Eric Bibbin uusi levy – Dear America – on sekä rakkauskirje kotimaalle että samalla omakuva. Tässä kirjeessä asiat sanotaan niin kuin ne ovat, hyviä puolia unohtamatta.
Eric Bibb vastaa puhelimeen Tukholman lähistöltä, minne hän muutti takaisin muutaman Suomessa vietetyn vuoden jälkeen. Useassakin maassa uransa aikana asunut Bibb syntyi ja varttui New Yorkissa, ja se on inspiroinut Dear America -levyä. Mutta miksi juuri nyt?
– Nyt tapahtuu tärkeitä ja dramaattisia asioita, sekä rohkaisevia että häiritseviä. Amerikassa on viimein ymmärretty, että historiamme on aina kanssamme. Kansakuntana olemme yrittäneet piilottaa totuutta pitkään, mutta nykypäivänä valheessa eläminen ei ole enää mahdollista, hän aloittaa.
Eric tarkentaa, että nyt oli hyvä aika puhdistaa ilmaa, asettua totuuden kannalle.
– Kun olen tarkastellut alkuperäistä kotimaatani kauempaa, olen alkanut nähdä asioita uudesta perspektiivistä liittyen siihen, miten voimme ehkä muuttaa asioita parempaan suuntaan. Muu maailmahan on aina katsonut Yhdysvaltoja erityisellä tarkkuudella, ja kun me ratkaisemme asioita Amerikassa, teemme sitä tietyllä tapaa ympäri maailman. Koko rasismiongelma on siellä keskeinen, mutta samalla se on globaali ongelma. Nykyään on paljon vastakkainasettelua, niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Aika on laulunkirjoittajalle mielenkiintoinen.
Odettan, Richie Havensin ja Taj Mahalin musiikista nuorena vaikuttunut Eric Bibb muutti jo 19-vuotiaana Pariisiin ja sieltä Ruotsiin, missä syntyivät ensimmäiset soololevyt. Oma polku oli kuitenkin selvä jo nuorena, kuten hän käsitystäni hieman korjaa.
– Voisi sanoa, että jatkoin uraani Euroopassa. Olin nimittäin tällä polulla tosi varhaisella iällä, ja sitä olen ajatellut aika paljon viime aikoina. Tiedäthän, matkustin jo 11-vuotiaana yksin kitaran kanssa metrolla Queensista Washington Squarelle, laulamaan ja soittamaan Hootenannyissa.
1960-luvun alussa folk-musiikki oli kuuma juttu, ja isänsä kautta Eric Bibb pääsi sen imuun jo lapsena, sillä esimerkiksi Bob Dylan vieraili kerran hänen kotonaan. Minkälainen tunnelma Greenwich Villagessa tuolloin oli?
– Voin sanoa, että en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi. Suurin osa siellä olleista näytti erilaiselta kuin minä, mutta tunsin silti kuuluvani joukkoon. Tietysti siihen vaikutti sekin, että olin nuori ja isäni Leon Bibb oli folk-laulaja; se oli minun maailmani. Muualla näin ei välttämättä ollut, vaikka olinkin ylemmän keskiluokan perheestä. Mustana amerikkalaisena joutuu vuosisataisen vihan kohteeksi, eikä tämä ole mikään vitsi. Greenwichissä ajattelu oli avoimempaa, ihmiset pukeutuivat kuten halusivat, se tuntui hyvältä.
Bibb toteaa, että hän ymmärsi kohtalonsa nimenomaan Pohjoismaissa.
– Olen asunut Englannissa, Ranskassa, Suomessa, ja palasin välillä takaisin Amerikkaankin asuttuani Ruotsissa 10 vuotta. Mutta Ruotsi on ollut kotini suurimman osan aikaa.
Emmettin haamu
Dear America -levyn kappaleista kaksi tekee heti vaikutuksen, Different Picture ja Emmett’s Ghost. Ne ovat erityisen voimakkaita lauluja, ja perustuvat myös historiallisiin faktoihin.
Kuinka lähestyt tällaisten kappaleiden kirjoittamista?
– Noin yleisesti ottaen olen ahkera lukija, ja luen myös historiaan sekä rasismikysymykseen liittyviä kirjoja. Emmett’s Ghost perustuu 14-vuotiaan pojan (Emmett Till) erittäin raakaan murhaan (1955 Mississippissä). Mutta myös itse laulussa oleva tarina on totta: olin nuori poika, kun löysin hänen tarinansa ja näin kuvat, ne todella järkyttivät ja pelottivat minua. Enemmänkin laulussa on kyse siitä, kuinka kuka tahansa nuori musta poika vastaanottaa tuollaisen tapahtuman, ja ihan yhtälailla vanhemmista, jotka ovat huolissaan nuorista miehistään.
Tuhdilla kompilla rullaava Different Picture peilaa sekin sekä historiaa että omaa kokemusta.
– Laulu perustuu kokemuksiini yhteisöissä, joissa kasvoin. Niissä oli aina kulmakiviä, jotka pitivät yhteisöään kasassa. Joko he olivat niin tukevasti uskossaan tai muusta syystä sel- laisia, etteivät pahat asiat heitä horjuttaneet. Lisäksi halusin kertoa joistain sankareistani, kuten Jackie Robinsonista ja Eddie Boydista.
Levyn avaava Whole Lotta Lovin’ puolestaan kertoo historian valoisammasta puolesta, sillä se on kunnianosoitus musiikille, jota Eric kuuli nuorena radiosta.
– Kun Amerikasta on kyse, pitää puhua myös hyvästä musiikista, joka on vaikuttanut koko maailmaan. Minun sukupolveni amerikkalaiset saivat ’50- ja ’60-luvuilla kuulla radiosta hienoa musiikkia. En ole ihan varma tämän päivän osalta, radiosta tulee sekä hyvää että aivan kammottavaaa tavaraa. Kun vartuin, soul-musiikki oli nousussa, samoin radiosta kuuli vielä tosi hyvää bluesia, kuten myös doo woppia ja calypsoa. Nuoruuteni parhaat hetket liittyivät musiikkiin, ja siksi halusin laittaa kappaleen levyn ensimmäiseksi.
Otetaan vielä yksi poiminta, Born Of a Woman, jonka kitarariffi tuo mieleeni malilaisen musiikin. Eric vahvistaa, että oikeilla jäljillä ollaan.
– Rakastan Mandinka-kulttuurin musiikkia, oli kyse sitten Malista tai Gambiasta. Kuulin jo 14-vuotiaana New Yorkissa levyn, jossa oli guinealaista kora-musiikkia, ja se kuulosti samantien tutulta. Biisin riffissä käytän sävelmoodia, joka on minulle tosi tuttu. Skandinaviassa olen päässyt tapaamaan hienoja afrikkalaisia kora-soittajia. En usko, että niin olisi tapahtunut, jos olisin jäänyt Yhdysvaltoihin.
Nimekästä soittajistoa
Dear Americalla soittaa useampikin vierailija, esimerkiksi kontrabasisti Ron Carter, rumpali Steve Jordan, sacred steel -kitaristi Chuck Campbell sekä kitaristi Eric Gales. Käy ilmi, että Carterin kanssa historia ulottuu paljon pidemmälle.
– Tiesin Ron Carterin jo nuorena New Yorkissa, koska hän soitti joskus isäni TV-ohjelmassa. Itsekin olin ohjelman housebandissa, joten soitin hänen kanssaan 16-vuotiaa- na muutaman minuutin, Bibb nauraa.
– Eric Galesin puolestaan tapasin kerran Blues-risteilyllä, ja meni aivan sekaisin hänen soitostaan, joka on kaunis yhdistelmä vanhaa ja uutta koulua. Steve Jordanin kanssa soittaminen puolestaan oli toteen käynyt unelma, olen aina halunnut sitä.
Olen kuullut, että sinulla on paljon kitaroita. Kerrotko mitä niistä käytit tällä levyllä?
– Käytin muutamaakin, mutta suosikkini on levyn kannessa, vanha bulgarialainen Kremona. Siinä on kaksi ääniaukkoa, ja soundi on hyvin erityinen. Soitin sitä kappaleissa Whole Lotta Lovin’ ja Emmett’s Ghost. Born of a Womanissa puolestaan käytin vanhaa itäsaksalaista 12-kielistä Otwinia. Sen on muuntanut resonaattorikitaraksi saksalainen Peter Wahl.
Lisäksi Ericillä on useita Juha Lottosen rakentamia kitaroita.
– Yhtä hänen kitaraansa soitin aika monella raidalla. Lisäksi levyllä on kuusikielistä banjoani, samoin ukulelea, hän muistelee.
Dear America -levyä äänitettiin aluksi muutaman session verran New Yorkissa, ja viimeistely tehtiin nykytapaan siellä ja täällä. Tuottajana toimi englantilainen Glen Scott, jonka kanssa Bibb on työskennellyt aikaisemminkin. Oliko tärkeää päästä äänittämään juuri tätä levyä synnyinkaupungissa?
– Meillä oli muutama upea sessio New Yorkissa, joissa taltioitiin noin puolet kappaleista. Ja todellakin, oli tosi tärkeää olla Yhdysvalloissa, synnyinkaupungissa, ja samalla sulkea ympyrä. Tämä kannanotto täytyi tehdä New Yorkin energian avulla. Me olimme onnekkaita, että ehdimme juuri ennenkuin korona sulki kaiken, Eric kiteyttää.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2021. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
