Kitaran luottomies – Juha Björninen

Juha Björninen on soittanut liki 30-vuotisen (huom: haastattelu on uusinta vuodelta 2004) ammattilaisuransa aikana kitaralla kaikkea mahdollista popista rokkiin, iskelmästä jatsiin ja demoista mainoksiin; unohtamatta lukuisia keikkoja teattereissa, televisiossa jne.
Björnisellä itsellään ei ole työpäiväkirjaa pidettynä kaikista sessioista, joissa hän on mukana ollut, eikä kotoa levyhyllystä löydy kuin pieni osa tehdyistä äänityksistä, mutta sessioiden ja levytettyjen raitojen määrän hän kertoo tarkemmin arvioimatta olevan kuitenkin tuhansissa. Soittamisen lisäksi hän on vielä saanut studiokrediittejä tuottamisesta, sovittamisesta ja sävellyksistä.

Kotkasta lähtöisin olevan Björnisen kitaransoitto alkoi teini-iän koulubändeissä, ja keikoilla koulun juhlissa tarjoiltiin usein vaikeaakin materiaalia, Zappaa ja muita progekauden antimia. Samoilta ajoilta on muistikuva toisen kotkalaisen, Tapani Kansan, säestämisestä keikalla 16 vuoden iässä ja ensimmäiset äänityksetkin on tehty tuolloin.  

Koulusta saatuja kitaran alkeisoppeja lukuun ottamatta Björninen ei ole ottanut soittotunteja, mutta omatoimisesti hän on aina tutkinut melodiaa, harmoniaa ja rytmiä ja ollut vastaanottavainen musiikkitiedolle. Erityisesti vuorovaikutus soittajakollegoiden kanssa on kuulemma ollut hyvää koulutusta.

Suurimpana nuoren kitaristin innoittajana oli alkuvaiheissa herra nimeltä Riley B. King, paremmin B.B.:nä tunnettu bluesmies. Kingin kuuntelusta alkoi perusteellinen perehtyminen bluesin maailmaan, fraseeraukseen ja improvisointiin. Björnisen oma soittotapakin on osin kehittynyt Kingin tyylin pohjalta – tosin tilanteeseen kulloinkin soveltaen - ja vaikutteet kuulemma nousevat esiin edelleen ajoittain. Muiksi esikuvikseen Björninen mainitsee afroamerikkalaisen musiikin yleisesti ja nimeltä vielä Wes Montgomeryn ja Jimi Hendrixin, joiden soitossa blues on elävästi läsnä.  Afrokuubalaisen musiikin rytmit ovat nekin suuria vaikuttajia hänen soitolleen, säveltämiselle ja sovittamiselle.  

Helsinki kutsuu

Björnisen uralla tapahtui käännös ammattilaisuuteen hänen asettuessaan pysyvästi Helsinkiin 1970-luvun puolenvälin tienoilla.

– Loppukesästä ’75 liityin Jukka Gustavsonin fuusio-orkesteriin, joka teki Kansallisteatterille tanssi- ja musiikkiproduktion ”Yksin yhdessä”. Ryhmä oli koottu sen ajan parhaista helsinkiläismuusikoista ja sen työtä jatkui kolmisen vuotta. Bändissä oli mukana edesmennyt saksofonisti Pekka Pöyry, hyvä ystävä ja yksi suurimpia suomalaisia muusikoita mitä tiedän, ja sain häneltä valtavasti oppia joka ilta soittaessamme. Lisäksi kuuntelimme hänen kotonaan levyjä yhdessä ja kävimme läpi sävellyksiä, sointuja ja skaaloja pianolla. Pöyryn soitto toimii minulle edelleen inspiraationa, samoin Esko Linnavallilta, Olli Ahvenlahdelta ja Markku Johanssonilta saatu oppi. Lisäksi Häkä Virtanen, Esko Rosnell ja Reino Laine ovat olleet opettavaista seuraa, puhumattakaan jazz-puhaltajista. Aina on kannattanut pitää korvat auki, Björninen kertoo.

Image

– Piirpauke tuli mukaan pian Kansallisteatterin projektin alkamisen jälkeen ja ilmeisesti sana levisi nopeasti pääkaupunkiseudulla, sillä aloin saada ohessa studiokeikkoja loppuvuodesta ’75. Seuraavana vuonna studiotyön määrä lisääntyi nopeasti, mutta soitin kuitenkin samaan aikaan osittain päällekkäin Gustavsonin kokoonpanossa, Piirpaukkeessa ja myöhemmin vielä erinäisissä blues/rock-bändeissä sekä Vesa-Matti Loirin kanssa. Ystävystyin vanhalla Takomo-studiolla Kassu Halosen kanssa, mistä on lähtenyt liikkeelle monia projekteja vuosien varrella.

Yhteistyö Halosen kanssa jatkuu edelleenkin ja siitä lisää myöhemmin. Kaukaiselta ’70-luvulta on kirjoittajan varhaisin muistikuva Björnisestä: Piirpauke esiintyi televisiossa ja Sakari Kukko esitteli katsojille ryhmän uuden kitaristin, joka saikin runsaasti soolotilaa silloisessa hittibiisissä Konevitsan kirkonkellot. Sooloilu ei kuitenkaan ollut pääasia työssä.

– Monet ensimmäisistä studioduuneistani olivat komppaamista akustisella kitaralla.  Jaksoin puristaa paksuilla kielillä sointuja monen tunnin sessioiden ajan pahemmin valittamatta ja niinpä minut kutsuttiin uudestaan. Aktiivisinta aikaa studiotyössä oli ’80-luvun puolella, jolloin käytännössä asuin studiossa.

– Studiokeikoilla alussa olin välillä yksin, isommissa sessioissa Heikki Laurilan, Nono Söderbergin tai Kalle Laen kanssa. Hetta oli hyvin pitkäaikainen työkaveri ja teimme paljon taustoja yhdessä – hieno ammattimies. Jossain vaiheessa Janne Louhivuori tuli mukaan ja Jannen Kanssa suorastaan asuimme Pitäjänmäessä Takomo-studioilla. Jannen lisäksi tulivat myöhemmin Jarmo Nikku ja Peter Lerche. Hetan, Jannen, Jarmon ja Peterin kanssa olen soittanut kaikenlaisissa TV:n musiikkiohjelmissa aina sieltä seitsemänkymmenluvulta lähtien. On tietysti myös muita kitaristeja joiden kanssa levyjä on tehty, mutta ei niin suurissa määrin kuin näiden herrojen kanssa. Siinä vaiheessa kun koneet ottivat vallan minua käytettiin paljon ainoana kitaristina koneiden kanssa. Hyvä juttuseura väheni merkittävästi. Juttujen kertominen ja tilannekomiikka sessioissa on puoli ruokaa.

Eikä kyse ole pelkästään keskinäisestä hauskanpidosta studiossa, keikoille yleisön eteen on myös aika ajoin päästävä.

– Meillä on muuten yksi kokoonpano Fat Boy ja Pienet Vihreät Miehet, joka keikkailee silloin tällöin. Jarmo soittaa toista kitaraa ja juuri viime viikolla oli kaksi huimaa rytmiblues-keikkaa, äityy Björninen hehkuttamaan.

Soittohistoriaan mahtuu erioisempiakin jaksoja – tai kenties pikemminkin hankkeita – joiden motiiveja on sivusta katsoen hankala ymmärtää. 

– Olen oikeasti vasenkätinen, mutta soitan oikeakätisen tavoin. Joskus ’80-luvun lopussa opettelin huvikseni soittamaan myös vasurina – muutama vuosi siihen meni – ja olen soittanut näin keikoilla, jollakin Kirkan levyllä sooloa ja joitakin TV-mainoksia. Nyt tämä taito on ruosteessa, mutta jonkinlaisella harjoittelulla sen pystyisi palauttamaan. Tämä toi kieltämättä toisenlaisen näkökulman soittoon. Erilaiset virityksetkin voisivat tuoda, mutta olen käyttänyt korkeintaan ylimmän tai alimman kielen pudottamista kokosävelaskeleen.

Kalustokatsaus ja oma soundi

– Joskus 16-vuotiaana vietin päiviä harjoituskämpällä ja hain omaa kitarasoundia Telecasterilla ja Fender Bandmasterilla. Se tuli itse asiassa varsin helpolla ja hakemista ei niinkään tarvittu sen jälkeen; sama sävy tulee soittimesta juuri nytkin jos otan kitaran käteen. Soundi on puhtaasti tunneasia jossa elektroniikalla on vasta kakkossija, loppujen lopuksi on aika samantekevää millä vahvistimella soitan. Kitaran ääni lähtee ihmisen sisältä. Tämä on kaikkein tärkein asia ymmärtää, Björninen tähdentää.

– Omalle soundilleni on ominaista laulava ja pitkään soiva sustain, ei liian säröinen. Sen syntymisessä on osuutta sillä, että isken plektralla kieliä varsin lujaa. Tärkeää on myös se, kuinka ääni loppuu: voihan se hiipua noin vain, mutta tiedostin lopun tärkeän merkityksen jo varhain. Tyypillinen ja paljon soinut esimerkki soundistani ja fraseerauksesta on TV:ssä aikoinaan noin 12 vuoden ajan käytetty Volvon mainoksen musiikki, jossa oli soittamani improvisoitu teema.

Tässä yhteydessä Björninen mainitsee vielä soundilliseksi esikuvaksi ’60-luvun lopulla vaikuttaneen kitaristi Mike Bloomfieldin.

– 1970-luvulla rakastin Les Paulin soundia. Soitin Piirpaukkeessa Les Paulia ja käytin sitä sooloihin ja filleihin studiossa noin kymmenen vuotta. Tuona aikana minulla oli perustyökaluina myös tavalliset Telecaster ja Strato, yleensä komppiraitoja varten. Olen soittanut alusta lähtien myös teräskielistä akustista ja käyttänyt lukuisia kitaroita akustisiin komppiraitoihin. Minulla on edelleen jäljellä silloin hankittu hyvin vanha Gibson J55.

– ’80-luvun puolivälissä jätin Les Paulin kokonaan studiosta pois ja aloin käyttää enemmän Stratocastereita. Niitä on ollut niin paljon ettei kaikkia enää muistakaan, mutta lukolliset tallat esim. Floyd Rose, tulivat muotiin noihin aikoihin ja meistä kaikista tuli lukkoseppiä vähäksi aikaa. ’90-luvun puolivälissä palasin takaisin Les Pauliin ja käytän sitä äänityksissä runsaasti. Minulla on vanha musta Standard, oikea unelmakitara vanhoilla humbuckereilla.

– Keikoilla käytän pääasiassa tavallista Paul Reed Smithin kitaraa ja sitä on niin mukava soittaa että se tuntuu jo yhdeltä ruumiinosalta. PRS on keikalla kaikkein monipuolisin kitara mitä olen tähän asti käyttänyt. Sain talvella synttärilahjaksi Ruokankaan erikoisen yksimikkisen Duke Sonicin (Juha Ruokankaan mukaan runkoon on käytetty verstaalta löytyneitä puuviiluja ja rungossakin on toistakymmentä eri puulajia ja yli 20 palasta), jonka ulkonäkö ja soitettavuus on myös vailla vertaa. Käytän VSOP;tä ja Dukea paljon äänittämiseen, koska muun muassa niiden viritysominaisuudet ovat paremmat kuin missään muissa. Ei tarvitse turhaan ruuvailla. Mikäli ottaisin vain yhden kitaran sessioon, jossa tarvittaisiin monia soundeja, se voisi olla VSOP. Se venyy moneen.

– Kaikki soittimeni ovat aika lailla normaaleja ilman mitään ylimääräisiä vipusimia ja kehitelmiä. En yleensä vaihtele mikkejä ja osia paremman soundin toivossa, tosin hurinattomia mikkejä joutuu pitämään joissakin Stratoissa varsinkin, jos äänittää raitoja lähellä tietokonetta istuen. Yleensä en studiossa soita samalla kitaralla kahta raitaa peräkkäin samaan biisiin vaan vaihdan aina instrumenttia ja jopa vahvistinta, kun uusi päällesoitto tehdään. Se on vaivalloista, mutta osoittautunut hyväksi metodiksi.

– Lisäksi tavalliset Stratot ja Telecasterit ovat normaaleja työkaluja, kaikissa äänityksissä mukana. Akustisista käytän pääasiassa Guildin Jumboa, Gibson J55:a, ruusupuista Yamahaa, Martinia ja Yamahan kaksitoistakielistä ja yhtä vanhaa Arian nylonkielistä, johon Juha Ruokangas on tehnyt uuden tallan ja satulan. Akustisten kitaroiden valmistajat eivät ilmeisesti koskaan ole täysin käsittäneet hyvän virityksen todellista arvoa. Takavuosina jotkut teräskieliset ovat olleet vireeltään niin ala-arvoisia kaupasta tuotuna, että olen harkinnut välillä pistoolin hankkimista. Onneksi meillä on ammattimiehiä jotka pystyvät parantamaan useimpien akustisten vireisyyttä.

– Kitaroiden kielet ovat pääasiassa 010-settejä sähköisille – toisinaan 011- ja 012-setit akustisille. Sähköisille olen käyttänyt eniten Fenderin Super Bullet -kieliä. Minun ei tarvitse vaihtaa kieliä kovin usein, koska onneksi käteni eivät hikoile paljonkaan. Plektroja (muoto #351, heavy) ostan laatikkokaupalla ja sijoitan niitä kaikkien housujen taskuun ja lompakkoon, jotta aina olisi mukana.

– Käytän kaikkia lisälaitteita, jos tarve vaatii ja useimmiten ei mitään niistä. Blueskeikalla mukana on vahvistin, säröpurkki ja kitara ja olen täysin tyytyväinen näihin. Studio on asia erikseen, koska monien raitojen käyttäminen ja sointivärien runsaus synnyttävät tarpeen. Minulle olennaisimpia ovat säröpurkit – Hughes & Kettner Tube Factor, Engl Tube Toner, Radial Tonebone ja Bradshaw Freddy Fuzz, sekä muutama ikivanha fuzzpedaali, jota kukaan muu täysijärkinen ei käyttäisi särösoundiin – tremoloboksi Schallerilta sekä chorus/delay Korg A4 ja vanha Cry Baby Wah. Räkkien raahaamisesta luovuin asuessani viidennessä kerroksessa ilman hissiä.

– Vahvistimina olen alkuaikoina käyttänyt etupäässä Fendereitä: Twinia, Bandmasteria ja Vibroluxia. Varsinkin Vibroluxilla on soitettu valtavasti raitoja. ’80-luvulla minulla oli Mesa Boogiet, mutta en koskaan oppinut pitämään niiden soundista. Levytyksiin olen käyttänyt periaatteessa kaikkia mahdollisia kaupan olleita vahvistimia, mutta kestosuosikkeja ovat pienet Fenderit ja vanhat viisikymppiset Marshallit. Pidän pleksi-Marshallista ehkä kaikkein eniten ja soitan myös vanhalla ’60-luvun Hiwattilla joka on erinomainen kone. Yksi suosikki on kulunut Blues De Ville Celestionin kovaäänisillä. Uusista paras vahvistin on Bradshaw Custom Audio Preamp, se on minusta likimain täydellinen suunnittelultaan. Mainittakoon vielä, että pidän erityisesti Marshallin 4x12-kaapeista ja käytän niitä särösoundiin aina kun voin.

– Kuljetin aikoinaan studioille niin paljon tavaraa kuin auton kyytiin mahtui ja laitteita oli vielä siellä säilytyksessä varastohuoneissa. Pitkien sessioiden jälkeen kamojen purkaminen ja pois kuskaaminen saattoi viedä tuntitolkulla aikaa.  

– Kehitys laitealalla ei ole merkittävästi muuttanut minun työtäni kitaristina, helpottanut ehkä vähän, mutta samat lainalaisuudet soitossa ja äänitysduuneissa eivät ole muuttuneet mihinkään. Laitteita voi olla enemmän, mutta hyvä soitto on kaiken lähtökohta, Björninen muistuttaa.

– Tietokoneiden mukaantulo äänityksiin ja studiotyöskentelyyn on maailmanlaajuisesti mullistanut alan perusteellisesti muutaman vuoden aikana. Nykyisin levytaustoja saatetaan rakentaa aluksi täysin tietokoneilla, ja oikeat soittimet äänitetään siihen päälle eri aikoina. Soittajat näkevät toisiaan vähemmän ja he voivat äänittää omia osuuksiaan jopa kotonaan. Minullakin on Logic Audio 5 siltä ajalta, jolloin sitä vielä tehtiin PC:lle ja käytän sitä kotona taltioimiseen, sovituksiin ja sävellysten kirjoittamiseen.  Lopputuloksen puolesta moni muu ohjelma on yhtä käyttökelpoinen, iso Pro Tools on valtavan hyvä systeemi, mutta kotiin kallis. Omia sävellyksiä ja sovituksia varten kirjoitan usein pohjalle komppiraidan congarummulle ja sitä vasten äänitän pianon ja basson. 

Omia projekteja

– Soittaminen livenä bändin kanssa on minulle kuitenkin paras ja välttämätön pohja omimmalle ilmaisulle kitaran kanssa, enkä tulisi toimeen ilman sitä, Björninen korostaa.

– Monista omista bändiprojekteista keskeisin ja mieluisin on Juha Björninen Band, jossa mukana ovat Kepa Kettunen (rummut), Jussi Liski (basso), Rob Dominis (koskettimet). Suuremmilla keikoilla mukaan saatetaan ottaa puhaltimia ja/tai laulaja.  Bändin tyylinä ovat funk/latin/jazz/fuusio unohtamatta kotimaisia säveltäjiä Kärkeä ja Merikantoa, jotka otetaan käsittelyyn meikäläisen tyyliin sovitettuna. Bändin ansiosta olen aktivoitunut biisintekoon ja tämä on hyvä kanava ideoiden kokeiluun.

JBB:n kesän ’04 keikkailuun kuului osallistuminen Kajaanin ja Oulun jazztapahtumiin.  Lisäksi bändiä kuullaan ajoittain Helsingin alueella, vaikkakin näkyvyys suurelle yleisölle ja medialle saattaa olla vähäistä, sillä keikat ovat yksityistilaisuuksissa ja firmojen juhlissa. Levyn julkaisemiseen asti ei ole vielä päästy, vaikka pari viimeisteltyä biisiä on jo purkissa. Näistä tehdään mahdollisesti single radiosoittoa varten.

Muita aktiivisia kokoonpanoja ovat Puistobluesissakin esiintynyt ja tarpeen mukaan muuntuva rytmiblueskvartetti, rummuissa Anssi Nykänen, souljazzia soittava Hard Jacks sekä duot, joissa Björninen esiintyy akustisesti basistin kanssa jazztyyppistä materiaalia soittaen, improvisoiden ja seikkaillen.  

Mieleenpainuvia sessioita

Björnisen soololevyjä on ilmestynyt harvakseltaan, viimeisin niistä (aikaisemmat ovat Space Traveller Lost ja Meteorites) on New Yorkissa vuonna ’97 äänitetty Twilight In Paradise. Mukana on Kassu Halonen Hammondin takana sekä joukko amerikkalaissoittajia, joihin Björninen tutustui ollessaan pari vuotta Cantina Westin vakiomuusikkona ja esiintyessään vierailevien bändien kanssa.  

– Tämän levyn tekeminen oli minulle tietynlainen käännekohta ja vahvisti uskoa omaan soittooni: kitaristina palasin niille juurille, joista kouluaikoina soittoni lähti liikkeelle.  Mitään digitaalista ei käytetty äänityksiin, kaikki soitot on vanhoilla vahvistimilla, efekteillä ja kitaroilla. Sävelsin levyä varten yksinkertaisia r’n’b-tyylisiä kappaleita, biiseissä on yleensä viitisen sointua, joskus vähän enemmän. Sain studiolla levyä tehdessä hyvää palautetta muilta äänittäjiltä ja soittajilta, ja he pitivät sitä musiikkia omanaan eikä helsinkiläisenä tai suomalaisena.

– Ennen levynteon aloittamista Halonen ja ystäväni Pekka Salmi lähtivät kauniina talvisunnuntaina Empire State Buildingin näköalatasanteelle, mutta minä jäin hotellille.  Kun minua ei tornille kuulunut, kaverit tulivat pois ja menimme myöhemmin muualle. Illalla telkkarissa oli uutinen, että heti heidän lähdettyään ylhäällä oli sattunut ampumavälikohtaus, jossa mies oli silmittömästi ampuillut pistoolilla useita ihmisiä ja itsensä, ensimmäinen uhri oli kahvijonossa seissyt tanskalainen studiokitaristi.  Kummallinen tapaus, joka vaikutti levyn biisivalintoihin ja materiaaliin, Björninen muistelee.

– Teimme levyn hyvällä vuorovaikutuksella jalat maassa -meiningillä ja istuimme ringissä soittaen toinen toisillemme kavereiden kesken. Äänittäjänä oli Bruce Miller, joka on tehnyt työtä Miles Davisin ja Marcus Millerin kanssa, ja hänellä on kunnioitus ottoja kohtaan: virheitäkin saa olla mukana, jos henki on hyvä. Tällä levyllä on. Levy ei sinänsä ole synkkä, mutta mukana on biisi Living In Strange Days, johon Jazz Crusadersissakin soittava ja kotonaan Brooklynissa ja Bronxissa katuväkivaltaa nähnyt basisti Stan Sargeant kirjoitti tajuttoman hyvän tekstin. Tämä on minusta paras biisi mitä olen Kassun kanssa tehnyt.

– Pari vuotta sitten kävimme Kassun kanssa Havannassa ja äänitimme kuubalaisten muusikoiden ja laulajien kanssa loppuun jo Helsingissä aloitetun albumillisen latinalaista poppia nimellä Havana Spirit. Jostain syystä tämä valmiiksi miksattu projekti seisoo levy-yhtiön hyllyllä odottaen mahdollista julkaisemista.

– Mutta muutenkin tämä reissu oli paras ulkomaan työkeikkani, suorastaan tajunnan räjäyttävä. Eipä juuri enempää voisi nauttia työnteosta. Meillä oli pianistina virtuoosimainen Marcos Greco ja bändiliiderinä Geraldo Pilato, jonka yhtye Climax on Kuubassa hyvinkin arvostettu. Pilato on todellinen nero, joka pystyi säveltämään uutta musiikkia suoraan nuottikirjoihin, sovittamaan orkesterille ja soitattamaan muita äärimmäisen luovalla tavalla. Sain soittaa huippuhyvien havannalaisten muusikoiden kanssa – soittamisen, laulamisen ja yhteissoiton taso on todella huimaa – ja kuulin niin paljon niin hyvää ja rytmisesti vahvaa musiikkia, että siitä riittää ammennettavaksi vaikka lopuksi ikääni. Palaute omasta soitostani ja sävellyksistänikin oli lämmittävää.

Pitkään jatkunut yhteistyö Halosen kanssa on tuottanut valtavan määrän musiikkia ja paljon mainiota hetkiä.

– Yhteisissä sessioissa Kassu on usein tuottajana ja minä ehkä osatuottajana – ja kitaristina. Kaikkien vuosien aikana meillä ei koskaan ole ollut musiikillisia erimielisyyksiä ja asioita on tehty vapaan vuorovaikutuksen periaatteella – studiossa meillä on hauskaa ja usein nauretaan yhtä paljon kuin soitetaan. Esimerkiksi Irwinin albumi Rentun Ruusu (Halosen tuottama ja säveltämä) tehtiin kahdessa päivässä ja tunnelma studiossa oli hulvaton, aivan kuin olisi lähdetty luokkaretkelle. Minua huolestuttaa, jos studiossa tuntuu kuin oltaisiin toimistossa töissä. Luova hulluus soittamisen tauolla liittyy hyvän musiikin luomiseen, mutta itse soittotapahtuma vaatii häiriötöntä keskittymistä.

Björninen vertaa studiomuusikon tehtävää monissa iskelmäsessioissa hyvän tarjoilijan työhön. Kysyttäessä esimerkkejä mieleen jääneistä levytyksistä, joille on tallentunut hänen ominta soittoaan, muistuu kaikenlaisia projekteja ja raitoja, osa melko vanhojakin ja osa saatavana vain vinyylinä. Vaikkapa kaikki Halosen soololevyt, erityisesti Trans Sahara; Kirkan rokkilevyt 80-luvulta (The Spell ja R.O.C.K.) ja Flamingolle tehty iskelmätuotanto, mm. parissa viikossa äänitetty Surun Pyyhit Silmistäni – näissäkin Halonen mukana; Vesa-Matti Loirin Lasihelmipeli; Make Lievosen fuusiolevy, jossa toisessa kitarassa on Hasse Walli; Piirpauken Yö Kyöpelinvuorella ja sillä etenkin Soi Vienosti Murheeni Soitto; Carolan Rio De Janeiro Blues; Kojon single Suloinen Maria; Veikko Samulin tuottamat kantrihenkiset levyt Kari Tapiolta ja Matti Eskolta – kyllä vain, Rekkamiehellä kitarassa on Björninen.

Lopuksi

Monia lukijoita voi kiinnostaa uran luominen studiomuusikkona. Millaisia neuvoja ja vinkkejä Björnisellä on annettavana alalle haluaville?

– Kaikkein tärkeintä on minusta se, että soittamisen syynä on rakkaus musiikkiin. Ilman sitä ei studioissa pärjää. Jos musiikin kautta haluaa kuuluisuutta tai rahaa, studio ei ole oikea tie, vaan täytyy ruveta rockhenkilöksi ja omistautua ulkoisille eleille. Studiotyö on sisäisempää ja siellä muusikot muodostavat eräänlaisen kansainvälisen samanhenkisten ihmisten veljeskunnan, joka on myös alan paras ominaisuus ja palkinto. Toivottavasti tämä ei häviä, vaikka ala muuttuukin, Björninen toivoo.

– Jos instrumentalisti haluaa studiotöitä, se edellyttää riittävää soittimen osaamista: kaikkea ei tarvitse osata, eikä tekniikan tarvitse olla täydellinen, mutta tietty soittamisen helppous on oltava.  

– Studiokitaristille työnsaannissa tärkeintä on se, kuinka hyvin soittaa rytmiä yhteen muiden kanssa, sekä toimiminen bändin osana niin että uusi toimija ei syö energiaa vaan tuo sitä lisää. Tämä on vaativa alue, jossa tunarit eivät pärjää muutamaa päivää kauempaa. Pientä tuhraamista tai sotkua voi sattua kenelle tahansa ja paikkauksia joudutaan tekemään, mutta elävämpi tulos saadaan, kun kokonainen otto voidaan käyttää sellaisenaan. Useampia ottoja saatetaan tarvita parhaaseen tulokseen pääsemiseksi ja rytmiä voidaan soittaa selälleen, nokilleen tai keskelle ja sopivin löytyy usein kuuntelemalla. Jos kiinnostus rytmiä kohtaan on säästöliekillä, toiveita studiourasta ei kannata elätellä. Kappaleen tunnesisältö on usein melodiassa ja sekin on tiedostettava, vaikka melodia ei aina ole instrumenttiosuuksien äänittämisen vaiheessa mukana.

– Lisäksi on tunnettava perusteet useista musiikkityyleistä ja pystyttävä eläytymään niihin, hyppäämään veneestä toiseen silti menettämättä omaa ilmaisuaan. Kappaleen teko on eräänlaista elokuvantekoa minikoossa ja soittajien on luotava vaikutelmia ja tunnelmia, otettava eläytyminen lapsellisen tosissaan, koska kuulijoita ei pysty huiputtamaan. Kuulijat reagoivat samalla tavalla, myös silloin kun musiikki ei tunnu miltään. Mutta jos musiikki tuntuu hyvältä ja se potkii, se voi päästä levylle ja sen jälkeen kuulijoilla on mahdollisuus saada siitä elämyksiä ja tunteita.  Kysymys voi olla hyvin pienistä asioista, mutta soittajallakin on oltava tietynlaista henkeä sisällään siinä missä muillakin taiteen tekijöillä.

Vaikka Björninen ei omien sanojensa mukaan mainostakaan nuotinlukutaitoaan, sille on käyttöä ja tarvetta jatkuvasti.

– Nuotinluku ei ole sama kuin lukutaito, vaan sitä on pidettävä yllä koko ajan. Kun saan nuotit eteeni, pyrin aluksi selvittämään kappaleen tunnelmaa ja tempoa. Melodia on kappaleessa kuningas ja vaikka sitä ei minun papereihini olisi merkitty, otan siitä selvää. Nuoteista tutkin kappaleen rakenteen, kertaukset, sävellajin ja intron ja sitten katson, mikä kappaleessa on vaikeinta. Käytän kaiken jäljellä olevan ajan hankaliin kohtiin – helppoja kohtia ei tarvitse miettiä – ja viimeistään harjoitteluvaiheessa niidenkin pitäisi selvitä. Sormituksia en mieti koskaan, sormet tekevät työnsä.

Image

Björnisen sormet ovat jo töitä tehneetkin ja matka jatkuu. Juha Björninen on tämän artikkelin jälkeen vieraillut  Timo Östmanin toimittamassa Elämäni kitarat -sarjassa, jossa Björninen esitteli omia luottosoittimiaan numerossa 6/2015. Juttu aukeaa luettavaksi tämän linkin kautta.

•••