä saatetaan joutua hakemaan jonkin aikaa porukalla.
Mestarien luokassa
Frankfurtin Musikmesse 2017 -suurtapahtuman antoisimpiin oheisohjelmakokonaisuuksiin kuuluivat varmasti Drum Camp -sektorin mestariluokkaistunnot. Vilskeestä syrjässä, kabinettien rauhassa toisiaan erinomaisesti täydentävä opettajakolmikko Anika Nilles, Jost Nickel ja Mike Johnston vetivät neljä sessiota päivässä, neljän päivän ajan. Aikamoinen rautaisannos rumpuoppia kolmelta poikkeukselliselta pedagogilta!
Anika Nilles yllätti kertomalla, että oli ylipäätään kotimaansa huipputapahtumassa esiintyjänä ihka ensimmäistä kertaa. Ikään kuin hyvittääkseen tätä hän huhki tänä ensimmäisenä vuotenaan joka päivä aamusta iltaan paitsi mestariluokan edessä myös Drum Campin normiklinikoilla, Beyerdynamicin osastolla ja vaikka missä. Tähän työmäärään nähden oli pieni ihme, että häneltä löytyi aikaa ja intoa istua rankan päivän päätteeksi pitkään syvähaastatteluun, vieläpä varsin freesin ja kiireettömän oloisena.
Mestariluokassa Anika Nilles hämmästytti rumpaliyleisönsä paljastamalla, että vaikka soittovuosia oli takana yli 25, ensimmäiset parikymmentä hän kuulemma vain paukutteli menemään ”ilman tekniikkaa”. Hän on varsinaisesti treenannut vasta viitisen vuotta.
Vaadimme selitystä.
– Ihmettelin mikä siinä oli, etten jaksanut soittaa keikkoja kunnolla loppuun vaan olin aina ihan puhki jo puolivälissä. Tajusin, että naisen fysiikka ei vain tarjoa riittävästi voimaa.
Anikan vastaus pulmaan ei kuitenkaan ollut ryhtyä hankkimaan lisää voimaa, vaan lisää tekniikkaa. Hän alkoi treenata – järjestelmällisesti – pääasiassa itse kehittelemillään metodeilla.
– En käytä juurikaan näitä yleisiä kirjoja, joita ”kaikki” kolaavat läpi. Kun on kehittänyt tietyn systeemin, voi aina kirjoittaa sen pohjalta uudet omat harjoitusmateriaalit, oli treenaamisen aiheena mitä tahansa. Se helpottaa harjoittelua, sillä vaikka aihe olisi uusi, metodi on aina sama vanha tuttu.
Tyttö rumpujen takaa
Anika Nilles (34) kertoo reitistään kaupungin ainoasta rumpalitytöstä poikkeusjakojen mestariksi:
”Kun olin pieni, isäni soitti rumpuja bändissä, joka treenasi talomme kellarissa. Ajauduin sitä kautta rumpujen taakse automaattisesti, rummunsoitto tuli tavallaan verenperintönä. Isä kiikutti minut paikalliseen musiikkiopistoon kuusivuotiaana. Siellä sai kuitenkin opiskella vain pikkurummun soittoa, enkä jaksanut sitä kuin jokusen vuoden, sillä olisin halunnut soittaa settiä. Lopetin kymmenen korvilla ja jatkoin yksityistunneilla.”
”Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli aika harvinaista, jos tyttö soitti rumpuja. Olen vasta ihan äskettäin saanut kuulla vanhemmiltani, että kun olin pieni, heitä oli yhteisössä paheksuttu siitä, että antoivat tytön soittaa rumpuja. Olin siis harvinaisen onnekas, ja kiitänkin heitä nyt siitä, että he antoivat minulle mahdollisuuden tehdä sitä mistä tykkäsin.”
”12-vuotiaana aloin soittaa bändeissä, jotka tekivät omaa musaa, ja itse aloin tehdä omia biisejä kymmenisen vuotta sitten. Tärkeimmät vaikutteeni ja mielimusiikkini tulevat kuitenkin ihan eri genreistä, kuin musa mitä itse teen. Kuuntelijana minua kiinnostaa enemmän ”tavallinen” rockmusa, Toto tai varhaisempi Michael Jackson, funk, ehkä R&B, ja bluesfiilis ylipäätään. Vaikka vaikutteeni tulevat tuolta, lopputuloksesta syntyy kuitenkin jotain progressiivista rock-pop-fuusiota.”
”Jatkoin koko kouluajan epäsäännöllisesti yksityistunneilla. Opiskelin myös ’oikean ammatin’, jossa työskentelinkin pitkään. Opiskeluissa ja työelämässä vierähti toistakymmentä vuotta, alle parikymppisestä 30-vuotiaaksi. En ollut kuitenkaan onnellinen ja haudoin jo vuosia sitä, luopuisinko kuukausipalkasta ja ottaisin musiikin vakavasti. Tein päätöksen – varsin myöhäisessä vaiheessa – ja pyrin Mannheimissa sijaitsevaan Pop-akademieen. Se on ainoa saksalainen musiikkikorkeakoulu, jossa opiskellaan vain rytmimusiikkia ja musabisnestä.”
”Akatemian loppukokeen yhtenä osana esitin säveltämäni kvintoleihin perustuvan biisin. Idean koko juttuun sain alun perin basistilta nimeltä Frank Itt, joka oli Pop-akademien opettajia. Saksalaisten [ja myös Frankfurtin Musikmessen kävijöiden] hyvin tuntema Itt oli kysäissyt minulta joissain lämmittelytreeneissä, pystyisinkö jammaamaan hänen kanssaan kvintolijaossa. No, en pystynyt. Päätin saman tien, että tämä juttu minun täytyisi vissiin tsekata – ja sitten lähdinkin tutkimaan sitä toden teolla!”
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
