Kitaroita, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”.
Vuorossa on Mad Professorin Harri Koski.
Vaikka vahvistin-/pedaalivalmistaja Mad Professorin toimitusjohtaja Harri Koski omistaa merkittävän määrän vintage-ikäisiä kitaroita ja vahvistimia, hän toteaa ettei ole koskaan rynnännyt ostamaan suuria määriä kerralla. Kysymys on enemmänkin siitä, ettei hän ole myynyt vanhoja pois. Määrä on lisääntynyt pikkuhiljaa, sillä ulkomaille suuntautuvat työmatkat mahdollistavat kiinnostavien kitaroiden löytämisen.
Harri Koski toteaa olevansa sitä ikäpolvea, jolle Marshall ja Les Paul oli ”se juttu”.
– Ostin ensimmäisen Marshall-vahvistimeni jo vuonna 1978, se oli JTM45 vuodelta ’63 tai ’64, ja kuuluu siis 100 ensimmäisen valmistetun satsiin. Se, samoin kuin ensimmäinen sähkökitarani ovat minulla edelleen. Noita vanhoja Marshalleja etenkin löytyi yhteen aikaan ihan pilkkahintaan osto- ja myyntiliikkeistä.
Kun katselee ympärillä olevaa kitaroiden ja vahvistimien määrää, on pakko kysyä: Oletko keräilijä, Harri Koski?
– No, kyllä minä itse myös soitan, mutta onhan se myönnettävä, ettei tätä tavaraa ole enää järkevissä määrin. Mutta aina vaan tulee vastaan hienoja soittimia. Toki jos joku kitara on soittamatta pitkän aikaa, niin silloin myyn sen kyllä pois ja ostan tilalle jotain muuta.
– Keräilijä-sanalla on ehkä joillekin hieman paha kaiku, koska heitä on sellaisiakin, jotka eivät edes soita ostamillaan soittimilla. Mutta sen lisäksi että teen keikkoja, myös lainaan ja vuokraan kamojani muille. En pidä soittimiani edes laukuissa, joten niillä tulee soitettua.
Näinä päivinä Koski kertoo ostavansa lähinnä ”pelastettavia” kitaroita. Nämä yksilöt ovat ostohetkellä sen verran huoltoa vaille, ettei niiden hinta muodostu esteeksi kaupalle. Sitten kun ne puunaa kuntoon, niistä kuoriutuu kelposoundisia vintage-helmiä.
Gibson Les Paul maestron nimikirjoituksella
– Tässä on ihan ensimmäinen ”oikea” kitarani. Kitara on ostettu Matt Umanovin liikkeestä New Yorkista ’90-luvun taitteessa. Kaveri lähti käymään siellä lomalla, joten annoin hänelle 4 000 markkaa ja pyysin tuomaan hyvän Les Paulin mikäli siihen hintaan löytyisi. Tuliaisena sain soittimen Les Paulin nimikirjoituksella.
– Siihen aikaan Les Paulilla oli viikottainen keikka Iridium-klubilla, ja jätkät olivat menneet sinne käymään. Keikan jälkeen he pyysivät kitaraan nimmaria, mutta Les sanoi, että hän ei viitsi tussilla kirjoittaa, koska se kuitenkin ajan kanssa häipyy pois. Sen sijaan hänellä oli käsijyrsin, jolla hän teki nimikirjoituksen. Kun sain soittimen, ihmettelin aluksi, että mitä tälle on tehty? Vein kitaran sitten Nevalaisen Matille huollettavaksi, ja hän täytti nimmariurat ebenholtzilla ja lakalla, ja sitten lakkasi ylitse, joten nimmari pysyy siinä ikuisesti.
Gibson Les Paul Yamano & ’60-luvun Gibson ES-330
– Nykyisin olen soittanut etupäässä Japanista käytettynä ostetulla Les Paul -reissuella. Siellä oli maahantuoja nimeltä Yamano, joka oli tosi tarkka kitaroiden laadusta. Siksi Gibson lähetti parhaat yksilöt sinne, jolloin Yamanon myymille kitaroille muodostui maine, että niissä on parhaat runko- ja kansipuut. Tuijottelin soitinta lumoutuneena erään japanilaisen verkkokaupan sivustolla, ja ostin sen täysin kokeilematta. Jotenkin tämä kansi edusti minulle ideaa täydellisestä Burst-kannesta, joka on kolmiulotteinen ja tiger stripes -kuviolla. Myös soinnillisesti tämä taitaa olla paras Les Paul -kitarani. Silloin Japanin jeni oli sen verran halpa, että kitara oli kohtuuhintainen verrattuna siihen mitä ne nyt maksaisi vastaavalla kannella.
– Näiden kahden Les Paulin lisäksi minulla on ollut myös monta Historic-sarjan mallia. Yhden annoin omalle pojalle ylioppilaslahjaksi. Sanoin, että itse en pysty oman ikäpolveni Les Paul -kitaraa hankkimaan, koska ne maksavat neljännesmiljoonan, mutta sinä vielä pystyt.
– Sama koskee vanhoja Gibson ES-335 -kitaroita, ne ovat liian kalliita. Sen sijaan ’60-luvun lopun ES-330 on jäänyt haaviin. Olin kokeillut vastaavaa kitaraa ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa, ja totesin, että että tämähän soi upeasti. No, pikakelaus muutamalla vuodella Lontooseen, jossa oltiin yhtiökumppanini Jukan kanssa messuilla. Kun kirjauduimme hotelliin, minulle annettiin avainkortti, jonka numero oli 330. Selvää johdatusta! Kun kävimme itä-Lontoossa yhdessä vintage-liikkeessä, juuri tämä kitara oli siellä myynnissä, ja vieläpä kohtuulliseen hintaan. Koska tämä tapahtui juuri brexit-äänestyksen jälkeen, punnan laskenut kurssi antoi vielä ylimääräisen 20 prosentin alennuksen.
Fender Candy Apple Red Stratocaster ’63 & Jazzmaster ’68
– Arvokkain kitaroistani lienee vuoden ’63 Candy Apple Red Stratocaster. Kitara on tuotu Suomeen vajaa parikymmentä vuotta sitten Yhdysvalloista; uutena tämän ajan Fendereitä ei Suomessa ollut kovinkaan montaa. Tuolloin omistin vielä Custom Sounds -liikkeen, ja yksi kaveri toi tämän myyntitiliin sinne. Päätin ostaa itselleni 50-vuotislahjan. Rahaa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, mutta onneksi sain hyvän luoton: jos et saa kahdessa vuodessa maksettua kokonaan, niin katsotaan sitten lisää maksuaikaa. Pari vuotta siihen lopulta meni.
– Tässä kitarassa on muuten kaikki alkuperäistä, paitsi että nauhat on vaihdettu alkuperäisiä muistuttaviin. Itse tykkään yleensä soittaa isommilla nauhoilla, mutta tämä ei olekaan mikään rokki- ja revittelykitara. Itse kaula on muodoltaan niin ihanteellinen, että paikalliset soitinrakentajat ovat ottaneet mitat ylös.
– Minulla on myös muita Fendereitä samalla värillä, mutta se punainen lakka on tosi herkkä UV-valolle ja siksi muuttunut monissa vanhoissa kitaroissa enemmänkin marjapuuroksi. Tämä vuoden ’68 Jazzmaster on aikoinaan tilattu kaikilla herkuilla, joten kitarassa on jopa nämä vain ’68–69 saatavilla olleet Fender-virittimet. Tämäkin kitara oli ostohetkellä aika huonossa kunnossa. Masteryn Offset-tallan olen vaihtanut ihan sen vuoksi, että alkuperäisestä kieli pomppaa pois paikaltaan heti kun soittaa vähänkin kovempaa.
Fender Telecaster ’66 & ’68
– Viime vuosina olen hankkinut aika paljon Telecastereita, sillä käyn säännöllisesti Summer NAMM -messuilla, ja Nashville on näitä täynnä. Suosikkini on ehkä tämä vuoden ’66 malli. Kitara roikkui Gruhn Guitarsilla todella rujossa kunnossa, ja siihen vaihdettu isot Schallerin virittimet, eikä toinen mikrofonikaan ollut alkuperäinen. Mutta se oli myös todella halpa, joten ajattelin, että tästä saa tehtyä hyvän. Kauppaan kuului laukku, jossa sitten oli ne alkuperäiset virittimet ja mikrofoni. Nyt huollon jälkeen tämä on tavallaan ihan alkuperäisessä muodossa.
– Viimeksi toin vastaavassa kunnossa olleen Telecasterin, jonka laukkukin on alkuperäinen. Kitara oli kuitenkin maalattu valkoiseksi, joten vein sen entisöitäväksi Aurora Guitarsille. Sain sieltä vähän aikaa sitten kuvan, josta näkyy, että alkuperäinen väri on Paisley – joku on siis mennyt maalaamaan ’68 Paisleyn uusiksi! Maksoin kitarasta jotain 2 500 euroa laukun kanssa, mikä on vähän verrattuna vanhojen Paisley-Telecasterien hintoihin.
Gibson L-5S
– Kyseessä on Suomessa aika ikoninen kitara, sillä näillä Albert Järvinen soitti Royals-aikana. Tämä on solidbody-versio L-5 -mallista, ja on kaiketi Gibsonin koristeellisin jazz-kitara. Ei kuitenkaan saanut vastakaikua kohderyhmältään. Kitara on tehty kokonaan vaahterasta, ja soundi on aika jännä, pitkään soiva ja kirkas; siitä ei ihan ensimmäisenä tule Gibson mieleen. Painoa on suurin piirtein saman verran kuin Les Paulilla.
– Näitäkin minulta löytyy kaksi, sillä muutama vuosi sitten näin Lontoossa kaupan ikkunassa samanlaisen. Kysyin hintaa. Koska se oli alle puolet kitaran arvosta, kysyin seuraavaksi, että käykö teille Visa? Pyysin lähettämään kitaran Suomeen. Kun olin jo kotona, kaupasta soitettiin, että alkuperäinen omistaja haluaisi perua kaupan. En halunnut. Juuri tämä yksilö on lähempänä sitä Järvisen kitaraa, koska kansi on tehty kahdesta palasta, ja kitarassa on samanlainen kytkin kuin hänellä. Albertin kitaraksi tätä välillä luullaankin.
Martin Custom ’78
– Tässä kitarassa on Martin HD-28:n koppa ja D-45:n kaula. Pohjassa puolestaan lukee ”Custom”. Soitin on kuitenkin rakennettu vuonna 1978 eli vuotta ennen kuin Martin Custom Shop perustettiin. Tarina on seuraava. Olin hankkinut Matt Umanovin liikkeestä New Yorkista juuri samanlaisen Martinin. Se oli Steve Earlen vanha kitara, ja sitä oli valmistettu kuuden kitaran sarja vuonna 2006. Sitten sain tietää, että Matt Umanov oli teettänyt samanlaisia kitaroita kuusi kappaletta myös vuonna 1978, jolloin sellainen oli mennyt esimerkiksi Johnny Cashille.
– Niinpä kiinnostuin tämän Custom-mallin historiasta, ja löysin netissä pienen nashvilleläisen lehden sivustolta ilmoituksen, jossa paikallinen muusikko myi ’78 Custom-Martinia. Ja koska hän myi sitä ”korjattuna kitarana, johon on vaihdettu D-45 -kaula”, hinta oli jälleen kerran erittäin kohtuullinen. Olin menossa New Yorkiin, joten kaveri lähetti kitaran sinne hotelliin. Nyt on siis molemmista kuuden sarjoista yksi kappale.
Tarina lisää merkitystä
Harri Kosken omistamiin kitaroihin liittyy usein tarinoita, ja hänen mielestään silloin soitin merkitseekin paljon enemmän. Uusia kitaroita hän ei ole paljon hankkinut, mutta pari mielenkiintoista tuoreempaa yksilöä Kosken kokoelmasta kyllä löytyy. Music Man St. Vincentin poikkeuksellinen ulkonäkö miellyttää muotoilijaksi opiskelleen Kosken silmää ”olematta liian outo”. Ja liittyyhän senkin hankkimiseen hauska tarina:
– Se löytyi Hollywoodin Sam Ash -liikkeestä. Olin vannonut ennen sitä NAMM-reissua, että en tuo kotiin kitaraa. No, heti ekana iltana tulin hotellille kitaralaukun kanssa. Oltiin nimittäin heitetty Karhun Markon kanssa kamat hotellille, ja lähdettiin kävelylle, koska lähellä oli liikkeitä. Olin jo kokeillut tuota Vincent-kitaraa parina vuonna, ja nyt siitä oli joku ulosheitto-tarjous. Ajattelin kieltäytyä, kunnes myyjä kysyi, että paljonko sen pitäisi maksaa, että et miettisi? Heitin ihan poskettoman halvan tarjouksen. Myyjä kävi juttelemassa liikkeenhoitajan kanssa, kysyi sitten nimeni ja sanoi: onnittelut Harry, sinulla on nyt uusi kitara. Minä taas mietin, että miten tässä aina käy näin?, Koski nauraa.
Uudehko soitin Kosken kokoelmassa on myös vuoden 2005 Gretsch Black Falcon. Tähän kitaraan taas liittyy sellainen erikoisuus, että se on ollut Bob Dylanin omistuksessa.
– Se oli Lontoossa yhden liikkeen ikkunassa, jonka äärellä sitä ihailin. Mukana oli kitarateknikon todistus siitä milloin se oli Dylanille toimitettu, ja että kitara on ollut hänen hallussaan. Enkä taaskaan aikonut ostaa. Mutta kun palasin Suomeen, niin kitara tuli jo uniin saakka. Niinpä oli pakko soittaa Lontooseen. Ja kai se Bob on tätä kokeillut, jättänyt sen verran DNA:ta, että muutaman biisinkin saisi tehtyä.
Kitaroiden lomassa toimistossa on paljon muitakin kuin Marshallin vahvistimia. Näkyy ainakin Fenderin Tweed De-luxea, ”Blackface” Deluxea ja Twin Reverbiä samoin kuin Voxia, Magnatonea, Lab Seriesia.
– Tämä High Powered Tweed Twin on juuri se vahvistin, mikä on Albert Järvisen ”Brain Damage” -levyn kannessa. Vahvistimen omisti alunperin Antero Jakoila, joka osti sen huuliharpisti Rod Piazzalta. Sen jälkeen se on ollut Esa Kuloniemellä ja Doctor Helanderilla. Erittäin hyvä ja äänekäs kombo, jota Keith Richards käyttää areenoilla.
Kitara- ja laitevalikoimasta on toki hyötyä myös Mad Professorin tuotetestauksessa. Esimerkiksi se, miten erilaiset vahvistimet ottavat pedaalin vastaan voidaan selvittää omalla pajalla. Kokoelman ainoa tuoreempi vahvistin, Fenderin Hot Rod DeVille hankittiin sen vuoksi, että yhtiön tuotevideoilla olisi käytössä myös uudempi vahvistin – ettei syntyisi mielikuvaa, että pedaalien soundi tulee hienoista vintage-vahvistimista.
– Ja joskus asiakkaat saattavat ihan kysyäkin, että miten tietty pedaali toimii, jos on vaikka Telecaster ja Vox? Sen voi helposti käydä tässä kokeilemassa. Ja se taas on tietysti hyvä tekosyy hankkia näitä laitteita, Harri Koski nauraa.
Kosken Vox AC30 -vahvistin on vuodelta ’62, ja sarjanumeron mukaan se on tehty samalla viikolla kuin John Lennonin ja George Harrisonin vastaavat.
– Lisäksi takapaneelissa ja muuntajassa lukee ”Hank B. Marvin”. En kuitenkaan tiedä, onko vahvistin ollut hänellä koskaan käytössä.
Ja historian siipien havina on läsnä yhä edelleen kun katse siirtyy Voxin päällä olevaan Binson Echorec -nauhakaikuun, se kun oli aikoinaan talon kaiku Helsingin Kisahallissa.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
