Kuopiolainen Mikko Tegelman on tuttu niin studiosta kuin livemiksaajan työstään. Tänä päivänä mies kiertää aktiivisesti ympäri maailmaa Sonata Arctican kanssa. Muutenkin livehommat työllistävät häntä nykyään enemmän kuin studio. Vaikka luulisi, että kiertäminen alkaisi iän myötä kyllästyttää, kertoo Tegelman nauttivansa siitä nykyään jopa enemmän kuin studiotyöskentelystä. Kun puitteet ovat kohdallaan ja bändillä hurmos päällä, myös miksaaja pystyy nauttimaan tilanteesta.
– Kun näkee kuinka yleisö nauttii ja bändi vetää hyvin, niin se ei siinä vaiheessa tunnu niinkään työnteolta. Ja palaute tulee välittömästi.
Livetilanteen hienous on myös siinä, että kun tilanne on ohi, se on ohi. Asioista voidaan tottakai jutella, mutta sitä loputonta pähkäilyä, jota studiossa pahimmillaan tehdään, ei livessä tapahdu. Silloin on vain pakko hypätä nopeasti kyytiin.
– Studiossa kun olet saanut jonkun levyn valmiiksi, niin pähkäily vaan jatkuu, että ”ton olis voinut tehdä noin…”, mikä on siinä vaiheessa ihan turhaa.
Erilaiset työskentely-ympäristöt tukevat toisiaan. Ensimmäisenä Tegelmanille tulee mieleen, että studiossa on paljon enemmän aikaa perehtyä laitteisiin, jolloin niitä on helppo hyödyntää livepuolella, missä aika on poikkeuksetta kortilla.
Livepuolella taas oppii miten eri tilat ja käyttäytyvät, minkä kautta myös studiossa on helppo tehdä erilaisia akustisia ratkaisuja.
Tämän lisäksi hän nostaa esiin bändien live- ja studiomeiningin eroavaisuudet.
– Minkälaista se meininki ja soitto pystyy olemaan livenä ja miten sen saisi studioon. Studiossa kun ei ole sitä yleisöä kannustamassa, niin aika vaikea siellä on saada samanlaista hurmosta aikaan. Mun mielestä nykyään useat levyt kuulostavat pakatuilta ja vaisuilta live-esiintymiseen verrattuna. Jos bändit saisivat tallennettua levyille sen ilmavan soundin ja meiningin, mikä heillä on livenä,voisi saada aikaan paljon mielenkiintoisempia levyjä.
– Esimerkiksi rumpalin persoona syödään helposti sillä, että katotaan kaikki iskut täysin taimiin. Sen jälkeen sitä rumpalia ei enää ole siinä.
Samanlainen tilanne oli edesmenneen Tarot-rumpali Pekka ”Pecu” Cinnarin soitossa, jossa oli aivan omanlainen time virveli-basari-osastolla.
– Jos ne kaikki korjasi, niin ei se kuulostanut enää häneltä. Mä en tajua, miks niin paljon sitä studiossa harrastetaan. Nyt se on ehkä vähän muuttunut. Ihan sama mitä se musa on, pitäähän siinä jotain eloa olla. Muuten se on tylsää kuunneltavaa.
Topi Sorsakoski ja Agents: Besame Mucho, EMI 1987
Time-asioita ei tarvinnut ainakaan näissä sessioissa pohtia. Mitä nyt välillä saattoivat tempot nousta turhan vikkeliksi. Oli kuitenkin selvää, että Agents oli hyvin treenannut bändi, jonka soittoon ei liiemmin tarvinnut puuttua. Mikko Tegelman toimi tällä kertaa äänittäjänä ja Pedro Hietanen tuotti. Ensimmäiseksi mieleen tulee kysymys, miksi suosittu kokoonpano halusi tulla Helsingistä Kuopioon asti Tegelmanin studiolle?
– Se onkin hyvä kysymys, johon vastausta ei löytynyt edes Topi Sorsakosken kirjasta, jossa asiaa myös ihmeteltiin.
Eniten asiaa aprikoi tuottaja Hietanen, joka kuitenkin ymmärsi, että Agentsin maestrolla, Esa Pulliaisella oli asiassa jokin suurempi ajatus. Tegelmanilla on oma teoriansa:
– Luulin alkuun, että syynä oli se, että mulla on näitä Neumannin U47-mikkejä, jotka oli harvinaisia Suomessa silloin. Kirjasta ilmeni kuitenkin, ettei näin ollut. Niiden piti päästä pois Helsingin hulinasta jonnekin, missä voi tehdä rauhassa. Niillä oli silloin aikamoinen suksee ja hulina päällä, mikä tahtoo tarkoittaa, että pääsisivät eroon viinapitoisista houkutuksista.
Pääsääntöisesti tässä onnistuttiin laulajaa lukuun ottamatta. Sorsakoskea ei näkynyt ensimmäisen viikon aikana paikalla ollenkaan.
– Topi kyllä viihtyi enemmän ravintola Atlaksessa.
Ajatuksena oli äänittää Kuopiossa kaksi viikkoa jonka jälkeen Risto Hemmi miksaisi paketin Finnvoxissa. Bändi vetää pohjat livenä, ja Sorsakoski laulaisi erikseen.
Kuultuaan isojen Helsingin tähtien saapumisesta studiolleen, alkoi nuorella äänittäjällä unettomat yöt. Jännitti niin helkkaristi ja studiota puunattiin monta päivää. Tutina oli kuitenkin turhaa, sillä työskentely Agentsien kanssa oli pelkästään vaivatonta, mukavaa ja opettavaista.
– Pulliaisella on helkkarin hieno tapa lähestyä asioita ja esittää niitä. Sen tiedän, että se osaa olla vittumainenkin halutessaan. Jos asiat toimii ja ollaan samalla aaltopituudella, niin hyvin menee. Pulliainen oli semmonen isällinen hahmo.
Ensimmäinen oppitunti tuli kun bändi sisusti studion kokonaan uusiksi. Valoja roikkumaan ja Suomen lippuja ikkunoihin ja seinille.
– Siitä oppi että tuollaisetkin asiat vaikuttaa. Ettei katossa roiku joku leikkaussalivalo.
Toinen oppitunti tuli kun alettiin äänittämään kitaraa. Pulliaisen neuvo oli, että ”Mikit tohon, älä koske mihinkää eq:hun, vaan kuunnellaan”. Soundi etsittiin mikrofonilla, eq:t jätettiin suoraksi.
– Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että ei eq:ta ole aina pakko säätää, jos lähtösoundi on terve.
Mielenkiintoista oli myös todistaa kuuluisan Pedro Hietasen tuottamistapaa, joka oli lähinnä tietokoneshakin peluuta.
– Mä mietin mitä tää tekee? Mutta se kuunteli koko ajan, ja sitten alkoi tulla kommentteja, vaikka näytti että oli ihan muissa maailmoissa. Ei mitään yltiöpäistä kommentointia.
Nuoreen äänittäjään löytyi luottoa sen verran, että rummut sai tehdä oman mielen mukaan, kunhan kuulostaa hyvältä. Toiminta oli suoraviivaista, soundit oli ruuvattu päivässä kohdilleen. Äänitettäessä Pulliainen kiinnitti huolta enemmän meininkipuoleen ja Pedro Hietanen taas kuunteli enemmän tempoja, että pystyisikö laulaja vetämään, sillä häntä ei pahemmin paikalla nähty. Uusintaottoja tehtiin ainostaan sen takia, että tempo saattoi joskus kiihtyä liikaa. Itse soiton kanssa ei ollut mitään ongelmia.
– Sorsakosken paikallaolo olisi helpottanut bändin toimintaa huomattavasti, sillä hänen tulkintansa ei ollut mitenkään suoraviivaista vaan enemmänkin venyvää ja viipyilevää, joka varmasti vaikuttaa bändin soittoon. Mutta ihan hyvinhän toi meni.
Pohjat oli kasassa kuudessa päivässä, vaikkei homma aina kurkoiltakaan ihan tosta vaan lähteny.
– Yhtenä päivänä Esa tuli tonteille tekemään päällekkäis-äänityksiä. Keitettiin kahvit ja panin Voxin lämpiämään. Alettiin äänittää, biisi meni kerralla läpi ja ajattelin, että nyt se tulee kuuntelemaan. Se napsauttikin Voxin pois päältä. ”Ei lähde tänään, jatketaan huomenna”.
– Meikä ihmetteli, että täällä ollaan oltu kaksi tuntia, oliks tää nyt tässä? Lähdetäänkö me himaan?
Koska levy-yhtiön mies Hietanen ei ollut paikalla, tällaisia välipäiviä pystyi pitämään. Laulajakin saatiin viimein studioon, mutta osa biiseistä jouduttiin kuitenkin laulamaan Finnvoxissa.
Kuuletko eron studioiden välillä?
– Noh, Finnvox on Finnvox… kuuntelin levyä juuri vähän aikaa sitten monen vuoden jälkeen. Halusin kuulla, kun kyseessä on toisen miksaama, että tunnistaako esimerkiksi rummuista sen tilan, missä ne on äänitetty. Kyllähän sen tunnisti. Ei siellä Finnvoxissa ole välttämättä hirveesti jouduttu niitä soundeja vääntämään.
Besame Muchon äänitykset on edelleenkin Mikko Tegelmanille eniten kolahtanut sessio. Siihen vaikuttaa monta seikkaa:
– Olin nuori jätkä, jonka studioon pamahtaa Helsingin tähtiä – Esa Pulliainen Voxeineen. Hieno elämys!
Besame Mucho oli Mikolle ensimmäinen iso levy, joka lähti lentoon. Ja lento jatkuu vieläkin. Levy ei jättänyt mitään hampaankoloon.
– En tekis mitään toisin, helvetin hyvä levy on. Kun kaikki lähtösoundit ja muut oli niin hyviä, niin ei sitä voi pilata. Täytyis ainakin tehdä helkkaristi työtä sen pilaamiseksi. Hyvää musaa, hyviä biisejä.
Besame Mucho ylitti kultalevyrajan ilmestymisvuonna ja seuraavana vuonna ylittyi jo tuplaplatinaraja. Ifpin tilastojen mukaan albumia on myyty 165 833 kappaletta.
Tarot: To Live Forever, Bluelight Records 1993, Stigmata, Bluelight Records 1995, Gravity of Light, King Foo 2010
Mikko Tegelmanille kaikki kolme tekemäänsä Tarotin levyä ovat pelkkää ikimuistoista sessiota. Hänestä ja Tarotin miehistöstä oli kehkeytynyt ajan mittaan tiivis porukka, joka oli paljon kimpassa, sekä baareissa, että studiolla. Marco (Hietala, yhtyeen laulava basisti) ja Janne (Tolsa, samaisen bändin kosketinsoittaja) olivat töissä studiolla ja päällä oli kimppameininki, jossa hommien tekeminen oli helppoa.
Osapuolet olivat tutustuneet, kun yhtyeen veljekset Marko ja Sakari Hietala tulivat kysymään Tegelmania heidän livemiksaajakseen.
– ”Emmä ymmärrä tosta kamasta mitään!” Ne suunnilleen pakotti mut; ”Sähän lähet!” Ja hyvä päätös oli. En ole katunut kertaakaan. Sille tielle jäätiin. Eka tehtiin liveä ja sitten studiota.
To Live Forever oli porukan ensimmäinen levy. Koska hommia tehtiin kaveripohjalta, ei Tegelmanille tullut mieleenkään, että hän olisi albumilla virallisesti tuottajana. Puhumattakaan siitä, että olisi laskettu tunteja tai budjetteja.
– Toki kaikenlaisista asioista puhuttiin ja keskusteltiin, mutta kun levy tuli ulos, niin oli se yllätys, että siellä luki mun nimi tuottajana. Tehtiin vaan hommia hyvällä meiningillä, ajan kanssa. Syna- ja rumpusoundeista lähtien etittiin juttuja yhdessä. Kosketinsoittaja Tolsa onkin todennut levyjen olleen hyvä oppikoulu hänelle.
Synasoundien valintaan piti kiinnittää erityistä huomiota. Jokin soundi saattaa yksinään kuulostaa hyvältä, mutta se ei välttämättä toimi esimerkiksi kitaran kanssa. Vaikka meininki oli ”punk” ja kavereiden kanssa helppo tehdä, aiheutti teknisten rajoitusten ehdoilla toimiminen rutkasti pään raapimista.
– Studiolla ei ollut kuin kuusitoistaraitainen analoginauhuri. Tommosessa kamassa on tietty paljon tilusooloja, synia ja lauluja, joten kaikki raidat piti hyödyntää. Kun samalla raidalla oli syna- ja kitarasoolot, niin miksaaminen oli aika haastavaa.
Koska myös kaikki automatiikka puuttui, piti soundit ja balanssit miettiä äänitysvaiheessa hyvin tarkkaan. Välillä olikin sitten kolme-neljä kaveria miksatessa liuissa kiinni.
– Oli aika koomisen näköistä kun kasa pörröpäitä oli tiskin yhdellä puolella ja loput toisella puolella numiskoissa kiinni. Kauhee suunnittelu ja harjoittelu. Sitten kun oli feidejä, niin kädet tärisi. Hienoa tiimityötä.
Elettiin aikaa, jolloin ei kotistudioita vielä ollut. Suurin osa studioista toimi kaupalliselta pohjalta, joten studioaika oli huomattavasti kalliimpaa kuin nykyään. Levyjen demottaminen tai esituotanto oli oletettavasti harvinaisempaa tuolloin. Tegelmanin mukaan ainakaan levy-yhtiöt eivät olleet kauhean halukkaita siitä maksamaan. Tarotin kohdalla mentiin ”frendipohjalta”.
– Ei niistä taidettu omalla kohdalla mitään velottaa. Silloin oli energiaa ja halua tehdä asioita. Ja olihan se kiva auttaa kavereita ja olla siinä mukana. Nehän on vieläkin tallessa ne kaks-raitanauhat. Niitä on viime aikoina tullut paljonkin siirrettyä kovalevylle talteen. Tarotinkin levyt voisi miksata uudelleen…
Hän muistelee erään kappaleen demotusta, jonka biisitietoihin oli kirjoitettu ”Bonanza”.
– Jätkät tulee kuuntelemaan ottoa, ja Marco kattoo, että ”Miks tossa lukee Bonanza?” ”Sen takia, kun mun mielestä tää komppi on ihan paska. Siitä tulee Bonanza mieleen”. Siinä vaiheessa Marco toteaa, ”niin muuten onkin, muutetaan se”.
– Tämmösten pienten oivallusten kautta niitä biisejä sovitettiin.
Tegelmanin aiemmin todettua, että Tarotin levyt voisi miksata uudelleen, tiedustelen että onko jotain jäänyt hampaankoloon? To Live Forever on hänen mielestään ”ihan okei”. Stigmata-albumi ei niinkään. Levyä suunnitellessa sai Mikko ”hullun vision”, että äänitetään se hänen äitinsä tanssistudion isossa salissa.
– Saadaan isoa, erilaista rumpusoundia. Siellä äänitettiin myös osa kitaroista ja bassoista. Meininki oli hyvä ja Cinnarin kannalta oli hienoa, kun oli isot peilit, joista se pystyi zoomailemaan itteään. Se oli hauskan näköistä.
Peili ei siis haitannut soundia?
– Ei, kun me haluttiin jotain erilaista ja että se oikein tärähtää. Oli siellä jotain väliseiniä avittamassa.
Kun miksauksen aika koitti, jäljellä oli visio, muttei vermeitä sen loppuun saattamiseen, eikä oikein taitoakaan.
– Levy on tavallaan jännän kuulonen, vähän hassu, kun onnistuttiin vielä vähän miksauksessa sitä ryssimään.
Ison soundin sijaan vaihevirheessä olevat rummut taisivatkin hiukan pienentyä. Tarvetta olisi ollut laitteille, joilla asioita olisi voinut taimata. Tegelman kuvaa soundia ”oudon kolkoksi”.
– Nyt kun vuosien jälkeen kuunteli niitä raitoja, niin siitä olis saanut miljoona kertaa parempaa, kun ne lähtösoundit on niin hyvät. Sitä tilaa pystyis nyt hyödyntämään paremmin. Se kyllä vitutti jälkeenpäin, kun siitä ei saanut niin hyvää kuin halusi.
Mikko kehuu bändin rohkeutta kokeilla erilaisia metodeja. Uusien tuulien haistelu sopi muutenkin bändin meininkiin, sillä se eli myös kappalemateriaalin kohdalla kokeellisempaa kautta.
Jos levyn miksaaminen tuotti harmaita hiuksia, ei sen saattaminen miksauskuntoon ollut yhtään sen helpompaa. Äänitysten aloituksesta miksausten alkuun näet kului yli vuosi. Epäonnisten sessioiden aikana Tegelman hajotti akillesjänteensä, kitaristi Sakari Hietala kätensä törmätessään lasioveen. Kaiken päälle vokalisti sairastui keuhkokuumeeseen.
– Kovan onnen levy, kuittaa Mikko.
Stigmata-albumin jälkeen Tegelmanin oli todettava bändille, että olisi parempi tehdä seuraava levy muualla. Studio Soundissa oli rajat tulleet vastaan: raitamäärä ei riitä, resurssit loppuivat kesken. Tästä eteenpäin Tarot tekikin monta albumia eri studioissa, joskin ”Suffer Our Pleasures” ja ”Crows Fly Black” -albumien rummut äänitettiin Tegelmanilla.
Ympyrä sulkeutui kun yhtye palasi ”kotiin” äänittämään viimeiseksi jäänyttä albumiaan Gravity of Light. Nyt tekniikka oli kehittynyt, eikä homma jäänyt enää kiinni raitojen määrästä.
Jossain vaiheessa Tegelmanin tekemät levyt tunnistettiin rumpusoundeista. Pääsääntöisesti kyse oli siitä miten rummut viritetään.
– Joskus nuorempana kun vielä jaksoi, niin viritettiin aina rummut yhdessä rumpalin kanssa. Bassorummun kalvoa myöten mietittiin, mikä sopii tähän musaan. Mikithän on olleet aina samat.
– Jälkeenpäin kun miettii, niin ei ole ollut montaa sessiota, että olis rumpusoundit menny läpi. Tarotin kohdalla virkattiin Cinnarin kanssa päiväkausia – tehtiin hirvee homma, että ne oli hänelle hyvät soittaa ja soundit olis mahdollisimman hyvät. Tänä päivänä ei varmaan edes jaksais hinkata samalla tavalla. Silloin oli kauhea into päällä. Kokeiltiin erilaisia kalvoja ja mietittiin erilaisia nuijan kokoja ja kovuuksia.
Tarotin tarina odottaa jatkoa rumpali Pekka Cinnarin menehdyttyä vuonna 2016 pitkän sairauden jälkeen.
The Hoolers: Devil’s Apple, The Hoolers 2016
Oman kaupungin pojat, The Hoolers, saapuivat Tegelmanin studiolle levyä tekemään. Nyt oli halu tehdä levyä perinteisempään tapaan pohjat nauhalle äänittäen. Lopputavara äänitettiin kuitenkin koneelle. Pitkästä aikaa nauhan kanssa pelehtiminen sai Mikon nostalgiselle päälle. Jo pelkästään nauhan tuoksu nosti muistoja pintaan. Pintaan nousi myös paljon pohdintaa, jonka johdosta tarina lähteekin aivan eri urille.
– Siinä haettiin levylle vanhan stailin nauhasoundia. Sitä oli ihan nasta tehdä, mutta olen jälkeenpäin miettinyt, kuinka paljon se oikeastaan vaikutti siihen soundiin. Tää on tää ikuisuuskysymys, mistä jengi aina taistelee. Mikä se ero on?
Tegelman nosti kädet pystyyn nauhaa kuunnellessaan, sillä ei hän oikein itsekään pystynyt vastaamaan kysymykseen. Varsinkin nykyajan etuasteet toimivat hänen mielestään jo niin hyvin, ettei eroa juurikaan huomaa. Asia oli toisin viisi-kuusi vuotta sitten.
– Vaikka kuinka mainostettiin jotain vintagesoundia, niin ei niissä kauheasti lämpöä ollut.
Jotain eroja nauhalle tallennettaessa kuitenkin löytyi. Bassosoundiin saatiin lämpöä, jota mies kaipaili digiajan etuasteilta.
– Tarkoituksella äänitin sen niin lujalla kuin uskalsi. Se oli ihan siinä rajoilla. Jälkeenpäin ei tarvinnut mitään hörpöttimiä käyttää. Se oli valmiiksi jo vähän kompuroitu, joten sitäkään ei tarvinnut enää käyttää. Mikin ja linjan balanssin kun löysi, se oli siinä.
Kyseisessä sessiossa soundiasiat olivat kuitenkin sivuosassa, sillä jos nauhalle äänittäminen toi bändille yhtään lisäfiilistä, oli vaivannäkö kannattanut. Meininki oli pääasia.
Jos nostalgiaa olikin ilmassa, ei Tegelman ole ikävöinyt nauha-aikoja.
– Siltä ajalta on paljon hienoja muistoja, ja olin vielä aika pitkään sitä mieltä, että ennen oli kaikki paremmin. Silloin kun noi digihärvelit tuli tonne live- ja studiopuolelle, niin olihan se aika kylmää hommaa. Nythän ne on kehittyneet helkkaristi aika lyhyessä ajassakin. Sieltä löytyy sitä lämpöä.
– Kesti aika pitkään, ennenkuin halusin edes siirtyä siihen. Mua otti päähän se kylmä, jämäkkä, liikkumaton soundi. Ylitiukkaa ilman mitään eloa. Nyt kun kamat on kehittyneet tarpeeksi, niin ei ole yhtään ikävä.
Kirjoittaja on aina ihmetellyt digiloikan tehneiden äänimiesten kykyä omaksua melkein täysin uudenlainen työskentely-ympäristö. Tegelmanin kohdalla harppaus teetti kosolti töitä.
– Kun oli tottunut tekemään töitä tietyllä tavalla ja yhtäkkiä alkoi tulla nuoria jätkiä, jotka osas käyttää niitä uusia kamoja. Ei juma, pakkohan tässä on ruveta skarppaamaan. Nehän jyrää kohta ohi! Varsinkin livepuolella multa loppuu kohta duunit, jos mä en osaa käyttää näitä vermeitä. Sonatassa tulee vieläkin tilanteita joissa Mikko (55-vee), joutuu pyytämään heidän monitorimiksaaja Joonas Martimoa (26-vee…) näyttämään jonkun jutun. Suhtautuminen omiin rajoihin on tervettä, Mikko ei jää ihmettelemään tai yritä itse väkertää asiaa
– Hienoa, että nuoretkin voi opettaa asioita.
Eniten nykyään Tegelmania vaivaa studiotoiminnassa ryhmässä tekemisen puute. Ihan ykköstä on, kun äänitettäessä on koko jengi mukana soittamassa.
– Jossain vaiheessa se meni siihen, että klikki vaan huutaa ja päälle surinakitara ja rumpali soittaa. Silloin kun se työkentelytapa muuttui, niin se oli kova pala mulle. Mä olen aina tykännyt, että heput on paikalla, jauhetaan paskaa kimpassa ja muuta. Se on studiosta hävinnyt. Livenä se vielä on, mutta studiossa ei enää. Sitä mä kaipaan. Toivottavasti tulee joskus vielä takaisin.
Lue Devil’s Applen arvostelu täältä.
Ihan sama
Mikko Tegelman on seurannut vuosikausia erilaisia keskustelupalstoja, joissa kiistely digin ja analogin paremmuudesta jatkuu vuodesta toiseen.
– Niin sanotut alan asiantuntijat taistelee kumpi on parempi livekäytössä. Miten paljon lämpimämpi soundi jossain analogimikserissä on. Okei, onhan jossain vanhassa Midaksessa hieno meininki ja rouheeta tehdä, mutta nykyään löytyy niin hyviä digimiksereitä, että en itse lähtisi kantamaan mitään vanhaa Midasta keikalle. Jos joku muu kantaa sen mulle, niin kyllä mä sillä vedän. Ja kyllä tuolla maailmalla niihin välillä törmää, ja on niillä helvetin kiva tehdä. Mutta nykyään, kun on tullut ikääkin lisää, niin ne on niin leveitä. Joutuu tekemään isoja liikkeitä, kun tottunut, että kaikki on tossa edessä.
– Jos studiossa on vanhoja analogitiskejä, niin kyllähän niiden etuasteissa löytyy eroja. Jo pelkästään gainilla pystyy vaikuttamaan paljon, meneekö se hyvällä tavalla ruvelle. Ei sitä voi kieltää.
Vertailu ja keskustelu ei tule kuitenkaan ikinä loppumaan. Tegelman kertoo osuneensa roudariryhmä-nimisellä palstalla keskusteluun – tai sen kaltaiseen – jossa eräs kuopiolainen vanhan liiton toimija kertoi miten hän toimii oman analogitiskinsä kanssa.
– Tais kysyä jossain vaiheessa, mikä siinä digipuolessa on niin paljon parempaa? No siitähän se väittely sitten alkoi Ja taispa mennä vittuilun puolelle. Ihan sama käytetäänkö analogi- vai digivermeitä, pääasia, että kuulostaa hyvältä.
Ei mitään puolivillaisesti
Tegelmanin lempilapseen Tarotiin liittyy hauska tarina kohtaamisesta amerikkalaisten kollegoiden kanssa. Elettiin vuotta 1986 ja Metallica oli tulossa Pihtiputaan Saapasjalkarockiin. Tarot-kitaristi Sakari Hietalan muistin mukaan yhtyeen management vaati raiderissaan lavalle kahtakymmentäkahdeksaa Marshall-kaappia.
– Niillä oli ihan järjetön backline-vaade. Eihän siihen aikaan Suomessa millään soitinliikkeellä ollut tuollaisia määriä kaappeja. Backlinen vuokrausfirmojakaan ei tuolloin vielä ollut, puhumattakaan firmoista, joilla olisi ollut tyhjiä kaappeja tai pelkkiä etulevyjä kulisseiksi, kertaa Hietala.
Tarotilta – joka oli alkanut panostamaan suuren maailman meininkiin jo debyytti-maxisinkun aikaan – löytyi omasta takaa kaksitoista Marshallin kaappia ja kuusi nuppia. Loput jouduttiin keräämään kuorma-autolla ympäri Kuopiota. Lopulta kaappeja saatiin kasaan jotakuinkin kaksikymmentä.
– Kun me alettiin purkamaan niitä autosta pois, oli bändin kitarateknikko John Marshall ekana ihmettelemässä, että: ”Are these operational? We ordered only empty cabinets”. Kiroilu oli kova kun kaverit alkoi kasaamaan niitä lavalle. Eihän meillä ollut tietoa siihen aikaan, että niitä saa tyhjinäkin.
Kaappeihin otettiin myös nupit, sillä yhtyeen kitaristit Kirk Hammet ja James Hetfield käyttivät kompatessa Tarotin Marshalleita ja sooloissa omia Mesa Boogieitaan.
– Vastaavanlainen homma oli kun soitettiin samana vuonna Rantarockissa ennen Twisted Sisteriä. Meidän marsut kasattiin niille kolmeen kerrokseen ja sieltä täältä kytkettiin pari kappaletta päälle. Silloinkin kaverit ihmetteli, että miks täällä on oikeita kaappeja, kun me tilattiin tyhjiä.
Kierojen siskojen toiminta muuttui suoranaiseksi vittuiluksi.
– Soittivat joskus loppuillasta. Meidän ja Smackin setit oli pääesiintyjän jälkeen. Koko päivän elvistelyn jälkeen tekivät vielä meille ja lähinnä Tegelmanille hirveän vittuilun. Oman setin lopuksi, miksaaja kiskoi kaikki 62 kanavapiuhaa ja kanavanumeroteipit irti miksaustiskistä. Joten kun yritettiin pysyä festari-aikataulussa, Mikko joutui vetää piuhat kiinni summanmutikassa ja huuteli talkbackin kautta meille, että ”soita sitä ja soita tätä”. Mentiin esiintymään ihan ulapalla, että mitähän jengille tulee ulos? Onneksi Mikko sai parin ekan viisun aikana palikat paikalleen ja homma toimi. Ammattilainen siis puikoissa.
Tarot hommasi siis itselleen jo heti levytysuran alussa omat kamat. Siis ISOT kamat, tähdentää Hietala. Laitemäärä oli sen verran mittava, että yhtye vuokrasi backlineaan muillekin kotimaisille yhtyeille.
– Siellä ne kulki ympäri maata ja Viroakin eri bändien kanssa.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
