Kitaroita, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”. Vuorossa Jo’ Buddy.
Jussi Raulamolle alias Jo’ Buddylle kitara on laulun jatke. Hän kertoo laulaneensa koko elämänsä, lapsesta saakka, joten ”tone ja fraasit on aika lailla samaa niin kitarassa kuin laulussakin”. Pitkän linjan musiikkisuvusta tuleva Raulamo on itse kiertänyt erilaiset oppilaitokset kaukaa. Hänen mielestään ”kitarakoulut on ihan jees, mutta kun itse opettelee, niin ainakin kuulostaa itseltään”.
Oman soundinsa Jussi Raulamo rakensikin aikoinaan tietoisesti vanhalla saksalaisella orkesterikitaralla sekä putkiradiosta modatulla vahvistimella, koska ”sellaisia ei varmasti ollut kenelläkään muulla”. Hän ei hae säröbokseista soivuutta, eikä juuri venyttele kieliäkään.
Virallisen koulutuksen sijaan Jussi Raulamo on kyllä hakenut oppia matkoilta Yhdysvaltojen etelään, New Orleansiin ja Teksasiin. Hieman häntä harmittaa se, että Suomessa Jo’ Buddy lokeroidaan vain blues-artistiksi, sillä hän kertoo nojaavansa erityisesti ”gospel-perinteeseen, joka on ollut pohjana jazzille, soulille, bluesille ja rockenrollille”.
Tänä keväänä Jo’ Buddylla pitää kiirettä esimerkiksi uuden levyjulkaisun tiimoilta (Jo’ Buddy Trio Riot: Rhythm ’Roll’Rumble). Tapasimme hänet treenikämpällä Tampereella, missä hän esitteli meille persoonallista kitarakokoelmaansa.
Klira-orkesterikitara
– Tämä kitara on varmaankin se tärkein pala minun oppimisprosessissa. Ostin tämän tosi varhain, jo kaksikymppisenä. Päätin silloin, että tällä kitaralla luon tunnistettavan soundin. Lähdin siltä pohjalta, että teen sen sellaisella kitaralla, jota ei takuulla ole kenelläkään muulla aikalaisista. Vahvistimena käytin putkiradiota. Se yhdistelmä oli 15 vuotta, jolloin loin nahkaani aika merkittävästi. Sen jälkeen kaikki sanoivat, että ihan sama millä kitaralla soitan, se kuulostaa kuitenkin Jo’ Buddylta.
– Sain tämän silloin aivan pilkkahintaan, taisi olla 600 markalla. Esa Hokkanen (Varve Oy) kertoi minulle, että nämä kitarat tehtiin Höfnerin roskalavan sekundaosista, ja nimeksi laitettiin Klira. Sen näkee esimerkiksi reunalistasta, joka on selvästi epäonnistunut, koska nuoli hajoaa. Malli on ilmeisesti vuodelta 1959.
Imperial lap steel, valmistettu Chicagossa
– Hankin tämän Ray Henningin Heart of Texas Music -liikkeestä, kun olin ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa vuonna ’89. Se oli Stevie Rayn hovikauppa, ja myös Asleep At The Wheelin keikkabussi oli aina siinä pihassa. Mielestäni sen bändin alkuperäisellä steel-kitaristilla Lucky Oceansilla oli tällainen soitin jossain levynkannessa. Tämä kai itsessään on vuodelta ’39 tai niin ainakin joku väitti.
– Minun piti ottaa prikat irti näiden potikoiden alta, koska ne oli yhteydessä mikkiin, joka oli liian kirkas. Sitä saatiin sitten laskettua vähän alemmas, muuten se olisi viiltänyt tärykalvot. Nämä hiotut alakielet oli soittimessa silloin, kun sen ostin. Joitain kieliä olen vaihdellut, kun ne on katkeilleet. Ylipäänsä vaihdan kitaroihin kieliä lähinnä silloin, kun ne menee poikki. Soitin on C6-virityksessä, johon se oli kaupassa viritetty. Laukku on aivan rähjäinen: kun aikoinaan tein noita Amerikan-reissuja, mukana saattoi olla pari kitaraa ja tämä lap steel, keikkoja kun oli siellä täällä. Kerran tämä jäi New Yorkissa lentokentällä Pan-Amin koneen ruumaan menevään kärryyn kauheassa kaatosateessa, ja meni ihan palasiksi. Nyt roudarinteippi pitäisi jo uusia.
– Tämä soitin oli viimeiset seitsemän vuotta avaamatta laukussa, mutta nyt hiljattain soitin sillä ihan kylmiltään soolon Jo’ Buddy Trio Riotin uudelle levylle yhteen biisiin. Samassa kappaleessa kuullaan myös Mitja Tuuralan ensimmäinen levytetty bassosoolo.
Höfner Club & Les Paul -tyypin lankkukitara (rakentaja Jukka Törmä)
– Esa Hokkasen modifioima Höfner Club on mielestäni yhdistelmä Duo Jettiä ja Les Paulia. Tämä on ”maailman kevyin sähkökitara”, koska koppa on ontto. Siirryin tähän Klirasta, kun olkapää alkoi reistailla totaalisen soittotapani vuoksi. Keveytensä vuoksi tämä on hyvä reissukitara ja soitan tällä eniten keikkoja. Veljeni Antti laittoi mikrofonit. Tallamikrofonissa on Dynasonicin napapalat, jotka on laitettu P90-runkoon. Edessä on hänen itsensä tekemä Charlie Christian -mikki, joka on mestariteos: soundi on kuin orkesterikitarassa.
– Les Paul -tyyppisen kitaran rakensi Jukka Törmä, ja se on vielä prototyyppi. Se on ainoa lankkukitarani. Ensin halusin tähänkin yhtä leveän kaulan kuin noissa orkesterikitaroissani. Sitten huomasin, että niissä onkin eri luonnonlaki. Sellainen leveä kaula ei toimikaan tällaisessa normaalissa lankkukitarassa. Sittemmin Jukka hioi sitä kapeammaksi, ja nyt sormet toimii hyvin.
Westerlund (Noso Royal)
– Suomalainen kaveri Lontoossa, Puukon Risto, myi tämän minulle. Hän oli itse tilannut kitaran Suomesta, mutta poti huonoa omatuntoa, kun ei päässyt tarpeeksi soittamaan sillä. Kitara on varsinaisesti Jaakko Noson Royal, mutta se on aikoinaan tehty Westerlundin musiikkiliikkeelle. Ensimmäinen testi tälle soittimelle oli se, kun menin katusoittamaan Lontoon Sohossa Carnaby Streetin kulmaan. Juuri kun aloitin ekan biisin, niin siihen tuli sellainen spurgu-punkkari, joka räkäs tuonne avoimen laukun sisään. Se oli ensimmäinen tippi, jonka olen saanut Englannin maaperällä. En ole vieläkään siivonnut sitä laukusta.
– Tässä on hieno ja voimakas klangi. Tein hiljattain biiseistä demoja Englantiin, soitin tällä ja lauloin sanelumankkaan. Vaikka minulla on aika kova lauluääni, niin jouduin laittamaan mikin lähemmäs suuta, sillä tämä kitara ampuu eteenpäin tosi voimakkaasti.
Harley Benton -kitarabanjo
– Tällä aloitin katusoiton uudestaan noin kymmenen vuotta sitten, ja voi sanoa, etten ole jäänyt kuulumattomaksi. Osittain se johtuu C-vireestä, joka minulla on myös kaikissa kitaroissa. Yksi kaveri sanoi, että tämä ei tule kuulumaan niin matalassa vireessä. Kun soitimme vierekkäin kadulla, minun soittimeni oli kuitenkin paljon äänekkäämpi kuin hänen normivireinen kitarabanjonsa.
– Tiettävästi tässä on se maailman halvin kitarabanjo. En ole mikään banjo-spesialisti, mutta ihan hyvin tämä soi. Ja kun kalvoon lyö, se kuulostaa kuin soittaisi virveliin. Joskus teenkin rumpusooloja biiseihin tällä, kun soitan kadulla.
Nailonkielinen La Patrie, laulunkirjoituskitara
– Tämän olen ostanut Millbrookista. Sittemmin soitin on saanut vähän siipeensä, mutta onhan siinä Willie Nelsonin kitarassakin vähän kaikenlaista reikää. Tähän kannen päälle tippui kerran läppäri, onneksi ei käynyt pahemmin.
– Aina kun minulla on kitaralle asiaa kotona, niin tämä on se soitin. Lomamatkoille tämä lähtee myös mukaan. Kun viimeksi lomailin, niin kirjoitin seitsemän laulua seitsemässä päivässä. Seuraavat seitsemän päivää sitten treenasin ne kuntoon, sillä aina kun tekee biisin, se pitää myös treenata. En nimittäin ikinä kirjoita niistä mitään muistiinpanoja. Demot teen sitten puhelimen sanelimeen, jos kappaleet täytyy opettaa jollekin soittajalle.
– Sävellän kuitenkin pääosin ilman instrumenttia. Autonratissa ja yleensä luontoreissuilla, siellä tulee parhaat biisit. Mieleen tulee joku rivi, ja sitten lähtee lumipalloefekti, kun se alkaa keräämään aiheita ympärilleen. Biisi rakentuu, kun olen liikkeessä. Esimerkiksi alkutalvesta olin hiihtolenkillä, ja juuri kun lähdin matkaan, syntyi biisi This Crazy Little Twist. Se kuvaa sitä hiihtämisen liikettä, kyseessä on erittäin tanssittava kappale. Tykkään siitä murtsikan groovesta.
Tonen pitää säilyä plektranliikkeessä
Kun Jussi Raulamoa edellisen kerran haastateltiin tähän aviisiin, hän vannoi vahvasti alaspäisen plektranliikkeen nimeen paremman tonen kannalta. Viisikymmentä täytettyään hän on kuitenkin alkanut ottaa haltuun myös vuoroliikesoittoa.
– Hurahdin aikoinaan nuorena Charlie Christianiin, Lonnie Johnsoniin samoin kuin T-Bone Walkeriin. Eddie Durham, Count Basien Bandin sovittaja, pasunisti ja kitaristi, soitti maailman ensimmäisen levytetyn single-string-sähkökitarasoolon vuonna 1937. Hän oli antanut Christianille Oklahoma Cityssä oppitunnin, ja sanoi, että soita downstrokeja (alaspäisiä plektranlyöntejä), saat sillä paksumman tonen ja kitaran kuulostamaan enemmän puhaltimelta. Itse soitin sitten downstrokeja niin kauan kunnes täytin viisikymmentä. Silloin ajattelin ottaa haasteeksi opetella vielä alternate-pikkauksen, kun näin YouTubesta Herb Ellisin ja Barney Kesselin vanhan jammailupätkän. Siinä oli tonea, vaikka käsi ei liikkunut juuri yhtään. Puolessa tunnissa pääsin jo samalle ladulle, ja nyt sitä pikkuhiljaa jalostan. Pyrin siihen, että tone pysyisi yhtä vahvana kuin downstrokeilla.
Plektran tyyppi vaihtelee vuodenajan mukaan, sillä Jussi Raulamo ei ole talvi-ihmisiä, vaikka pitääkin hiihtämisestä.
– Kesällä käytän pieniä plektroja, ja ne liikkuu tosi iloisesti. Talvella ne ei pysy käsissä, koska sormien pinta on erilainen. Siksi käytän silloin isompia Wegenin plektroja, ja niiden kanssa ei ole ongelmaa. Viime kesä oli hieno. Olin katusoittamassa 36 asteen helteessä tuossa Tampereen torilla kolme tuntia putkeen, eikä tuntunut missään. Se oli mulle taivas.
Rytmin ”jäynäystä”
Jo’ Buddyn musiikissa on tärkeää New Orleansin alueen rytmiikka, jossa usein soitetaan shufflen ja suoran kompin välimaastossa. Hän on perehtynyt asiaan niin paljon, että on kerännyt satojen kappaleiden kirjaston erilaisista New Orleansin ja muunkin Amerikan välimallin kompeista.
– Kun soitan heikäläisten kanssa, olen kotonani. Täällä taas tuntuu, että sitä kovasti karsastetaan. Välillä sanotaan, että sillä Jo’ Buddylla ei ole rytmitajua. Minä haluan ”jäynätä” rytmiä. Minulle tärkeä aspekti on se, että soitetaan mahdollisimman relana ja irtonaisesti. Kuten Earl Palmer sanoi, New Orleans -musassa nelonen on tärkein, siihen tulee paino.
Louisiana on Jo’ Buddyn henkinen koti. Toinen läheinen alue Yhdysvalloissa on Teksas.
– Usein Teksasista puhutaan, että se on nurkkakuntainen junttien osavaltio. Mutta shuffle-rytmi, sähkökitaristit, honker-fonistit, piano-boogiewoogie ja isot puhallinsektiot tulee alunperin Teksasista. Se on antanut myös pohjan modernille jazzille, mikä usein unohdetaan. Osavaltiona Teksas on vaikuttanut ehkä eniten sähkökitaran kehitykseen, siellä on joka kylässä valtavasti hyviä soittajia.
Raulamon oman elinajan suuret soittajat ovat myös näistä osavaltioista.
– Snooks Eaglin oli suuri kokemus. Näin hänet ensimmäisen kerran livenä New Orleansissa vuonna ’89. Häntä ja Clarence Gatemouth Brownia seurasin joka paikassa, yritin päästä niin lähelle kuin mahdollista. Nykyään sanonkin, että kun menen New Orleansiin, niin palautan sen Snooks Eaglin/Gatemouth Brown -tyylin sinne. Sellainen ympäripyöreä kitaranvingutus on nykyään läsnä sielläkin. On siellä toki John Mooney, joka on suosikki-slidekitaristini maailmassa. Tuntuu kuitenkin, että tone on vähän häviämässä, Raulamo pohtii.
•••
Tämä Elämäni kitarat -juttusarjaan kuuluva artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
