Magenta Skycode julkaisi lokakuussa 2010 uuden Relief-albumin, jonka laajaa instrumentaatiota ja monimuotoista kokonaisuutta ei voi kuin hämmästellä. Varsinkin kun kakun muodostumisesta sävellyksineen, soittamisineen ja äänityksineen on vastannut pääasiassa yksi henkilö – Jori Sjöroos.
Misha Koivunen haastatteli levyn tekijää tuoreeltaan ja julkaisimme jutun vuoden 2011 avausnumerossa. Uusintajulkaisu netissä kuuluu Riffin "arkistovaliot-sarjaan", johon olemme poimineet vuosien varrelta nostalgista ja yhä ajankohtaista kesäluettavaa.
– Mulla ei ole pääsoitinta, aloittaa Sjöroos, kun käymme läpi hänen aikaisempia yhtyeitä, joissa mies on ainakin soittanut kitaraa, rumpuja, koskettimia ja laulanut. Musiikkikin on vaihdellut Doom-metallista tanssipoppiin.
Soittajana Sjöroos on monilahjakkuus, joka kuitenkin kiistää osaavansa soittaa mitään soitinta hyvin. Oli taso mikä tahansa niin julkiselle sanalle se on kelvannut. Uusi Relief-nimeä kantava albumi on vastaanottanut ylistäviä arvosteluja läpi valtakunnan tiedotusvälineiden. Myös kadunmies on löytänyt yhtyeen, sillä harvakseen keikkaileva yhtye esiintyi kaksi kertaa täydelle tuvalle Helsingissä viikon välein.
Reliefin kappalemateriaali koostuu eri tyyleistä ja monista kerroksista. Levyn mukana matkaavan kuulijan reitti kulkee nummilta tuoksuvan brittifolkin kautta Leijonakuninkaan savanni-maisemiin ja Beach Boysmaisista kaiutetuista harmonia-pläjäyksistä Enyamaisiin ambiensseihin.
– Ainoa visio Reliefin kohdalla oli että haluan tehdä siitä kevyen. Siitä eteenpäin levy vie itse sinne mihin se päätyy. Luulen, että suurin inspiraatio on peräisin Brian Wilsonin musiikista ja kaikesta muusta hänen tekemisistään. Koin taannoin kolmannen Wilson-herätyksen ja katsoin kaikki hänen DVD:nsä, luin kirjat ja kuuntelin levyt läpi.
Sjöroos ei kuitenkaan tunnusta suoranaisesti varastaneensa esikuvaltaan, paitsi ehkä alitajuisesti.
– Haluan tehdä musaa ja inspiroidun Wilsonista hyvin paljon. En kuitenkaan halua tehdä samaa biisiä uudelleen; ainakaan tietoisesti. Tiedostamatta ehkä niin tapahtuukin. Kaikilla musiikin tekijöillä on varmaan sama juttu. Olen tykännyt tehdä juttuja hiphop-pohjalta, ottaen juttuja sieltä täältä. Tsekkailen myös paljon uusia bändejä. Edellisellä levyllä (Magenta Skycode, 2006) pinnalla olivat The Doors ja The Clash. Nyt oli toisin. En ole ikinä kuunnellut niin vähän musaa kuin Reliefiä tehdessä.
Totuuden hetki
Lopputulos vastasi Sjöroosin mukaan alkuperäistä visiota. Onnistumisen vahvisti myös lehdistö, joka kuvasi albumia ”ke-peäksi”.
– En tiedä tarkalleen mitä se tarkoittaa. Albumin soundi on hengittävä ja alapää hento. Instrumenttien tiellä ei ole mitään. Pyrin jo äänittäessä rajaamaan turhan alapään pois.
Tämän huomasi myös levyn masteroinut Svante Forsbäck, joka kiitteli, että kumiseva basso oli poissa.
Useimmista albumin kappaleista tehtiin kymmeniä eri versioita ja demoja. Usein käy niin, että demolla olevaa fiilistä ei pystytä enää toisintamaan. Tästä syystä demoraitoja päätyy monasti myös valmiiseen tuotteeseen.
– Kun koittaa tehdä asioita ”oikein”, niin usein jotain kadottaa. Demoraitoja levyllä on jonkin verran. Night Falls on the Riflen kitarat esimerkiksi. Alkuun ajattelin, että nämä eivät tule jäämään, mutta kyllä ne siihen kuitenkin jäivät.
Kirjoittajaa ihmetyttää albumin instrumenttien laaja soundi-valikoima. Joka kappaleessa rummuissa, koskettimissa ja kitaroissa on eri soundit. Puhumattakaan melodicoista, banjoista, viuluista, kellopeleistä, kulkusista sun muusta. Eikös tuollaisen soundiviidakon keskellä ole vaarana, että visio hämärtyy ja uppoaa syvemmälle plugarien suonsilmäkkeeseen. Miten eri soundeihin edes päädytään? Arvallako?
– Soundivalinta riippuu niin paljon tilanteesta. Joskus itse soundi inspiroi melodian. Välillä oikean löytäminen on tuskaisaa ja siitä päättäminen pään hakkaamista seinään. Vaikkei kompromissi olekaan vaihtoehto, niin joskus pitää vain antaa olla. Ei arpapeliä kuitenkaan. Sama juttu instrumentaation kanssa. Se on niin biisikohtaista. Se voi olla myös päiväkohtaista: tän biisin istrumentaatio just nyt on tämä. Kappaleista tulee tehtyä paljon eri versioita, joista joku sitten jää.
Sorvin ääressä
Sjöroos ei suoralta kädeltä osaa sanoa, kuinka kauan levyn tekeminen sävellyksineen vei aikaa, mutta aikansa pähkäiltyään hän saa luvuksi yhdeksän kuukautta. Ei hassumpi suoritus, ottaen huomioon, että kappaleita oli alkuun 15–20, joista jäi kymmenen jäljelle.
Kappaleiden rakennusmetodina oli kasata mahdollisimman paljon kerroksia, jotta tavara potkisi paremmin. Sen jälkeen seurasi armoton raakkaus materiaalista, joka ei sinne kuulu. Kun pitää käsissään projektin kaikkia lankoja, onko vaaraa, että näkemys menee ”tukkoon”?
– No joo. Välillä tuntuu, että visio on kadoksissa. Sitten onkin mahtavaa, kun äänitysten viimeiset kuukaudet koittavat. Silloin alkaa tajuamaan mitä on tulossa. Jotenkin sitä päätyy tiettyyn kokonaisuuteen.
Tämä kaikki ei olisi tietenkään mahdollista kaupallisessa studiossa, paitsi jos omaa erityisen paksun lompakon. Jorille oma studio (esitelty Riffin numeroissa 4/06 ja 5/08) on ainoa keino toimia. Näin on ollut musiikkiuran alusta lähtien.
Reliefin äänitys
Erilaisia moulinexeja ja vispaimia pitää studiossa tietysti olla. Tärkein Jorille on itseoikeutetusti tietokone. Sillä on tehty kaikki ohjelmoinnit ja äänitykset. Ennen levyn tekoa tietokonepuoli päivitettiin, eikä kyseessä ollutkaan mikään ihan pikku päivitys.
– Ostin uuden koneen kesällä 2009 ennen äänityksiä. Päivittäminen vei kaksi kuukautta, minkä takia levyn valmistuminen kesti niin kauan. Esimerkiksi Logic (Applen äänitysohjelma) muuttui siinä välissä 64-bittiseksi. Tämän lisäksi poistin koneelta kaikki turhat plugarit. Sen jälkeen homma toimi puoli vuotta paremmin kuin ikinä.
Tietokoneen rinnalle Jori nostaa esiin kaksi laitetta, joita käytettiin melkein joka käänteessä. Ensimmäinen on Universal Audio 6176 -kompressori/etuaste, jonka läpi kaikki purkkiin menevä tavara ohjattiin. Kaikki sähkökitarat taas soitettiin Spacetone-nimisen kitaravahvistimen läpi. Banjot ja akustiset kitarat äänitettiin perusmeiningillä eli mikillä edestä. Ja kun akustinen kitara mainittiin, niin Jori ei malta olla hihkumatta yksilöstä, jolla akkariraidat tehtiin.
– Tällainen tyyppi kuin Olav Löf (Loef Guitars) tuli mulle kotiin esittelemään kitaroitaan. Monta kappaletta koitin ja tykkäsin kaikista. Akustisen mikitys on ollut mulle aina hankalaa, mutta kun kokeilin tätä, niin olin aivan suu auki. Se oli siinä. Sormin soitettuna aivan järjetön atakki. En ole ikinä tavannut näin hyviä kitaroita.
Yhden miehen show muuttuu ryhmätyöksi
Tällaisten projektien loppumetreillä hiipii mieleen, että musiikki pitäisi pystyä esittämään myös keikalla. Sjöroos kertoo, ettei sävellys- ja äänityshetkellä livepuolta mietitä ollenkaan. Ei mitään mikä voisi rajoittaa asioita. Bändin koosta ja mitä soittajia livenä tarvitaan, oli kuitenkin jonkinlainen visio olemassa. Bändiin valikoitui kavereita ja tutun tuttuja. Ensimmäisen levyn kokoonpanosta jäljellä on vain rumpali Niko Kivikangas.
– Kokoonpanon vaihtuminen ei ollut tietoinen valinta. Paras olisi jos porukka pysyisi samana, ettei tarvitsisi opettaa juttuja uudelleen ja uudelleen. Tämä on kaikesta huolimatta ylivoimaisesti paras kokoonpano, joka mulla on ollut.
Bändin muut jäsenet ovat Kalle Taivainen, basso; Mitja Kiviluoma, kitara; Valtteri Lipasti, koskettimet, laulu ja haitari; Jessika Rapo ja Niina Sinkkonen, taustavokaalit.
Kuinka biisit sitten livenä toteutetaan? Joudutaanko mutkia kauheasti oikomaan?
– Kappaleiden pitää mennä livenä niin kuin levyllä. Jos se siitä lähtee jotenkin elämään, niin antaa mennä, mutta ensiksi ne pitää pystyä vetämään kuten levyllä. Me ollaan kuitenkin anti-jami-bändi jo senkin takia, että koneet rajoittavat aika paljon. Koneilta tulee enimmäkseen jotain efektejä ja patarumpuja ja sen sellaista.
Uuden porukan ensimmäinen keikka meni Jorin mukaan päin veetä. Soittajat olivat aivan lamaantuneita. Helsingin Korjaamon keikalla lamaantumisesta ei sitten enää ollut tietoakaan. Bändi soitti todella vapautuneesti ja nautti kappaleiden esittämisestä. Ainoastaan rumpalin otsa oli hiukan rutussa, mikä luultavasti johtui tiukasta keskittymisestä klikkiraitaan.
– Joo, nyt on mennyt hyvin Sjöroos toteaa.
Osaankohan minä soittaa nämä kappaleet?
Levyä yksin työstäessään voi törmätä tilanteeseen, jossa omat taidot eivät riitä vision toteuttamiseen. Suositeltavana ajatuksena voisi pitää, että itselleen kannattaa tehdä kappaleita, joita pystyy myös itse soittamaan. Näin helpolla Sjöroos ei itseään kuitenkaan päästänyt.
– Jotain juttuja oli, mitä joutui treenaamaan pari tuntia. Silleen että menee läpi. Tuolloin aina tajuaa, että voisi sitä useimminkin treenata. We’re Going To Climb -biisin kitaroita joutui vetämään päivän ennen kuin ne meni niin kuin halusin. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, mutta jos ei pysty niin ei pysty. Onneksi en ole mikään outojen skaalojen ystävä.
Jori Sjöroos on hyvin työllistynyt mies. Hänen kalenteriaan täyttää esimerkiksi PMMP-yhtyeen kappaleiden pääasiallinen kirjoittaminen ja tuottaminen. Tästä johtuen kaikki hänen toimensa ovat kausiluonteisia. Hän ei kertoman mukaan pysty tekemään eri asioi-ta samanaikaisesti. Kuinka kauan mies sitten aikoo työllistyä Reliefin tiimoilta?
– Täysi mysteeri. Jos meitä halutaan keikoille, niin kyllä tehdään. En halua kauheasti suunnitella asioita. Ei minua myöskään painosteta esimerkiksi PMMP:n suunnasta mihinkään. Asioista voidaan tietysti puhua, ja joskus laitetaan jopa deadlineja. En kuitenkaan osaa suunnitella asioita edes kuukautta eteenpäin.
Haastattelun lopuksi perkasimme säveltäjän kanssa Relief-levyn kappale kappaleelta. Seuraavassa Jori Sjöroos kertoo niiden syntytarinat.
– Ajatuksena oli tehdä tästä mahdollisimman orgaaninen. Kokeilin hirveästi erilaisia rumpujuttuja ja hain vähän psykedeelisempää soundia, eikä toiminut millään. Sitten löytyi se rumpulooppi. Mukaan paljon ambienttia ja harmoniaa sekä taputukset ja banjo. Biisistä tehtiin monta versiota, joista ensimmäinen oli paras.
KIPLING
– Tämä syntyi elämässäni mielenkiintoisimmalla ja leikkisimmällä tavalla. Eka biisi, joka on lähtenyt pelkästä lauseesta liikkeelle. Mun kanssa tekstejä kirjoittanut Maurice Hawkes-worth löi mulle käteen Rudyard Kiplingin quoten: ”Of all the liars in the world, sometimes the worst are your own fears”, jonka printtasin studion seinälle. Aloin vain laulaa sitä tekstiä. Tein sitä niin kauan, että rupesi tuntumaan, etten halua enää ikinä kuulla koko biisiä. Kahden viikon tauon jälkeen biisi tuntui pitkään aikaan parhaalta tekemältäni jutulta. Tässä mentiin Afrikkaan. Diggaan Disneyn soundtrackeista, Leijonakuninkaasta ja Pocahontasista ja samaten Peter Gabrielin jutuista, jotka ovat vaikuttaneet tähän.
NIGHT FALLS ON THE RIFLE
– Tosi nopeasti syntynyt biisi. Samaa kamaa kuin edellinen levy. Tajunnan virtaa, osia osien perään. Tämmöisiä mulla tulee tosi iisisti. Rummut on soitettu sormilla, mitä harrastan aika usein.
SOMETIMES
– Vanhempi biisi, joka lähti Rhodesista liikkeelle. Kun sain soittimen, tein paljon samanlaisia juttuja. Soittelin vain jotain, ja se olikin ok. Pianot on suoraan demosta. Tästä on monta versiota, joista joku on joskus julkaistu.
KING OF ABSTRACT PAINTERS
– Meinasin pudottaa tämän pois, kunnes sille löytyi oikea paikka. Halusin että biisi kuulostaa Brian Wilsonilta ja Phil Spectorilta, joka muuten kuuluu mun top 5 -tuottajiin. Laulu-melodian variointi johtuu siitä että omissa biiseissä kyllästyy helposti toistuviin juttuihin. Muut (soittajat) olivat taas sitä mieltä, että ”menis edes joskus samalla tavalla...”
TRAINS ARE LEAVING THE YARD
– Monet eri lyriikat kokeiltiin, eikä mikään toiminut. Lopullinen teksti on tositarina itsemurhan tehneestä tytöstä. Aluksi mietin, etten halua laulaa tällaisesta. Tajusin kuitenkin, että tämä sen pitää olla. Viikkoa ennen masterointia lisäsin spagettiwestern-kitaran, joka löytyi ihan kokeilemalla. Paula (Vesala, PMMP) soitti jouset, joihin sekoitin samplea mukaan.
THE OLD WORLD
– Tunnustan: diggaan Enyaa. Tykkään tehdä tuon intron kaltaisia juttuja.
Riisikepeillä soitetut rummut olivat osa visiota. Halusin tehdä siitä rumpulähdöstä mahdollisimman kevyen. Mulle rummut on melodioiden ja harmonioiden jälkeen tärkein instrumentti. Tykkään musikaalisista rumpaleista, kuten Dave Lombardosta (Slayer). Tärkeintä ei ole se komppi, vaan miten sitä musaa soitetaan. Jotkut rumpalit vain komppaavat, eivätkä ole siinä musassa ollenkaan mukana.
ESCAPING OUTDOORS
– Biisi, jossa oli alunperin Tori Amoksen ”Me and Gun” -melodia. Lopulta piti vaihtaa oma tilalle. Tästä on todella monta versiota. Escaping Outdoors on oikeastaan eri versioiden ruumillistuma. Tämä versio oli valmiina jo vuotta aikaisemmin. Ainoa, johon en koskenut ollenkaan.
MONTAG
– Jakaa selvästi eniten mielipiteitä. Yksi vaikuttajista on Beethovenin Kuutamosonaatti. Kodin seinällä on eräs melankolinen taulu, jota tuijotellessa soittelin sointuja. Loppu on tajunnan virtaa. Mietin pitkään, että tykkäänkö. Kappale on syntynyt maanantaina.
WE’RE GOING TO CLIMB
– Tajunnanvirtabiisi. Tätä ei ole sävelletty ollenkaan. Soittelin vain nauhalle jotain ja opettelin perästä. Eipä suurempaa, teki vain mieli soittaa. Tämä on kuitenkin tietyllä tapaa avainbiisi, koska se oli ensimmäinen levyn kappale, johon laitoin enemmän harmonioita. Sen jälkeen lisäsin harmonioita muihin tämän tapaisiin kappaleisiin.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin painetussa numerossa 1/2011. Vastaavia, musiikin tekemiseen ja soittamiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa printti-Riffissä.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
