Frankfurt Musikmessen 2018 helmiä oli mestariluokan opettajana ahkeroinut Ash Soan. Bändirumpalina aloittanut Soan on uinut vähän itselleenkin yllätyksenä ja puolivahingossa arvostetun sessioketun nahkoihin.
Elävästi esiintyvä ja punnituin, pitkin virkkein sävykästä brittienglantia puhuva Ash Soan pohtii sitä, miksi levyttämisestä tuli päätyö, josta hänet tunnetaan.
Eihän tuon nyt mikään ihme luulisi olevan, jos on vähänkään kuullut miehen tunnusmerkkinä soivaa päättäväistä groovea, jossa kaikki mitä kapuloista lähtee on ”taskussa” ja pysyy.
Keskustelu sujahtaa välittömästi äänitystilanteen myötä- ja vastamäkiin sekä komppisoittajan rooliin sessioissa.
– Popmusassa – jota eniten teen – on se hieno piirre, että yleensä tuottajilla on jokin idea millaista groovea haetaan. Toki tilaus voi olla hyvinkin outo ja ympäripyöreä, halutaan vaikka komppia, joka olisi ”vähän kuin Steely Dania, mutta silleen punkahtavasti”. Sitten on vain yritettävä napata ideasta kiinni, Soan hymähtää.
Soanille palkitsevimpia sessioita ovat kuitenkin usein ne, kun tuottajilla ei ole oikein mitään hajua.
– Kun kysytään, että ”mitähän tähän pitäisi vetää” niin sehän on soittajan herkkuhetki, siinä aukeaa suuri tilaisuus.
Historian lehdille
Soan muistuttaa, että komppisoittajan panos voi olla arvaamattoman suuri ja arvokas. Tässä kohtaa on pakko valottaa Soanin tarinoinnissa vähän väliä vilahtelevan soittajakollegan ja tärkeimmän mentorin, basisti Pino Palladinon roolia eräässä 1980-luvun alun sessiossa, jonka piti aluksi olla vain yksi monista.
Valmisteltiin nuoren laulajalupauksen uutta sinkkua. Kaksi edellistä yritystä olivat flopanneet, ja tuottajat hakivat kolmannelle levylle valittuun Marvin Gayen klassikkobiisiin ties mitä lähestymiskulmia, mutta arri ei vaan toiminut. Usko oli koe-tuksella.
Sessioon kutsuttu basisti kytki styrkkariinsa nauhattoman bassonsa, pani vähän efektiä väliin – ja kehitti kappaleeseen tehokkaan bassoteeman, josta tuli sittemmin yksi äänilevyn historian tunnetuimmista.
Tuottajat tykästyivät Palladinon panokseen niin, että nostivat basson koko biisin tärkeimmäksi elementiksi laulun rinnalle. Palladino on kertonut vetäneensä kahvit väärään kurkkuun, kun kuuli biisin radiosta ensi kertaa. ”Wherever I Lay My Hat” nousi listaykköseksi ja Paul Young uudeksi tähdeksi poptaivaalle.
Sirpaleita ja kokonaisuuksia
Väärään kurkkuun menneistä kahveista on Soanilla omaakin kokemusta, mutta ei aina positiivisessa mielessä. Studiossa työtapoja on näet monta ja ääripäät ovat etäällä.
– ”Modernit” tuottajat pyytävät vain soittamaan ja heittämään pohjaan kaikenlaista mitä mieleen juolahtaa. Myöhemmin ne valkkaavat haluamansa palat, enempiä kyselemättä. Kun itse kuulee lopputuloksen valmiilta levyltä, voi tulla epäuskoinen olo: ”olenks’ mä vetänyt ton”?
Soan kertoo, että välillä on tarjolla vanhan liiton hommaakin, jossa tavoitellaan kokonaisia ottoja.
– Se tarkoittaa, että tehdään biisin muoto ikään kuin ehjäksi kertalaakista. On tuottajia, jotka tajuavat että jos panee pari kolme kaveria soittamaan yhtä aikaa samassa tilassa saattaa syntyä jotain, mitä ei muuten olisi koskaan syntynyt.
Porukalla parempaa
Puhe siirtyy joustavasti yhteistyön ja yksin pakertamisen vertailuun. Lukuisien tähtiartistien levyille kompit koputellut Soan kertoo tehneensä eräällekin – nimen hän jättää kohteliaasti mainitsematta – jo useita albumeita, ilman että olisi ikinä saanut tavata artistia itseään.
– En voi oikein ymmärtää sitä. Teemme jonkun levyä, joka ei ole sessioissa koskaan edes yleisönä. Luulisi, että läsnäolosta voisi olla etua.
Monesti on jopa sessioita, joita soittaessaan Soan ei tiedä, kenen levylle raidat ovat matkalla. Voi tietysti olla, etteivät tiedä tuottajat itsekään vielä siinä vaiheessa.
Ja sitten saa Soanilta kehuja ihan nimeltä mainiten artistikatraan toinen ääripää, brittiläinen laulaja-lauluntekijä Adele.
– Hän tulee aina studioon. Ja jos iso artisti on lasin toisella puolella, voin kokemuksesta sanoa että kyllä se panee soittajan yrittämään parastaan. Adele voi pyytää jotain, vaikka että ”kuulen tässä kohtaa niin kuin jotain marssirumpuja”. Sitten tarjoan hänelle virvelikuvion, ja näen kun lasin takaa nousee peukkuja. On sillä merkitystä onko artisti paikalla vai ei!
Soan itse on työskennellyt viime vuodet paljolti Englannin maaseudulla sijaitsevasta Windmill-äänitysstudiostaan käsin. Joskus pitää kuitenkin ajella useampi tunti Lontooseen stu-dioon, ja syy voi sellainen jota ei tulisi ajatelleeksi.
– Mega-artistien kanssa se on monesti silkka turvallisuuskysymys, että ei uskalleta lähettää netin kautta biisifaileja maailmalle, etteivät ne joutuisi vääriin käsiin. Soittajat kutsutaan mieluummin valvottuun studioon, jotta biisit säilyvät turvassa.
Musiikkia kohti
Soan luonnehtii isoimmaksi vahvuudekseen kyvyn ”soittaa timea”, siis kompata pelkistäen, hoitaa tonttinsa ilman turhaa häiriköintiä.
– Viisivuotias tyttäreni osaa soittaa nämä kompit, joissa on periaatteessa samat nuotit. Mutta ei se kuulosta samalta.
Eli kyse ei ole siitä mitä soitat, vaan miten.
Soan huokaisee, ettei hänen soittotekniikkansa ole muka enää niin hyvä kuin joskus aiemmin. Ei kuulemma tule enää niin harjoiteltua – nyt ennemminkin vain soitetaan sitä soitinta. Ja jos Soan treenaa, hän haluaa rakentaa harjoituksistakin jotain musikaalisesti kiinnostavaa ja käyttökelpoista.
– On järkevää panna independenssiharjoitteetkin palvelemaan jotain musikaalista tavoitetta, Soan sanoo ja näyttää esimerkin, joka samalla paljastaa miksi Zildjianin New Beat -haikka on hänelle tärkeä: koska siinä on terävä, nopea ja erottuva pedaalisoundi.
– Rumpalin heikoin raaja on vasen jalka. Eli pannaanpa se töihin, tekemään jotain siistiä.
Soan näyttää pari näppärän kuuloista harjoitetta, joista saa leivottua kompin sekaan kivoja mausteita. Neljän ja kuuden nuotin fillit koostuvat oikean käden tuplaiskuista haikkaan, vasemman käden haamuiskusta virveliin ja vasemman jalan polkaisusta, jonka pitää kuulostaa mahdollisimman samalta kuin kapulaiskun.
Välimaaston aarteita
Soan kertoo kysyneensä kerran Pino Palladinolta, joka ”on soittanut kaikkien kanssa”, kenellä rumpalilla on ollut hänen mielestään paras time. Palladino oli hetken mietittyään päätynyt Jeff Porcaroon.
– Täytän ensi vuonna 50. Olin 14-vuotias kun kuulin ekaa kertaa ”Rosannan”. Niihin aikoihin oli pitkän, vaivalloisen työn takana saada tuommoiset groovet selville. Se vei viikkoja, kun kelasi nauhaa eestaas ja yritti ratkaista arvoitusta, Soan muistelee.
Hän ei silti usko, että on huono juttu, jos on pakotettu pysyttelemään yhden aiheen parissa vähän pidempään. Eipähän tule säntäilleeksi jutusta toiseen.
– Se maksaa itsensä takaisin, jos käyttää aikaa siihen missä haluaa tulla hyväksi. Kun soittaa pari kolme kuukautta jonkun sellaisen biisin mukana, jossa komppaa vaikka Porcaro, Steve Jordan tai Bernard Purdie niin siitä alkaa tulla luontevaa itsellekin ihan väkisin.
Soan maalailee, että hienoimmat löydöt musiikissa on kätketty suoran biitin ja swingin väliin.
– Siellä on iso maailma, jossa asuvat kaikki suuret: Porcaro, Steve Gadd ja muut. Heille on tärkeää juuri se välimaasto.
Porcaron tunnetuksi tekemä half time shuffle on Soaninkin tavaramerkkejä. Soanin mukaan kaikissa shuffleissa, varsinkin half timessa olennaisinta on pää- ja haamuiskujen suhde ja dynamiikka.
– Kriittinen tekijä on vasen käsi, siis väistämättä huonompi kätesi. Siihen täytyy saada enemmän hallintaa, jotta saa onnistumaan kaikki ne haamuiskut, mitä half time shuffle edellyttää.
Eikä klaaraamiseen ole oikotietä, vaan toistoja. Ja toistoja.
– Sitä täytyy toistaa pitkään, siis tosi pitkään, niin että sen saa lihasmuistiin. Muuten se kuulostaa vain väkinäiseltä, mekaaniselta harjoitukselta johon ei löydy soljuvaa otetta.
Fuusiota pakoon
Ash Soanin teini-iässä 1980-puolivälissä levyraidat olivat turvoksissaan rumpukoneita ja synarumpuja. Soan muistaa ajanjakson ”vuosikymmenenä, joka sai rumpalit hermostumaan”. Toisaalta silloin vaikuttivat myös Porcaro, Gadd kuin myös Stewart Copeland ja Manu Katché.
– Vinnie Colaiutakin oli suosikkejani. Onneksi tajusin ajoissa, ettei minusta tule ”colaiutaa”. Vaikka kuinka harjoittelisin, se ei vaan luonnistu. Sama Omar Hakimin kanssa, vaikka ihailen suuresti molempia…
Soan tiivistää, että ”kaikki” rumpalithan haluavat pohjimmiltaan vain soittaa fuusiota – ainakin noina aikoina halusivat. Hän kuitenkin päätti lähteä etsimään omaa ääntään ja alkoi tavoitella sielukasta, ytimekästä soittotyyliä, joka palvelee enemmän biisien vaatimuksia.
– Ja siinä se jippo onkin: pitää soittaa simppelisti, mutta kuinka saada se kuulostamaan hyvältä – tai mieluummin loistavalta?
Gridejä ja klikkejä
Soan sanoo aloitelleensa sessioita aikana, jolloin klikki ei ollut vielä niin tärkeä tai välttämätön kuin tänään. Uusi työtapa teki juuri tuloaan studioihin. Soan on alusta asti pärjännyt klikin kanssa loistavasti, mutta se että osaa soittaa tarkasti klikkiin ei hänen mielestään tee soitosta hyvän kuuloista, ehkä jopa päinvastoin.
– Hakim on sanonut, että klikin kanssa pitää osata kaveerata. Se naksuttaa siellä, ja rumpali voi ”tanssia” klikin ympärillä. Sitä ennen tarvitaan tietysti taito soittaa tasan klikkiin, jotta soitto ei huoju sattumanvaraisesti.
Soan havahtuu pohtimaan nykypäivän digitaaliäänittämisen outouksia, sitä kuinka rumpali voidaan taimata jälkikäteen vaikka kuinka tarkkaan. Sen sijaan jälkikäteen ei pystytä luomaan jännitettä, jonka hyvä rumpali voi biisiin tuottaa.
– Purkitin studiossa kerran ottoa, jota kaikki diggasivat kunnes joku ehdotti, että kvantisoidaanpa tuo vielä gridiin. Toimenpiteen jälkeen se ei kuulostanut enää yhtään miltään. Vaikka se oli täydellisesti taimissa, jotain katosi!
Ja vielä yksi neuvo. Soanin mielestä livenä voi turvallisesti soittaa niin kuin studiossa: sama dynamiikka, sama perus-volume. Pitää voida luottaa siihen, että miksaaja etupäässä osaa hommansa ja nostaa rummut tarvittaessa esiin. Turha yrittää samaa itse paiskaamalla kannuja lavalla kuin joku ääliö.
– Steve Gaddin konsertissa Royal Albert Hallissa oli yllättävää huomata, että hän soitti tuhansille ihmisille samalla dynamiikalla kuin olisi ollut keikalla jossain pikku klubissa. Tajusin, että noinhan se menee!
Rumpuja tuulimyllystä
Vakuuttavan kokoisen Instagram-seuraajajoukon kerännyt Ash Soan on kaikkea muuta kuin tyypillinen some-sukupolven soittaja. Pian viisikymppiä täyttävä brittirumpali loikkasi kuitenkin muutama vuosi sitten isosti nettiin, ja hänen kohdallaan tulokset ovat olleet hedelmällisiä.
Raivokas somettaminen liittyy paljolti Soanin noihin aikoihin muuttuneeseen toimenkuvaan. Perheen kasvaessa rumpali näet päätti vaihtaa maisemaa ja muutti Lontoosta maaseudulle Norfolkiin.
– Asuin Lontoossa yli 20 vuotta, mutta kun ruvettiin saamaan lapsia niin haluttiin maalle, jossa meillä voisi olla eläimiä, traktori – ja äänitysmesta. Vähän pelotti muuttaa melkein neljän tunnin ajomatkan päähän Lontoosta, jonne jäivät kaikki vuo-sien varrella luodut kontaktit, Soan tunnustaa.
Bisnes on kuitenkin lähtenyt pelittämään paremmin kuin hyvin: Windmill-studiossa taltioiduista rumpuraidoista on tullut joissain piireissä jo käsite. Studion asiakkaina ovat olleet muun muassa Seal, Trevor Horn, Ronan Keating, Take That ja James Morrison. Soan on taltioinut kotipajassaan periaatteessa samalla setillä ja suht samoilla säädöillä rumpuraitoja Jeff Lorberin jazzista Billy Idolin punk-henkiseen rockiin.
Vanhan 1700-luvun tuulimyllyn seinät on restauroitu pitkälti olkipaaleilla, joten tilassa on Soanin rummuille ihanteellinen, lämmin ja kuivahko soundi.
– Ei Windmill mikään Abbey Road ole, mutta on siellä tehty aika paljon isojen levyjen rumpupohjia. Tällainen ei olisi käynyt päinsä vielä kymmenen vuotta sitten, mutta nyt kun levybisnes on niin erilaista ja tekniikka kehittynyt, tämä on täysin mahdollista.
Soan kertoo olevansa tyytyväinen elämäänsä Norfolkissa. Kun hän lähtee tekemään sessiota, jonka asiakas on Los Angelesissa, hän voi panna illalla lapset nukkumaan ja kävellä pihan poikki studioon. LA:ssa näet juodaan silloin aamukahveja.
– Lähiniityillä lampaat vähän hermostuvat öisestä metelöinnistäni, mutta niitä lukuun ottamatta ratkaisu on kelvannut kaikille, Ash Soan hymähtää.
Taidolla ja tuurilla
Ashley ”Ash” Soan innostui rummuista kymmenvuotiaana 1980-luvun taitteessa.
– En ollut hirveän hyvä koulussa, enkä kovin sporttinenkaan. Musassa ja rummuissa sen sijaan oli imua, jokin sai minut keskittymään niihin enemmän kuin muuhun. Vanhempani tajusivat, että soittaminen oli minulle tärkeää, ja sain oman setin. He hoitivat minulle myös saman tien hyvän opettajan.
Pikakelataan kymmenen vuotta eteenpäin, Lontooseen, jonne suurin toivein latautunut Soan oli muuttanut opiskelemaan lisää rummunsoittoa.
– Kävi aikamoinen munkki kun näin yhtenä päivänä asuinkatuni varrella pitkän herrasmiehen heittävän bassolaukkunsa parkkiin vedetyn upean urheiluauton takakonttiin. Ajattelin, että tuon täytyy olla joku lakimies joka harrastaa soittamista – tai sitten se on joku tosi menestynyt muusikko.
Jälkimmäinen osoittautui oikeaksi, herrasmies jota Soan ei alkuun tunnistanut oli Pino Palladino.
– Sen jälkeen olinkin kolkuttelemassa hänen oveaan jatkuvasti ja rupesin hengailemaan hänen seurassaan, oltiinhan me molemmat muusikoita, Soan nauraa.
Ystävyyden syvennyttyä Palladino uskalsi suositella uutta rumpalituttavaansa bändiin nimeltä Del Amitri, mistä Soanin ammattiuran voidaan katsoa alkaneen. Del Amitri kiersi lämppärinä isojenkin nimien kanssa.
– Se oli hyvin opettavaista, olin nimittäin siinä vaiheessa vielä kallellani Hakimiin, Colaiutaan ja fuusiohommaan. Del Amitrin biisintekijä ei digannut siitä yhtään, vaan halusi enemmän Ringo Starria, Charlie Wattsia ja Keith Moonia. Aloin tajuta, että rummunsoiton pitää palvella biisejä. Siitä käynnistyi ensin urani livesessiomiehenä ja hiljalleen myös studiokeikat.
Soan on luonut 1990-luvun lopulta lukien näyttävän uran tähtiartistien levyjen luottorumpalina. Hänen soittoaan on kuultu lähes viidelläkymmenellä Top Ten -albumilla Robbie Williamsista Céline Dioniin.
Soan on myös keikkaillut kymmenien A-luokan artistien kiertuekokoonpanoissa. Viime vuosikymmenen puolivälistä alkaen häntä on nähty livenä muun muassa Lisa Stansfieldin ja Sinead O’Connorin kaltaisten daamien kiertueilla. Livepuolella tämän vuosikymmenen kohokohtia on vuoden 2012 Lontoon Olympialaisten avajaiset Mike Oldfieldin bändissä.
Oma lukunsa on Trevor Hornin terapiabändi The Producers, jonka rumpaliksi Soan kiinnitettiin, kun hän kerran studiossa sai tuottajagurun höristämään korviaan ”naulaamalla” Grace Jonesin tunnetuksi tekemän ”Slave to the Rhythm” -biisin kompin niin vakuuttavasti, ettei Horn ollut aiemmin kuullut vastaavaa.
Teeveestä tuttu
Ash Soan on Iso-Britannian ”kalletorniainen” tai ”anssinykänen”, eli soittaja, jonka myös suuri yleisö tunnistaa. Sellainen on telkkarin voima, mies on nimittäin soittanut tällä vuosikymmenellä huimia katsojalukuja keränneen Voice UK -laulukilpailun housebandissa.
– Se oli kiva keikka. Neljän tuotantokauden aikana sai soittaa satoja biisejä, joista useimpia en muuten olisi tullut kuulleeksi enkä varmasti menisi ostamaan. Tulin pakosta tutustuneeksi lajeihin, jotka eivät minua musadiggarina kiinnosta yhtään.
Entäpä näiden ”lajien” koneelliset rumpusoundit ja -luupit? Mitä Soan tekee silloin, kun kompilta vaaditaan elektro-nisempaa sykettä? Sellaisia biisejä ei ole tämän päivän tv-laulumittelöissä ihan vähän.
– On vain hyväksyttävä, että jossain EDM-musassa akustisen setin soundi on ihan hanurista, se ei vaan pelitä. Silloin luovutetaan suosiolla päärooli koneperkkaosastolle, ja soitetaan setillä tiluja päälle, Soan kohauttaa olkapäitään.
Soan on varma siitä, että ammattilaisuudessa on etua, jos pystyy olemaan avoin monille tyyleille.
– Pino sanoo aina, että ”jos olet muusikko, tehtäväsi on soittaa”. Ei siinä sen kummempaa. Hän on itse tästä loistoesimerkki, vetää The Whossa mutta soittaa vaikka hiphoppia jos niikseen tulee.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
