Kyllä Suomessa työtä riittää kitaristille, vaikka freelance-pohjalta. Täytyy vain olla luotettavan varma soittamisessa, omaksua nopeasti kappaleet monesta tyylilajista sekä olla valmis lähtemään keikoille erilaisten kokoonpanojen kanssa.
Oman soololevynsä juuri tapaamisemme aikoihin julkaissut Tuomas Wäinölä täyttää kriteerit, ja niinpä hänen kalenteriinsa on jo pitkään kertynyt vuosittain lähes 300 keikkaa.
Tämänkin haastattelun jälkeen oli jälleen yksi alkamassa, tällä kertaa pubikeikka Mika Järvisen Texas Tupolev -coverbändissä rock-klassikoiden parissa.
– Tämähän on ihan helppo homma ajaa Helsingistä Tampereelle keikalle ja vielä äärimmäisen hauskaa, koska saan soittaa paljon kitaraa ja tiluttaa sooloja mielin määrin, Wäinölä määrittelee.
– Tosi luksusta päästä vielä heräämään omasta sängystä. Huomenaamulla minulla on jo mielenkiintoinen mainosmusa-sessio, jossa stunttaan tyttöbändiä ja minun pitäisi soittaa itse kitarat, basso ja rummut. Illalla on vielä soittokeikka.
Kiireinen tahti ja keikkojen valtava määrä ei tunnu miestä rassaavan, vaikka kuluvan vuoden heinäkuuhun mennessä ei vapaapäiviä kuulemma tuntunut olevan lainkaan – keikat eri kokoonpanoissa söivät kalenterista enimmät päivät ja oman levyn teko loput. Taustalla pyörivät sitten vakiintuneemmat kuviot enemmän tai vähemmän säännöllisinä.
– Päätyönantajani on jo kuudetta vuotta Paula Koivuniemi, jonka kanssa töitä on kaikkina vuodenaikoina. Kesällä isolla bändillä ja muuten pienemmällä kokoonpanolla. Keväisin on perinteisesti Paulan Lapin kiertue, kesäisin festareita ja muulloin laivoja ja ravintoloita. Helsingissä olen pyörittänyt puolisen vuotta uudessa Dom-ravintolassa lauantaiklubia, jossa soitetaan klassikkoja, samanlaisia kuin täällä tänään. Se oli aika työlästä, koska oli opeteltava valtava määrä hevi- ja rokkikappaleita. Säestettiin mm. Michael Monroeta, Ville Tuomea ja Jarkko Aholaa. Yksittäisiin tuurauksiin kuuluu muutama Stage-ohjelma Neloselle, yksi Pitkä Kuuma Kesä -jakso Maikkarille, kävin Antti Tuiskun ja Mikko Leppilammen bändeissä… armotonta freelancaustahan tämä on ollut. Lähden matkaan, jos pyydetään ja maksetaan, tämähän on minun hommani ja elantoni. Niin, ja UMO:n kanssakin minulla on ollut muutama keikka – onkohan jazzkitaristit jo maailmasta loppuneet, Wäinölä miettii.
– Ihan uutena hommana olen viimeiset pari viikkoa käynyt opettamassa kitaransoittoa Tapiolassa Ebelin musiikkiopistossa ja Arabialla olen ollut Pop & Jazz -opistolla sivu-toimisena tuntiopettajana.
Millaisilla konsteilla otat materiaalin haltuun lähtiessäsi bändikeikoille?
– Treenaaminen on ihan luksusta monien bändien kanssa, usein tavataan ennen keikkaa ja biisit soitetaan ensi kertaa yhdessä keikalla. Se vaatii kovaa pokkaa, eikä auta hermoilla. Kotiläksyt on tietysti tehtävä hyvin ja opeteltava kappaleita ennakkoon. Luen nuotteja aika hyvin ja jos nuotit on, ei tarvitse harjoitella niin paljon. Sointukarttakin auttaa tosi paljon ja sen verran itseluottamusta minulla on, että sen pohjalta uskaltaa lähteä. Olin tuuraamassa uuden Dallapé-orkesterin kanssa ja sain mapin eteeni puoli tuntia ennen alkua. Onneksi soinnut ja rytmit oli merkitty ja oli helppo lukea. Monimutkaisissa teatteri-produktioissa voi olla aika vaikeitakin juttuja ja ne eivät ihan harjoittelematta mene.
Kaiken tuon lisäksi et ole vakijäsenenä levyttävässä ja keikkailevassa rockbändissä?
– En tällä hetkellä. Timo Kotipellon soolobändissähän olin monta vuotta ja samoin Jonna’s Problemissa. Tosin Heartplay-bändin kanssa on julkaistu pari levyä ja kolmannesta on nyt ollut puhetta.
Miten työsi Paulan bändissä on järjestetty?
– Paula maksaa minulle hyvän palkan, ja muutenkin huolenpito bändistä on aivan erinomainen. On ollut tosi mahtavaa. Tänä aikana Paula on julkaissut neljä albumia, joista kolmella olen ollut mukana.
Biisit on tietysti harjoiteltu tarkasti ja filleillesi ja sooloillesi on määrätty paikka.
– Juuri niin. Paula tykkää kitaransoitosta ja antaa mahdollisuuden soittaa täysillä silloin kun sen aika on. Koko bändi on sen henkinen, ettei soitossa säästellä. Varre Vartiainen on toisena kitaristina ja meillä on äärimmäisen toimiva työnjako. Kitarat soittavatkin aika paljon ja koskettimet vähemmän. Soinnut eivät ole vaikeita, kappaleet ovat yleensä keskitempoisia C-mollista, mutta aina voi yrittää soittaa tiukemmin ja svengaavammin. Haastavuutta on kuunnella Nykäsen haitsua ja sovittaa oma soitto siihen. Soittamisessa on minusta aina tärkeää saada jengin jalat ja muut vartalon osat liikkumaan.
Mitkä ovat omasta mielestäsi soittosi vahvuuksia?
– Toivoisin, että rytminen paine ja draivi, että soitosta kuuluisi tekemisen tarkoitus. Svengin muodostaminen ja paikan ottaminen sekä säntillisesti pitäminen kiehtovat minua bändisoitossa. Haluaisin olla hyvä ajoitukseen liittyvissä asioissa. Freelance-hommissa minua pidetään metallimiehenä, joka on heti tiluttamassa kun silmä välttää, mutta todellisuudessa tykkään soittaa myös rauhallisesti, kuten Chydenius-lauluilloissa nailon- ja teräskielisellä kitaralla Ahti Paunun kanssa. Soolokitaristina taas haluan soittaa nopeasti ja paljon sekä keksiä uusia likkejä, mutta senkin pitää olla rytmisesti tarkkaa ja päättäväistä. Tilujenkin pitää svengata!
Omillakin ehdoilla
Tuomas Wäinölän soololevy Human Being ilmestyi haastattelua edeltäneellä viikolla. Lisää tarinaa tästä kiekosta on luettavissa Riffin nettispesiaalina.
– Nyt levyn tekeminen ei enää ahdista, voi keskittyä sen kuunteluun, mies toteaa helpottuneena.
– Olisi kannattanut tehdä se kymmenen vuotta sitten, jos haluttaisiin liikutella yksiköitä. Vaikkei se ollut mikään prioriteetti tässä touhussa. Painos on tuhat kappaletta ja hyvä, jos se menee. Levyä saa kaupaksi keikkojen yhteydessä, nykyäänhän Suomessa on vain 17 levyjen erikoisliikettä, joista osa on ottanut muutamia kappaleita myyntiin.
Levylläsi on useita musiikkityylejä, mutta bluesia ei oikeastaan ollenkaan.
– Se oli tarkoituskin, etten lähde sille tielle. Blues on kitarismin olennainen osa, mutta olen yrittänyt ohittaa kitaralevyjen sudenkuoppia ja tehdä mielenkiintoisia kappaleita.
Lauluakaan ei ole mukana.
– Olen tosi innokas taustalaulaja, mutta koko levyllistä minua ei jaksaisi kukaan kuunnella. Pariin biisiin suunnittelin sanatonta laulua melodiatuplauksissa, lopulta pärjättiin ilman. Eräänlainen statement, että laulua ei ole. Mietin biisijärjestystä tosi pitkään ja pyrin tekemään kaaren, jossa levy avataan triolla ja rytistelyt ovat keskellä.
Missä muualla voi sinun sävellyksiäsi kuulla.
– Kotipellon soololevyillä on kaksi yhdessä tehtyä biisiä ja Jonna’s Problemin albumin biisit ovat joko minun tai Jonnan kanssa yhdessä tehtyjä, lisäksi Heartplayn kakkoslevyllä on jotain minulta. Ulkopuolisille en ole tehnyt kappaleita, kaikki ovat omilla levyillä. Olen aika hidas, enkä saisi tehtyä hittiä päivässä.
Historiallista ja uutta
Kotisivullasi olet listannut soololevyllä käyttämäsi kitarat ja vahvistimet. Siellä on joukossa monia vanhoja ja arvokkaita yksilöitäkin. Ovatko ne sinun omiasi?
– Ne ovat omia. Olen sijoittanut kaikki ylimääräiset tienestit soittimiin ja niitä onkin kertynyt. Soitinkeräilijänä en itseäni pidä, vaan kaikki on käyttöä varten ja hankinnoille on ollut joku syy. Hienoa, jos soittimella on joku historia. On todella jännittävää, kuinka erilainen soundi kitaroissa on, ja jos hankin vaahteraotelautaisen Stratocasterin, pitää olla ruusupuuotelautainenkin.
– Minulla on ’62 Jazzmaster, jonka hankin 2000-luvun alussa sika säkissä Mamban konserttikiertuetta varten. Se osoittautui aivan mahtavaksi vehkeeksi ja soitin sitä monta vuotta. Kollegatkin innostuivat ja nykyisin niitä näkee enemmänkin käytössä. ’68 Stratocasterin hankin Antero Jakoilalta. Sillä on soitettu valtava määrä studioraitoja, mm. Nurmion Punainen Planeetta ja Hectorockeja ja muita suomalaisia klassikkoja. Minulla on pari Custom Shop Stratocasteria ja juuri hankin älyttömän hienon ’49 Gibson ES-150 orkesterikitaran. Akustisena on Bourgeois Ricky Scaggs Model.
Livekäyttöön sinulla on kuitenkin toisenlainen kitarakattaus.
– Levyllä ei ole ainuttakaan Les Paul -tyylistä kitaraa, mutta suurimman osan keikoista soitan Tokain Les Paulilla: kaikki Paulan keikat, samoin hevikeikat. Minulla on ollut niitä neljä ja ne ovat todella hyviä soittimia, minulle hyvin luontevia ja soundi hyvä rokkijynkytykseen.
– Kaikille rokkikeikoille otan vahvistimeksi Bogner Shivan: ei ehkä helpoin soundi soittaa, paljon middlea, mutta minulle tosi hyvä. Pienemmille keikoille Bad Catin Black Cat, Paulan kanssa Fender Twin ja ihan hiljaisille keikoille Swartin Atomic Space Tone. Pedaalilaudassa on mukana: Fulltonen De-luxe Clyde Wah, Blackstarin HT Dual isolle särölle ja Full-tonen OCD reunasärölle, Boss Giga Delayn neljään muistipaikkaan saa sopivat delayt, MXR:n EVH -phaseria käytän paljon ja harvemmin vielä chorusta ja kompressoria. Turha hienostelu vie huomiota. Pyrin siihen, että kaikissa pedaaleissa olisi true bypass. Piuhana ProCo, plektrana Jazz III ja kielet D’Addariot. En harrasta erikoisvirityksiä, rokkikeikalla puolisävelaskel alas Es-vireeseen.
Kerroit olevasi opettajana parissakin opistossa ja Rockwayssakin on sinulta materiaalia. Millaisia asioita oppilaiden pitäisi omaksua juuri sinulta?
– Heti alkuun otetaan metronomi esiin tikittämään. Harjoitukset ovat samoja, joita itsekin edelleen teen: rauhallisessa tempossa plektran liikettä ylös-alas. Simppeleissä harjoituksissa keskitytään hyvään soundiin, hengitykseen ja rentouteen sekä tasaiseen ajoitukseen. Kaikki oppilaani eivät halua ammattimuusikoiksi, joten kappaleitakin pitää soittaa paljon ja haluan antaa käsityksen, miten improvisoidaan jonkun sointukulun päälle. Äänissä ei ole mitään pelottavaa, vaan touhuun on ruvettava painokkaasti ja tarkasti. Taas päädytään tähän svengaavuuteen, mutta sehän on ominaista kaikille maailmanluokan soittajille.
Oheinen artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2011. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffissä.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
