Suomen funkyimmaksi rumpaliksi kehutulla Mikko Kaakkuriniemellä on bändikiinnityksiä Von Hertzen Brothersista Johanna Iivanaisen yhtyeeseen, ja niiden lisäksi mieheen voi törmätä televisio- ja levytysstudioiden freelance-kokoonpanoissa. Tällä kertaa puhumme bändien sijaan kuitenkin rummuista.
Mikko Kaakkuriniemen muhkea olemus ja vankka soitanta ovat tulleet tänä vuonna tutuksi entistä suuremmalle yleisölle miehen kompattua MTV3:n kevätkauden parodista Kingi-musiikkiohjelmasarjaa. Riffin haastattelun aikoihin ”Kaakkuri” on palannut tv-studioista ykkösbändinsä Von Hertzen Brothersin riveihin kesän festivaalikeikoille. Syksykin jatkuu pitkälti veljeksien seurassa koti- ja ulkomailla.
Muun muassa Quintessencen ja Tuomon kautta tunnetuksi tullut Kaakkuriniemi myöntää vähän harmikseen leimautuneensa joidenkin mielikuvissa pelkästään rokin ja vain yhden bändin soittajaksi. Jotkut eivät kuulemma edes kysy keikalle, koska olettavat että mies on koko ajan Hertzenien matkassa.
Tosielämässä Kaakkuriniemellä saattaa Von Hertzenin festarirokkivetojen väliin iskeä pikalähtö vaikka Teemu Viinikaisen jazztrion keikalle, eikä laaja-alaista rumpaliamme äkkinäinen tunnelman ja volyymin vaihdos nikotuta vaan pelkästään virkistää. Hän kertoo huomanneensa viimeistään parikymppisenä, että tykkää liian paljon liian monenlaisesta musiikista voidakseen erikoistua vain yhteen genreen.
– Jos musa on hyvää, se on hyvää, eikä lajilla ole väliä! Kaakkuriniemi tiivistää.
Aitojen yli
Jos Kaakkuriniemi on rokkaavimmillaan von Hertzenien kanssa, toinen ääripää löytyy vapaan jazzin ja mallettimaalailun sävyttämästä Mikko Iivanaisen Free Control -bändistä. Kaakkuriniemi kertoo havainneensa, että tällaista aitojen yli loikkimista kavahdetaan. Sen sijaan äärimmäistä spesialisoitumista yhteen asiaan kumarretaan rumpalienkin keskuudessa nykyään entistä enemmän.
– Itse en sellaista erikoistumista halua, koska tykkään niin monenlaisesta. Voin aloittaa jokaisen päiväni monta kertaa uudestaan, siirryn vain genrestä toiseen. Asenteeni mihinkään stailiin eivät myöskään ole liian puristiset, mikä auttaa tässä paljon.
Purismia tai ei, Kaakkuriniemi myöntää hakevansa eri tyyleihin oikeaa henkeä soitinvalintojen avulla. Virveleitä on porvoolaisen kotitalon alakerran studiossa hyllyt notkuen, varmaan kolmisenkymmentä, ja settejäkin näkyvillä puoli tusinaa. Lähtökohtana rumpalin soitinhankinnoille on, että tiettynä aikakautena tiettyä musaa on vedetty tietyillä kamoilla.
– Toisaalta välillä tulee vedettyä jotain vuosikertasoulia kylmästi upouusillakin kamoilla. Sillä loppujen lopuksi, kun ei ollut itse edes syntynyt kultakaudella niin soittoon tulee joka tapauksessa jokin oma, erilainen leima.
Henkoset piipusta
Laaja-alaisuus panee olettamaan, että kalustonkin pitää olla poikkeuksellisen monipuolinen. Vilkaisu seinän korkuiseen ja huoneen levyiseen rumpuvarastoon tukee oletusta. Onko aina pakollista valita työkalut homman mukaan?
– Kyllä kaikki onnistuisi yhdellä ja samallakin, mutta on helpompaa soittaa esimerkiksi soulmusiikkia tietynlaisella snarella, jolloin kuulokuva tukee välittömästi sitä mitä ollaan tekemässä.
Kaakkuriniemi kuvailee, miten on sattunut istahtamaan jonkun toisen soittajan viimeisen päälle viritetyn vintage-rummuston taakse ja ensimmäisten kopautusten jälkeen tajunta räjähtää.
– Oikein tuntee, kuinka lukot aukeavat käsistä ja saa yhtäkkiä tuotettua sen soundin jonka on kuullut päässään vuosikaudet!
Kaakkuriniemi painottaa, että riittävän likiarvon saa emuloitua uudesta hyllytavarastakin, mutta vanhojen kamojen tuottama fiilis ruokkii soittoa enemmän.
– Ne toimivat kuin astmaatikon piippu – ensin on hankala olo, mutta äkkiä putki aukeaa ja hengitys alkaa virrata vapaasti!
Puuta kypsytellen
Kaakkuriniemelle vintagerummuissa ei ole olennaista, että rumpu on jonkun merkkinen ja joltain vuosikymmeneltä, vaan se mitä siitä seuraa.
– Kun rumpu on tietyn merkkinen ja ikäinen, se on rakennettu tietyllä tavalla. Puulajit vaihtelevat, kerroksien määrä vaihtelee. Vanhoissa on monesti vain kolme kerrosta, uusissa on kuutta ja seitsemää.
Puisissa vintagerummuissa tärkeintä on ikä, oli puun laji mikä tahansa. Puu kun kovettuu ja kypsyy vuosikymmeniä.
Mies esittelee ylpeänä virveleitään, joista vanhin, yhdestä puusta koverrettu Slingerland, on 1950-luvulta. Myös hyllyn kuusikymmenluvulla valmistetut puuvirvelit ovat saavuttaneet soinnillisen täysi-ikäisyytensä. Huomattavasti uudempaa puuta edustavat Craviotton ja Yamahan mallit 2000-luvun molemmin puolin.
Metallirunkoisten puolella komeilee kuparisen Yamahan seurassa muun muassa Ludwigin kaksi Supersensitive-koneistolla varustettua kromimessinkistä Supraphonicia, joista syvempi 6,5-tuumainen on kokoelman arvokkain rumpu.
Virvelit painottuvat normisyviin 5- ja 6,5-tuumaisiin. Poikkeuksena löytyy piccolon tai parin lisäksi Yamahan huippusyvä marssisnare, jolle voi keksiä käyttöä muutenkin kuin virvelinä.
Settien valioita
Kotistudiossa on pystyssä ja äänitysvalmiudessa Yamahan PHX-rummusto, joka edustaa hienointa ja kalleinta mitä japanilaismerkiltä löytyy. 22-tuumaisen bassarin rinnalle hyllystä löytyy 18-tuumainenkin, jolla samasta PHX:stä loihtii hyvän setin jazz-keikalle. Setti on tuttu MTV3:n Kingi-sarjan lavaltakin.
Kaakkuriniemen tyypillisenä bändikeikkarummustona toimii luonnonvalkoinen Yamahan Absolute Hybrid Maple, johon on sekoitettu wenge-puuta atakin ja lämmön optimoinniksi. Setin 13-, 16- ja 18-tuumaisilla tomeilla ja 24-tuumaisella bassarilla varustettu versio kulkee Hertzenien keikkabussissa, ja vaihtoehdoksi löytyy pienempi 10", 12", 14", 22" -kokoonpano.
Vuosikertarumpujen puolella Kaakkuriniemi on tällä hetkellä innoissaan uusimmasta hankinnastaan, Champagne Sparkle -pinnoitetusta 1960-luvun alkupuoliskon Gretschistä.
– Vaikka sen bassari ja tomit isoja, ne taipuvat mielettömän hienosti jazziin. 50 vuotta sittenhän rumpujen halkaisijat olivat isoja, pienet rumpukoot tulivat jazziin myöhemmin.
Historiaan kadonneita merkkejä hyllyssä edustaa esimerkiksi Beverleyn setti, jonka Uniklubissa ja Silvennoinen & Maijanen Bandissa rumpaloiva, rumpujen restaurointiin perehtynyt Jani Auvinen laittoi Kaakkuriniemelle kuntoon. Kaakkuriniemi kehuu, että kaiken tilkitsemisen ja pinnoituksen jälkeen 1960-luvun lopussa valmistettu setti on nyt kuin uusi.
Varjeltua vuosikertaa
Vintagerumpujen kokoelmallaan ylpeilevältä rumpalilta täytyy tarkistaa, miksi mies kuitenkin nähdään lavoilla yleensä uuden setin takana – ja miksi juuri Yamahan?
Kaakkuriniemi vastaa, että hänelle Yamaha on aina edustanut luotettavaa brändiä, jolla on ”sounditakuu”.
– Kyse paljolti siitä, että olen erittäin sinut Yamahan kanssa, jolloin voin toteuttaa kaikki sointifantasiani helpoiten Yamahalla. Telineetkin taipuvat vaivatta haluamiini asetelmiin ja asentoihin.
Kaakkuriniemi käyttää keikoilla mieluiten rumpuja, jotka ovat korvattavissa. Uudet Yamahan rummut ovat keikalla siis sen vuoksi, että niitä saa kaupasta lisää, jos pahin tapahtuu.
– Vanhoja Rogerseja, Beverleytä, Gretschejä tai Ludareita en ota keikalle kuin silloin, jos soitan jossain lähellä, roudaan ja pystytän itse, olen koko ajan läsnä enkä lähde edes käymään hotelliin tai muualle. Esimerkiksi Hertzenien kanssa kun lavalta show’n jälkeen poistutaan sinne ei enää itse palata, joten en halua riskeerata vintagerumpuja semmoisille keikoille.
Kaakkuriniemi kertoo varoittavan esimerkin edellisen illan soul-vedosta, jonne uskaltautui ottamaan rakkaan Rogers-settinsä tuottamaan aitoa värinää.
– Aina ei näköjään auta edes se, että itse roudaa ja on koko ajan läsnä, eikös vaan yksi juopunut rouva meinannut ehtiä istahtaa bassarin päälle juuri kun olin kasaamassa kamoja keisseihin. On sietämätöntä ajatella, että pitkän tien kulkeneen vanhan rummun matka päättyisi siihen, kun joku jurrinen istuu sen päälle!
Kapinaa crasheilla
Kaakkuriniemen symbaalit ovat Sabiania, jonka lajeja (AAX, HH, HHX, HH Legacy...) alamerkkeineen on liian kanssa, jotta sieltä voisi mitään yksitellen poimia. Yritetään kumminkin.
– HHX Extreme Crashit ovat kiehtovia, vähän harvinaisempia, ohuita isoja letkuja, joihin olen tykästynyt. Groove Ride, joka on toisena komppipeltinä Hertzeneissä, on myös suosikkeja, siinä on semmoinen likaisempi soundi. Hertzenien keikoilla pienin crash on aina 18" ja ride 24", jonka pariksi taidan nyt ottaa 22-tuumaisen HHX Legacyn.
Kaakkuriniemi kertoo siirtyneensä ajan mittaan kohti ohuempia peltejä, koska niiden soundi on yksinkertaisesti parempi, sillä ne antavat lyönnille periksi ja ovat vähän nopeampiakin.
– Ohuet eivät ole niin tukossa koko ajan, soundi syntyy ilman että tarvitsee lyömällä lyödä. Toisaalta, rokkihommissa kun soitetaan luurit päässä tulee aina lyötyä tarpeettoman kovaa, mitä ei voi puolustella millään… No, onhan se mättäminen osa sitä kapinan illuusiota.
Sointia nupista
Kaakkuriniemi muistuttaa, että peltisoundin ratkaiseva tekijä ei viime kädessä olekaan symbaali vaan kapula, jolla sitä soitetaan. Balbexilla kapuloivaa miestä miellyttää tällä hetkellä hikkoria kevyempi valkopyökkinen Ultra Jazz, jolla hän kokee saavansa ”tosi ilmavaa soundia”.
– Jos haluaa soittaa fyysisesti jonkinlaisella liikkeellä, ja kun minäkin olen iso jätkä, niin tuommoisella kepillä ei tarvitse niin varoa. Voi soittaa reilummin eikä silti tule niin lujaa kuin jollain 5B:llä.
Toki Balbexilta löytyy myös mainittua 5B-vahvuutta edustava hikkorinen nimikkokapula ”Kaakkuri”, mutta sekin on varustettu jyrkästi kapenevalla kaulalla ja pienellä nupilla.
– Nuppi on olennainen varsinkin peltisoundille, ja tosi halpa konsti ”vaihtaa peltiä”. Vaihdat vain kapulan jossa on erikokoinen ja -muotoinen tippi, niin soundi muuttuu dramaattisesti.
Kaakkuriniemi neuvoo, että vastaavasti pyöreänuppisella kannattaa ottaa iisisti, muuten komppipellin kahdeksasosat katoavat ja soittofiilis bändin keskuudessa sen myötä. Ovaalin nupin napse erottuu, vaikka pelti alla huutaisikin.
Kaakkuriniemen hi-hatit ovat 14–16-tuumaisia, ja yleensä mies pärjää riden, haitsun ja crashien tuottamilla sävyillä. Splashia, chinaa ja muuta efektipeltiä kaivetaan kassista hyvin harvoissa erikoistilanteissa.
Ei fetissejä
Jos verrataan rummunsoitosta itselleen uraa havitellutta parikymppistä Mikkoa ja tuplaten vanhempaa Kaakkuriniemeä tänään – onko jokin ratkaisevasti muuttunut?
– Ei sitä silloin 1990-luvun puolivälissä oikeasti vielä hirveästi tiennyt mistään, ei ollut internetiä eikä mitään. Kaikki mitä tässä välillä on kuullut ja tehnyt on laajentanut tietämystä, ja samalla makuja ja mieltymyksiä. Voi syystä sanoa, että tieto on lähinnä lisännyt tuskaa.
Millainen mahtaa olla nyt se sointi- tai soittoihanne, jota kohti tuntuu hyvältä tähdätä? Kaakkuriniemi miettii kysymystä hetken ja kaartaa vastaukseen kauempaa.
– Soiton ja soundin pitää tukea sitä mitä ympärillä tapahtuu. Improvisoidussa musassa voidaan pelata vähän eri säännöillä, mutta normaalissa biisiympäristössä ei voi toteuttaa henkilökohtaisia fetissejä. Rumpalin pitää tukea muita, ja kaiken muun täytyy vastavuoroisesti tukea sitä mitä rumpali tarjoaa.
Suoraa sähköä
Kiinnitys MTV3:n Kingiin lisäsi Kaakkuriniemen arsenaaliin uuden instrumentin.
– Olen vuosikaudet vältellyt perehtymistä sähkövehkeisiin lähinnä niiden vaikean käytettävyyden ja huonojen samplaus-ominaisuuksien takia, mutta Kingin takia piti alkaa tätäkin opetella, Kaakkuriniemi tunnustaa pyöritellessään näpeissään Rolandin SPD-SX -lyömäohjainta.
Triggeripedaaliin yhdistetyn ”keittolevyn” kanssa voi suorassa tv-ohjelmassa vaihtaa nopeasti akustisesta soundimaailmasta sähköiseen ilman, että fyysiset liikeradat juurikaan muuttuvat.
Kingi oli Kaakkuriniemelle ensimmäinen mittavampi tv-sarjatuotanto, ja opettavainenkin, sillä ajattelu- ja soittotapaa täytyi säätää uusiksi, jos vertaa vaikkapa keikkailuun tutun rokkibändin kanssa.
– Siellä on aina ne tietyt asiat mitä näyttelijät haluavat kuulla, kaiken pitää pysyä läjässä ja soitetaan niin että solistilla on hyvä olla. Suorissa lähetyksissä ei passaa pahemmin sooloilla. Periaatteena on, että kenraaliharjoitus vedetään niin kuin suora lähetys. Ja sitten se suora vedetään niin kuin kenraali!
Image
Mikko Kaakkuriniemi, metallista vuonojazziin
Lapsuutensa ja nuoruutensa Tornion ja Keminmaan seuduilla viettänyt Mikko Kaakkuriniemi (40) sai ensimmäisen rumpusettinsä vähän yli kymmenkesäisenä 1980-luvun puolivälissä, jolloin elettiin tukkahevin valta-aikaa. Alkuvuosien Bon Jovin ja Europen jälkeen teini-iässä alkoivat puhutella Metallican ja Slayerin tyyppiset synkemmät ja rankemmat bändit.
– Kaikki ovat jättäneet jälkensä, Kaakkuriniemi naureskelee ja toteaa, että kaipaa kyseiseltä aikakaudelta ehkä vähiten neljän syvän etutomin Lars Ulrich -tuplabassarikattaustaan, jollainen on jo asettelustaan lähtien niin epäkäytännöllinen ja -ergonominen kuin kuvitella saattaa.
Metalli-innostus vaihtui 1990-luvun puolella jazziin ja soittelusta tuli totisempaa. Kaakkuri kävi musiikkilinjaa neljä vuotta Ruotsin Haaparannan Sverigefinska Folkhögskolanissa ja hoiti välissä kansalaisvelvollisuutensa armeijan soittokunnassa Lahdessa. Siellä syntyneet soittajakontaktit vetivät osaltaan miestä Helsinkiin ja Pop & Jazz Konservatorioon.
Siellä Kaakkuriniemi liittyi vuosituhannen vaihteen ”nu-soulin” lipunkantajaksi nimettyyn Quintessenceen Teppo Mäkysen tilalle.
– Niihin aikoihin osuu tietty käännekohta uralla, sillä vaikka Quintessence ei ollut megasuosikki päästiin sentään Pori Jazzin päälavalle ja ulkomaillekin.
Chopsit romukoppaan
Sami Kuoppamäen jättäytyessä Von Hertzen Brotherseista jo alkuvaiheissa Kaakkuriniemi sai kutsun koesoittoon. Mies oli tuolloin keskittynyt jazz-, soul- ja funk-hommiin, mutta meni kumminkin kokeilemaan.
Ensi vuonna Kaakkurilla tulee von Hertzenien leivissä täyteen pyöreät kymmenen vuotta, johon sisältyy neljä albumia ja aika monta keikkalavaa, joista etäisimmät on koluttu Japanissa.
Kaakkuriniemen suosikkilistasta löytyy liuta rumpalihaastatteluille tyypillisiä amerikkalaisnimiä, tietyllä Motown-painotuksella – mutta mielenkiintoisena lisänä on Audun Kleiven ja Jon Christensenin tapaisia norjalaisnimiä.
– Olen aina ihaillut Kleiven soundikäsitystä ja dynamiikkaa, hänen rummunsoittonsa on määrätietoisen hienossa kontrollissa ja balanssissa. Hän soittaa aina musaa ilman tarvetta esitellä taitojaan. Sellaista asennetta haluaa itsekin alleviivata, koska sitä pelkkää ”chopsien” soittoa kuulee nykyään joka tuutista.
Entä Garbarekin ja Jarrettinkin rumpalina toiminut Christensen, veteraani ja legenda?
– Christensenin soitto on niin makeata, ja siihen vaikuttavat tietysti niiden bändien muutkin soittajat. Tämäkin todistaa, että hienoja juttuja ei tehdä yksin vaan tarvitaan joukko ihmisiä, jotka tuottavat toisilleen asioita, mitkä tekevät musalle hyvää.
Lisää Mikko Kaakkuriniemen ajatuksia voit lukea Riffi 7/2012 nettispesiaalista. Misha Koivusen toimittamassa artikkelissa ääneen pääsee myös basisti Heikki Laine, Suomen funkyimmän komppiparin toinen puolisko.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2015. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
