Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Muistelijana tällä kerralla Tido Nguyen.
Se ei pelaa joka pelkää – tietää vanha sananlasku. Samaa ajatusta toteutti myös 17-vuotias Tido Nguyen, joka päätti hypätä tyhjän päälle saavuttaakseen unelmansa tuottajan ammatista. Kun juuri peruskoulusta valmistunutta nuorukaista ei hyväksytty Suomessa mihinkään musiikkialan oppilaitokseen, päätti hän lähteä opiskelemaan musiikkiteknologiaa Englantiin.
Vaikka ikänsä musisoinut Tido läpäisi Turussa kaikki koulujen musiikkitestit, ei lukuaineiden keskiarvo kuitenkaan riittänyt. Englannissa ei taas muilla aineilla ollut niin merkitystä. Pääsykokeet menivät heittämällä läpi ja Brittein saarille lähdettiin samantien.
Lähtöä helpotti hänen Suomessa kokemansa vähättely. ”Susta ei koskaan tule mitään” oli toteamus, jota suurista unelmoiva nuorukainen kuuli usein. Vähättely kuitenkin puski kaveria eteenpäin ja kokemistaan vihalauseista hän päätyi kirjoittamaan, soittamaan ja tuottamaan yhdeksännellä luokalla kaksi kappaletta.
– Koulun bändiohjaaja äänitti. Lauloin tosi huonosti, mutta kuitenkin tein sen. Mussa heräs kapina, että saakeli mä näytän niille että pystyn tekemään kaiken itse.
Maahanmuuttajaperheen lapsena Tidon musiikkimaku oli muutenkin rajoittunut pelkästään englanninkieliseen musiikkiin. Suomenkielisestä musiikista ei ollut minkäänlaista haisua ja muutto Englantiin vei hänet entistä kauemmaksi siitä.
– Kun palasin Suomeen, olin entistä enemmän pihalla. Menin sivariin ja päädyin bändiohjaajaksi mun vanhaan kouluun Turun Normaalikouluun.
Lähtöasetelma ei ollut paras mahdollinen. Kun oppilasryhmä halusi soittaa Juha Tapion Sitkeä sydän -biisin, joutui Tido kysymään, että ”Kuka on Juha Tapio?”. Youtubesta alkoi sitten selviämään. Nyt 27-vuotiaana hän näkee tapahtumissa jo tiettyä kohtalon huumoriakin.
– Hauskaa on, että päädyin Pekka Ruuskan firmalle, jonka listoilla myös Juha on.
Syvemmän kosketuksen sointuihin kitaraa soittava Tido oli saanut viisitoistavuotiaana. Youtubesta löytyi hakusanalla ”slap guitar” japanilainen Miyavi, joka slappasi kuusikielistä hyvin omaperäiseen tapaan. Ensireaktio oli vahva.
– Miten kukaan voi soittaa tolla tyylillä? Samana viikonloppuna ostin akustisen kitaran ja sitä myötä tuli tutuksi myös harmonisempi soittotyyli, eikä pelkästään power chordeja ja droppi-H:ta. Oli tosi kapinallisen kuulosta, että kitaraa voi soittaa myös silleen, että se kuulostaa siltä että melkein rikot sitä.
Kosketus konemusiikkiin syntyi bändikaverin ehdottaessa puolivitsinä jonkin oman metallikappaleen remixausta.
– Mikä ihme on remix? Eiks smurffilevyt ole remixiä?, hän ihmetteli.
– Kaveri kaivaa läppärin esille ja vääntää FL Studiolla metalliriffit syntetisaattorilla. Ja mun maailma räjähtää taas: Ei helvetti, miten sä voit tehdä kokonaisia sovituksia läppärillä, ja valita eri soundeja?
Tidolla homma oli siihen asti rajoittunut Guitar Pron kepoisiin anteihin, mutta tämä kaveri loihtii tyhjästä ”ihan valmista soundia”. Ja päivän päätteeksi oli myös se remix kädessä.
– Mäkin hommasin saman softan ja rupesin koodaamaan niin paskaa elektroa kuin on koskaan varmaan kuultukaan. Sitä myötä kiinnostuin kaikesta musatekniikasta.
Ja loppu on historiaa. Nykyään suurin osa metallibändi-taustalla varustetun Tidon tuottamasta musiikista on konepohjaista. Koska konepuolella mahdollisuudet niin soundeissa kuin biiteissäkin ovat rajattomat, voi eri elementeillä leikitellä vapaasti.
Yksi Tidon metodeista on rikkoa asioita. Muokata niitä niin, että lopputulos kuulostaa täysin erilaiselta.
– Ideaalisti, jos mä haluan tuottaa jotain uutta ja freesiä, niin kyllä mä pyrin tekemään – vaikka kitaralle – jotain ettei se ole se soundi joka ensimmäisenä tulee mieleen. Tekee vaikka sokkona jotain. Sit se estetiikka saattaa muuttua siinä, että ahaa, tää ei olekaan enää kitarabiisi. Sitä yllättyy usein itekin.
Joskus jokin tietty soundi saattaa nousta sävellystä suurempaan osaan ja se voi toimia hyvänä lähtökohtana sitä rakennettaessa. Tido on tuottanut biisejä, joissa pohjalla on ollut ”halpis huoltamo-Casio”, SA-10.
– Olen välillä vaan painanut siitä jonkin kompin päälle: ”Tango”, sitten sieltä lähtee joku tosi huono tangobiitti. ”Okei, mä haastan nyt itseni ja teen tuotannon tän kompin päälle.
– Abreulle on tehty yksi tuotanto niin, että aloitin sillä ja loppujen lopuksi kaikki biisin rummut tuli siitä. Jurek sanoi hyvin jossain haastattelussa, että rumuuskin voi olla kaunista, jos sen laittaa oikeaan kontekstiin. Jos siitä rumuudesta tekeekin tarkoituksenmukaista, että se palvelee sitä tarkoitusta, se voi ollakin juuri se oikea juttu.
Kun puhutaan ”kalliista soundeista”, niin olennaisempaa siis onkin miten niitä soundeja käytetään. Riippuu tietenkin paljon biisistä, mikä rooli soundeille annetaan. Tidon mukaan joka biisillä on jokin tarkoitus olemassaololleen. Jos sen sanoma on väkevä, kulkee se silloin soundin edellä.
– Olisi väärin tehdä siitä soundista niin mielenkiintoinen, että se syö sitä sanomaa. Tuottajan duuni on myöskin ymmärtää, milloin saa ja pitää antaa tuotannon kukoistaa ja milloin taas antaa tilaa laululle. Välillä täytyy tehdä tosi perinteisiä ratkaisuja.
Biisejä on tietysti eri tilanteisiin. Bilebiiseissä tuotanto saa olla tärkeämpi. Harvaa kiinnostavat tekstien syvälliset merkitykset, tarkoitus on viihdyttää ja laittaa persukset pyörimään.
Valtavaan soundiavaruuteen kätkeytyy myös riski.
– Just nimenomaan tossa aspektissa, että mahdollisuudet on rajattomat nykyajan soundikirjastoilla ja muilla, niin luulen että aika monella tuottajalla on pelko, että niistä soundeista ei enää löydä sitä tyyppiä sieltä. Kuka tahansa tuottaja voi tehdä mitä tahansa musiikkia. Vaikein juttu on säilyttää se oma leima.
Saattaa myös olla, että liian luova tuottaja vie artistin musiikkia väärille urille. Tilaa on kuitenkin kaikenlaisille tuottajille.
– Jos haluaa tehdä merkittävää jälkeä, että ihmiset muistaa sut, siinä pitää olla joku juttu. Että toi kuulostaa ton tyypin tekemältä. Oli se sit basarisoundi tai mikä tahansa.
Ennen ensimmäistä sessiota palaamme vielä takaisin Englantiin. En malta olla pohtimatta, mitä olisi tapahtunut, jos Tido ei olisi sinne lähtenyt.
– Olisin varmaan suorittanut loppuun ammattikoulun ravintolakokki-linjan, jossa ehdin olla vuoden ennen Englantiin muuttamista. Sen jälkeen olis varmaan ollut kriisin paikka, että mitä mä oikein elämälläni teen. Täytyy myöntää etten ole niin hyvä kitaristi, että pelkällä kitaransoitolla olisin päässyt pitkälle.
– Onneksi mä ajauduin sellaiseen tilanteeseen, että oli pakko hypätä tuleen ja tutkia mahdollisuuksia. Se on mun mielestä yksi syy, että olen päässyt näinkin pitkälle. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin raahautua siitä kynsin hampain läpi. Jos olis vähän vakaampi pohjusta, niin en usko että olisin tehnyt kaikkia niitä uhrauksia ja ponnistellut niin paljon. Vaikeampaa se ainakin olisi ollut.
Tippa-T: Isol kirkol/PME Records 2016
Tippa-T:n yhtä suurimmistä hiteistä rakennettiin isommalla porukalla. Alkutahdit siihen loivat yhdessä Tido, Jurek ja Rafael. Tidon vastuulla oli biitin teko. Biisin syntytapa teki siitä hänelle yhden ikimuistoisimmista sessioista.
– Meillä on ollut Kaiku Entertainmentilla tapana ennen Emma-gaalaa vähän tissutella toimistolla. Kaikki oli duunissa puvut päällä ja kauhee kiire päällä. Viimeisteltiin vielä Benjaminin englanninkielisiä albumiraitoja.
Noin kaksikymmentä minuuttia ennen kimppakyydin tuloa kolmikko oli saanut hommat valmiiksi. Sitten iski ajatus. Eikun skumpat ykkösellä alas ja äkkiä kasaamaan joku gangsta-biisi.
– Laitoin jonkun handclapin pyörimään ja homma kävi niin nopeasti. Jurek ja Rafael rupes heittää läppää, että ”Isolle kirkolle, nyt on kova meininki”. Siihen päälle vaan ekat jutut mitä tulee mieleen.
Tuo kaikki tapahtui viidessätoista minuutissa. Kertsi ja biitti oli siinä. Bounce ulos ja pikapikaa Pekka Ruuskan, Kaiku Entertainmentin toimitusjohtajan toimistoon.
– Taksi odottaa jo pihalla, mutta kuunnellaan äkkiä tää. Laitettiin kaiuttimista soimaan ja kaikki oli kummissaan. Olihan se aika erikoinen biisi ja ilmapiiri oli kieltämättä hieman hämmentynyt. Vähän korvat punasina lähdettiin sieltä menemään ja mietittiin autossa, että ei olis pitänyt soittaa sitä. Osa diggaili sitä, että miten kreisejä me oltiin ja osa taas mietti, että ”joo, ihan hauska”.
Seuraavalla viikolla Jurek vierailee DJPP:n studiolla, jossa Tippa kyselee, että löytyiskö mitään? Jurek soittaa kertsiraakileen vitsillä Tipalle, joka tykästyykin siihen. Vielä samalla viikolla Tippa ilmestyy Tidon studioon, tekee biisin loppuun, eli riimit ja c-osan. Muutaman viikon päästä kappale on jo ulkona.
”Kreisin” biisin siunaus oli, että se syntyi niin nopeasti. Ei ehditty analysoimaan, onko se hyvä vai ei. Varsinkin jos biisi julkaistaan kahdessa viikossa, niin vasta historia kertoo, kuinka hyvä siitä tulee.
– On ihmeellistä, miten pienellä duunilla se rakentui ja meni näin hyvin. Ilon kautta, ei kaiken tarvii olla niin systemaattista. Täytyy kokeilla ja pitää hauskaa. Me siirrettiin meidän bilefiilis tähän biisiin. Kävi hirveä tsägä, kun myös se läppä oli just oikea tälle artistille.
Kesti jonkin aikaa kun kappale normalisoitui Tidon korvissa. Siihen tarvittiin Tipan keikka Ruisrokissa, jossa ei jäänyt epäselväksi, miten hyvin ”Isolla kirkolla” porukkaan uppoaa.
– Tää on nyt tällanen bilebiisi. Kyllähän sen kuullessaan vieläkin vähän hymyilyttää. Siitä tulee aina se syntytarina mieleen. C-osassa kun se biitti putoaa pois, aloin miettimään, että mitäs kapinallista – jotain mitä trapissa ei ole ennen tehty – voisi tähän laittaa? Noh, kun olemme joskus Tipan kanssa soittaneet Turussa metallia samalla treenikämpällä, niin päätin sitten laittaa siihen metallikitaraa. Siitä tuli todella juntti jynkytys-bileträppibiisi.
– Sehän oli yhteen aikaan Tippa-T:n ja myös mun striimatuin biisi. Se on striimannut platinaa, vaikka tehtiin vartissa ja läpällä.
Dewain Whitmore ja Ale Alberti, biisinkirjoitussessiot Los Angelesissa
Kasassa biisintekijät Ale Alberti (Alesso, Anitta, Snoop Dogg, Becky G) ja Dewain Whitmore (Nick Jonas, Khalid, Chris Brown, Martin Garrix) Los Angelesista. Tido tuotti. Hän kuvailee tapahtunutta lempisessiokseen, vaikkei niissä syntynyt kappale edes päätynyt mihinkään.
Hikisen savotan – jossa oli tehty kappaleita eri artisteille – jälkeen kolmikko alkoi pohtia, että olisi kiva tehdä kappale vain omista lähtökohdista. ”Sellainen joka vaan liikuttaa meitä. Tehdään se intohimosta, koska me rakastetaan tätä hommaa”. Nyt oltiin siis vapaat kaikista odotuksista ja levy-yhtiön tai artistin luomista kahleista. Ainoa kriteeri oli että biisin pitää liikuttaa jotain tekijöidensä sisimmässä.
Alkoi pähkäily kappaleen elementeistä. Dewain Whitmore omaa sen verran mehukkaan äänen, että Tido alkoi miettiä tapaa, millä ääntä saisi parhaiten hyödynnettyä.
– Sain idean, että keksin sointukierron ja rakennetaan se kierto Dewainen äänellä. Soolotan yksittäisiä ääniä ja hän laulaa ne.
Kappaleeseen rakennettiin edellämainitulla tavalla acapella-intro ja siitä tuli niin kauniin kuuloinen, että… Äh, annetaan Tidon kertoa:
– Siitä tuli niin kauniin kuuloinen, että mä aloin poraamaan. Tähdet olivat kohdillaan ja asiat loksahtivat paikoilleen. Mä vollotin kuin pieni skidi, mutta en kehdannut sanoa heille mitään, kun ne istu siinä mun takana. Usein kappaleen kirjoittaminen liikuttaa, mutta ikinä en ole itkenyt sillä tavalla sessioissa. Se oli vaan jotain tosi maagista ja koko kappaleesta tuli maaginen.
Maagista oli myös etenemistahti, sillä neljässä tunnissa oli saatu valmiiksi ehyt demo miksauksia myöten. Kuulostaa siltä, että homman otti käsiinsä jokin korkeampi voima.
– Todellakin. Kun puhuttiin session jälkeen, mä myönsin vasta silloin itkeneeni. Puhuttiin, että kai te tajuatte, että tossa oli tosi harvinainen hetki. Kolme ihmistä jotka ei tunne toisiaan kauheen hyvin, mutta me ymmärrettiin toisiamme musiikin kautta sillä tavalla että liikutti. Kaunis hetki.
Totean hänelle, että musiikki todellakin on universaali kieli. Ei tarvitse osata yhteistä kieltä, että ymmärtää kappaleen sisältämän emootion.
– Se oli monien vuosien jälkeen muistutus siitä, että miksi mä teen musaa. Kun silloin oli tehnyt viitisen vuotta musiikkia työkseen. Että menee töihin tekemään biisin vaikkei huvittaiskaan. Niin tää on se tunne kun sä saat itestäs jotain henkilökohtaista ulos. Sen mä tulen ikuisesti muistamaan.
Tido luuli pitkään, että rakkaan harrastuksen muuttuminen työksi oli kyynistänyt hänet. Tarvittiin kuitenkin vain yksi biisi, joka osoitti, että hänessä asuu vielä se sama innostunut musiikinharrastaja, kuin kymmenen vuotta aiemmin.
– Kun rakkaasta harrastuksesta tulee työ, niin missä kohtaa sä muutut? Vapaa-ajan tekijästä tulee ammattilainen ja pystyykö ne kaksi puolta elämään rinnakkain? Vai onko se kolikon jompikumpi puoli, lataa Tido painavaa asiaa pöytään.
– On hienoa, että meidän tunteet jatkaa johonkin eteenpäin. Ei ole niin että mun tunteet on vain mun tunteita, ja mun pitää vain tulkita muiden tunteita. Omatkin tunteet on tosi tärkeitä.
Kommentoin, että onneksi tämä tapahtui Jenkeissä, sillä Suomessa moista tunteilua oltaisiin voitu katsoa hieman vinoon. Mutta on täälläkin tapahtunut vastaavanlaista, joskin Amerikassa se on paljon yleisempää.
– Siellä rotaatio on niin kova. Sä tapaat uusia kirjoittajia joka viikko. Suomessa tehdään töitä paljon samojen ihmisten kanssa, mutta siellä aina kun astut huoneeseen, sä tapaat uusia ihmisiä ja avaat itsesi uudelleen. Ja se on tärkeätä, että avaat itsesi, jotta ymmärtää mistä se toinen ihminen on peräisin. Ton vahvuudet on noi jutut ja tällä on nyt tuollaisia emootioita. Ehkä me voidaan hyödyntää niitä. Suomessa se on vähän ujompaa uusien tyyppien kanssa, Tido valottaa.
Kyynelkanavien aktivoitumista aiheuttanut demo ei siis kuitenkaan lähtenyt lentoon. Siitä kiinnostuttiin jonkin verran Koreassa, muttei ainakaan tällä hetkellä mitään sen enempää. Tido kehuu demoa erittäin hyvän kuuloiseksi ja jatkaa, että nykyään demot pitää tehdä aivan valmiiksi. Mitä paremman kuuloinen, sen paremmat mahdollisuudet sillä on päätyä johonkin. Sen takia levy-yhtiöiden ei tarvitse kuvitella, miltä biisi kuulostaa kun sitä miksataan lisää.
Työmäärä on karmaiseva kun miettii kuinka pienellä prosentilla biisit koskaan päätyvät mihinkään.
– Se on ehkä tuottajan suurin taakka. Kun on kirjoittaja ja artisti lähtee päivän jälkeen kotiin, niin tuottajalle jää se viimeistely, joka saattaa viedä monta päivää extraa. Ja biisi ei välttämättä päädy mihinkään.
Tästä syystä hän varoittaakin aloittelevia tuottajia, että jos et halua tätä enemmän kuin mitään muuta, älä lähde siihen. Se ylimääräinen duuni syö ihmisen elävältä.
– Jos tätä tehdään vaan rahan takia, se ei ole enää antoisaa. Se määrä työtä jonka sä joudut investoimaan, että saat sen rahan, on aivan epäinhimillistä. Luovassa työssä on vaikea asettaa mitään rajoja, kun ne asiat työstyy koko ajan sun päässä, olit sä sitten kotona tai pajalla. Jos puhutaan niistä työtunneista mitä tuottajat käyttää näihin juttuihin, se on varmaan laitonta. Mutta se on elämäntapa.
Miyavi: Other side, Universal Music 2019
Ikimuistoisten joukkoon kuuluu myös biisintekoreissu Japaniin, se kun poiki nimittäin Tidolle session hänen suuren esikuvan Miyavin kanssa.
– Tapasin siellä erään tyypin, joka oli ollut joskus Sony Music Japanin tuotantopäällikkö. Hän ihmetteli, että miten mä olen alunperin kiinnostunut japanilaisesta musiikista ja päätynyt sinnekin musiikkia tekemään?
– No, Miyavia on tullut tsekkailtua paljonkin, vastasin.
Ja totta kai mies tunsi Tidon palvoman kitaristin ja kuinka ollakaan seuraavana päivänä olisi tarjolla miehen keikka ihan tuossa ihan lähellä. Eikun sinne.
Kuluu kuukausi ja Tido tapaa managerin uudelleen Los Angelesissa. Hän kertoo maininneensa Tidosta Miyaville, joka haluaa tehdä sessiot suomalaisen kanssa. Tapaaminen sovittiin kahden viikon päähän.
Other side -kappale syntyi suurimmaksi osaksi jammailemalla. Rumpukomppi, pää-kitarariffi ja bassokuvio muotoutuivat sutjakasti session alkupuolella. Muita elementtejä lisättiin vielä session aikana, mutta jälkikäteen Miyavin vastaava tuottaja Yung Spielburg teki vielä omat lisäyksenä. Tidon hommana oli jammailla kasaan sovitus, samalla kun Miyavi jammailee metronomin päälle.
Esikuvan kanssa työskentely oli ”sairaan siistiä”.
– Se oli myös aika epärealistisen tuntuista. Kyseessä on kumminkin jätkä, jonka useita levyjä kuuntelin repeatilla uudelleen ja uudelleen. Ikimuistoisinta oli se hetki, kun se tyyppi astui huoneeseen. Aika pysähtyi hetkeksi. Toi on se jätkä joka mullisti mun käsityksen kitaransoitosta!
Otherside julkaistiin heinäkuun puolessa välissä.
Äskeinen tarina laittaa miettimään millaista on nyhjätä tyhjästä jonkinlaista visiota? Jos on olemassa ainoastaan vain ”jotain jammailua”, josta pitäisi raapaista kasaan sovitus?
– Se on ikuinen kysymys. Jokainen tuottaja potee varmasti huijarisyndroomaa. Usein tuottajat on puhunut siitä ääneen, mutta kaikki ei todellakaan myönnä sitä. Aivan varmasti kaikilla on sellanen fiilis, että kun tulee iso mahdollisuus, niin mitä jos noi hiffaakin, että mä en osaa tätä juttua. Että mä en ole niin hyvä mitä ne luulee.
Tido selventää, että varmasti jokainen vie projektin maaliin ja onnistuu siinä. Alussa monella saattaa vain olla ihmettely, että mitäs tälle nyt tehdään?
– Kyllähän se sieltä löytyy kun alkaa vaan tekemään. En ole ainakaan ite nähnyt mitään totaalista jäätymistä.
Tidolla vision työstäminen alkaa usein lyriikoista. Sillä pääsee jo aika pitkälle. Jos on surullinen kappale, siihen tehdään surullisia asioita. Jos biisi on iloinen, tee iloisia soundeja, hän yksinkertaistaa.
– Voi myös tehdä kontrasteja, jolloin se suru heijastuu eri tavalla. Ihminen on vaikka seonnut siitä kivusta, niin se laulaakin sitä traagista asiaa iloisesti, niin silloin se traagisuus korostuu ihan eri tavalla. Tällaisten asioiden haisteleminen on just sitä tuottajan työtä. Miten ilmaistaan sitä asiaa.
Tido väläyttelee myös psykologin taitojaan spekuloimalla writers blockin syitä. Itse hän ei myönnä sellaisesta kärsineensä.
– Tuottajan näkökulmasta katsoen, jos et saa soundin soundia tai minkäänlaista sovitusta tehtyä, ongelma saattaa piillä jossain syvemmällä. Sä et ehkä tiedä mitä siihen luoda tai sä et halua luoda siihen mitään. Mitä jos se biisi onkin akustinen biisi ja sun intuitio vaan hankaa vastaan, että älä tee tähän mitään.
– Tommosia asioita vastaan tulee paljon varsinkin nuorilla tuottajilla. Kyllä mäkin teen sitä vieläkin, että kappale joka ansaitsee olla pelkistetty, mä teen siihen liikaa asioita. Että tästä tuotannosta täytyy tehdä tärkeän kuuloinen. Siinä kohtaa on hyvä olla olemassa vaikka A&R tai joku, joka antaa rakentavaa palautetta ja auttaa tuottajaa takaisin oikealle polulle. Usein tuottajakin voi olla niin sisällä ja lähellä kappaletta, että perspektiivi sumenee.
– Tuottaja ei voi olla isompi kuin artisti jonka musiikkia työstetään. Jos sen artistin levy menestyy, se on hyväksi kaikille. Jos taas tuottajan säveltämä biisi menestyy ja loppulevy menee päin helvettiä, se ei ole hyväksi kenellekään.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
