Rumpali Olli Krogeruksen nimi putkahtaa esiin yhteyksissä, joissa artisti- ja soittajakumppanit ovat tunnetuimmasta päästä. Riffin tentissä Krogerus mietiskelee muun muassa hiljaa soittamisen taikaa: vaikka tärkeintä soittamisessa onkin energia, se ei tarkoita meuhkaamista.
Olli Krogerus lämmittelee päivän päätteeksi työhuone-studiossa kuuman kahvin ääressä. Päivä alkoi kahtatoista tuntia aiemmin kylmässä metrohallissa, jossa tuli näyteltyä soittajaa koko päivä – tosin intiaanisotamaalauksessa paidattomana ja paljain jaloin. Syynä oli Olavi Uusivirran helmikuussa ilmestyneen seitsemännen albumin ”Tanssit vaikka et osaa” -biisin videon kuvaukset.
– Huvittavia ovat muusikon työelämän moninaiset kuviot, että tällainenkin voi olla rumpalin työpäivä, Krogerus hymyilee.
Krogerus ei itse asiassa istu omalla treenikämpällään Kaapelitehtaalla vaan pitkäaikaisen bändiveljen, Timo Kämäräisen työhuoneella Vantaalla. Kämäräisen ja Krogeruksen ärhäkkä duo Toot Toot on tärkeä projekti, jonka tausta ulottuu yhteiseen Beagon-kokoonpanoon 2000-luvun alkuvuosiin.
Kun Kämäräinen sitten myöhemmin kitaroi Ismo Alangon bändissä, Toot Toot sai lentävän lähdön suurien yleisöjen eteen, kun Kämäräinen keksi ehdottaa Alangolle, että duo voisi esiintyä pääesiintyjän lämppärinä.
Hyökkäys peräkärrystä
Kitaristin ja rumpalin muodostama duo sekä kimurantti englanninkielinen rock vaikuttavat riskialttiilta yhtälöltä ainakin ansaintalogiikaltaan. Krogerus myöntää, että miekkoset ovat marginaalissa tietoisesti, ja nostaa esimerkkinä pöydälle piraatti-henkisen ”Kärrykiertueen” parin kesän takaa. Silloin duo heitti maksutonta keikkaa ilman huvi- tai katusoittolupaa toreilla ja turuilla.
Rummut ja kitarakamat kulkivat soittovalmiuteen kasattuina peräkärryssä, ja kun kuski pysäköi auton ”esiintymispaikalle”, kärryn luukku nostettiin ylös, rumpali istui jakkaralle, kitaristi veti pedaalilaudan ulos ja biisi oli käynnissä noin minuutissa. Siinä ajassa Krogeruksen piti vielä ehtiä vetäistä aggregaatti käyntiin, jotta saatiin sähköä.
Ratkaisun etuja olivat roudausajan ja -vaivan minimointi, varjopuolena rumpalin kipeytyvä niska – kumara soittoasento puoliksi avatun kärrynkannen alla ei täyttänyt kaikkia soittoergonomian sääntöjä. Ja samalla piti laulaakin.
Krogerus paljastaa aluksi suorastaan joutuneensa pakottamaan itsensä laulamaan rumpuja soittaessaan.
– Se oli kauheaa. Ei motorisesti, mutta vireen ja stemmojen hahmottamisen suhteen. Laulaminen rumpuja soittaessa on taito, jota pitää jatkuvasti parantaa ja treenailla. Siinä riittää duunia hautaan asti.
Kaista tukossa
Mikä sitten mahtaa olla omintakeisen Toot Tootin esikuva? Polyrytmejä tihkuvasta, tahtilajeista ja tempoista toisiin syöksyvästä materiaalista voi poimia niin matikkametallin, Zappan kuin geneerisen jazzopistofuusion aineksia.
– Kyllä Toot Tootin estetiikka on rockyhtyeen, eli perussääntönä on että energian pitää liikahtaa lavalta yleisöön!
Toot Toot voi kuitenkin Krogeruksen mukaan olla laveammin rockjazz- tai progeyhtye tai vähän mitä milloinkin.
– Jazzfestivaaleilla soitetaan samaa matskua kuin muuallakin, mutta ei yhtä rockasenteella, ja se toimii. Yleensähän rokkibändeillä on päinvastainen tilanne, että on tasan yksi oma juttu jota viedään eri paikkoihin, ja joissakin se toimii ja joissakin ei.
Äkkiseltään voisi kuvitella, että kahden hengen rockbändistä puuttuu jotain. Krogeruksen mielestä näin ei ole.
– Kitara tuottaa jakosuotimen kautta bassovahvistimesta bassoääntä, itse lyön rummutuksen ohessa samplerista synamattoja soimaan, ja molemmat laulavat. Siinä on kaista ihan tarpeeksi tukossa.
Uutta virtaa
Kuulijakunnalla mitaten Toot Toot on väistämättä laitailmiö, jos sitä vertaa vaikkapa Olavi Uusivirran yhtyeeseen, jossa Krogerus on soittanut jo kymmenisen vuotta, viiden albumin ajan.
Bändin kokoonpano uusiutui viime levyn jälkeen, porukka pieneni ja kitaristi vaihtui, kun Uusivirta kutsui riveihinsä toisenkin Toot Toot -miehen.
Uusi bändi päätettiin pitää kompaktina, koska tuntui että radioaallot ja keikkalavat olivat niin täynnä äänivallia, että pelkistetty rokkitrio laulajalla terästettynä tarjoaisi tuoretta vaihtelua.
– Ei minulla ole mitään kovalevybändejä vastaan, mutta tulee petetty olo kun näkee keikan, jossa lavalla on neljä soittajaa ja kuulostaa tosi komealta, mutta ei voi olla varma kuuleeko ketään soittajista. Sellainen ei lävistä rintapanssaria eikä tule naamalle niin kuin hyvän esityksen pitää tulla.
– Miksaajalla on siinä suuri vastuu, kuinka paljon PA:han annostellaan oikeaa soittoa ja kuinka paljon kuunnellaan vain taustanauhaa.
Uusivirran bändin liveasenne vastustaa vallalla olevaa ajatusta, jonka mukaan biisien pitäisi livenä kuulostaa soundeiltaan, dynamiikaltaan ja rakenteiltaan samalta kuin levyllä.
– Meille keikka ja levy ovat kerta kaikkiaan kaksi eri asiaa. Osa yleisöä ei ehkä sitä hyväksy, vaan ajatellaan että ”minä tulin kuuntelemaan tämän artistin tämän kappaleen ja nyt nuo tuolla soittavat jotain aivan muuta”. Toisaalta olen siinä mielessä yleisön palvelija, että kun settilistoja rakennetaan olen ensimmäisenä äänestämässä sen puolesta, että isoimmat biisit pysyvät mukana. Mutta se, miten ne keikalla esitetään on toinen juttu.
Tilaa kuunnellen
Vakiokiinnitystensä lisäksi Krogerus tekee sessioita lavoilla ja studioissa. Hän kertoo innoissaan Joonas Kasurisen uuden Park Rangers -yhtyeen sessioista, joissa komppiosuudet äänitettiin kahdella mikrofonilla pienessä tilassa.
Esiin nousevat myös Lauri Porran elokuvamusiikkiprojektit sekä gospel-piireistä tulevan Ariel Neulaniemen albumi. Krogeruksen on aiemminkin kuultu puhuvan kirkoissa ja muissa akustisesti haastavissa tiloissa soittamisesta. Täältäkö se tulee, kulkeeko rumpalimme herätysliikkeen artistien mukana kirkoissa vakituisesti ja viran puolesta?
– En, mutta voisin kulkeakin koska pidän sitä. Agricolan kirkon Tuomasmessussa käyn soittamassa silloin tällöin. Siellä on aina paljon hyviä soittajia ja se on minulle luonteva tapa käydä kirkossa – freelancerina saan samalla jopa liksaa! Krogerus vitsailee.
– Sitä paitsi kirkossa saa soittaa hiljaa, mitä pääsee muuten tekemään aivan liian vähän!
”Saa” soittaa hiljaa? Eikös rumpalin oikeutena ole tuomita keikka huonoksi sillä perusteella, että ”joutui” soittamaan hiljaa.
– Syyllistyn itsekin rumpaleiden helmasyntiin – liian lujaa soittamiseen – mikä johtuu keskittymisen puutteesta tai tilanteen väärinarvioinnista. Mutta totta puhuen minulla on tietty hiljaa soittamisen perversio.
Krogerus toivoo, että saisi hilattua kaksi erilaista keikkamaailmaa, ”normaalin” ja ”hiljaisen”, jotenkin lähemmäs toisiaan. Sitä odotellessa Krogerus säätää herkissä esityksissä ja kaikuisissa tiloissa asenteen ja tavoitteet toiseen asentoon luopumalla esimerkiksi normilähtökohdastaan, joka on läski ja leveä soundi.
Luonnollisesti työkalutkin – virveli, symbaalit ja kapulat – ovat tällöin erityyppiset. Kalvot hän virittää huomattavasti korkeammalle, ja jos tomeihin kaivataan enemmän alapäätä, niiden päälle voi heittää kankaan.
Eikä volyymin käyttö ole ainoa asia joka tilanteita erottaa, myös nuottien määrää kannattaa harkita. Kaikuisassa tilassa tiheä tekstuuri ei toimi.
– Nautin älyttömästi, jos onnistun saamaan saman voimantunteen johonkin svengiin, vaikka soitetaan naurettavan hiljaa.
Aika opettaa
Krogerukselle on jo kertynyt mukavasti meriittejä, kokemusta sekä ajatuksia erilaisissa tilanteissa klaaraamisesta. Lähtemättä purkamaan näitä enempää mies toteaa, että ”koviakin kokemuksia on ollut” – mutta nekin kuulemma tekevät vain hyvää.
– Niitä kuuluukin tulla matkan varrella. Silloin oppii eniten kun on kaikkein pahimmin kusessa! Itse ainakin olen tarvinnut hirveän määrän erilaisia tilanteita, joissa on pitänyt toistaa samoja virheitä, kunnes on tajunnut vaikka että ”okei – tällaisessa tilanteessa käyn prässäämään, hermostun, alan kuulostaa saksalaiselta sotilasorkesterilta”.
Krogerus pohtii asioiden helpottumista ajan ja kokemuksen myötä. Kun oppii uutta itsestään ihmisenä ja soittajana, tunnistaa reagointinsa eri tilanteissa ja pystyy varautumaan niihin jo ennalta.
– Alussa soittokaverit, keikkapaikat, ohjelmistot, standardit ja kaikki on tietysti uutta, mistä seuraa järkyttävää jännittämistä, oman tekemisen kasassa pitämistä ja epämukavaa oloa. Kaikki tulee vastaan ensimmäistä kertaa. Kunnes tulee hetki, jossa tajuaa että ”tämän biisin tiedänkin, nuo äijät tunnen, tällä lavalla olen käynyt joskus…”
Krogerus (38) kokee muusikon ilmaisun vain paranevan iän ja kilometrien myötä, ja odottaa innolla että molempia tulisi äkkiä lisää ja paljon.
– Vanheneminen on maailman siisteintä! Nykyään kaikki on paljon helpompaa kuin nuorempana.
Krogerus muistelee aiempaa käännekohtaansa kolmenkympin kieppeillä, vajaa kymmenen vuotta sitten, jolloin alkoi ensi kertaa tuntua, että pystyi tekemään tietyt asiat tavalla, jolla oli aina halunnut.
– Silloin ylle laskeutuu pieni rauha, kun muodostuu esteettinen kotipesä, tietty kehys, mikä on hallussa. Ei ainoa eikä ainoa oikea, mutta paikka mihin voi palata ja missä on turvallinen olo.
– Muutamista jutuista minulla on varma olo. Ne ovat yksityiskohtia, mutta symboloivat laajempaa. Esimerkiksi se, miten ollaan rytmisesti suhteessa muihin soittajiin tietyissä genreissä: se välähdyksenomainen tietoisuus siitä, missä kohtaa pitää olla.
Krogerus maalailee, kuinka oma soiton kehittymisen myötä vapautuu kuuntelemaan muita kuin itseään. Voi keskittyä fiilistelemään muiden tekemisiä ja antaa reaktioiden viedä. Kysymys on intensiteetin ylläpitämisestä ja suhteesta kanssasoittajiin.
– Toinen mihin itselläni liittyy varmuuden tunnetta ovat dynamiikka-asiat. On tyydyttävää, kun aksentti jonka tuottaa – vaikka yhdessä toisen soittajan kanssa – aiheuttaa juuri sen nosteen, minkä sen pitikin ja kuinka se sulautuu täydellisesti soivaan massaan.
Oma maa mansikka
Esikuvista ja vaikuttajista kysyttäessä Krogerus miettii, ettei semmoista soittajaa taida ollakaan, jolta ei voisi jotain oppia. Vähintäänkin voi poimia sen, että ”ei ainakaan noin”. Sekin on arvokas tieto.
Krogeruksen rumpalisuosikeilla on yhteinen nimittäjä, joka ei liity musiikinlajiin. Häntä ovat inspiroineet rumpalit, jotka välittävät energiaa isolla E:llä.
– Rokkenrollin parista John Bonham välittää energiaa rummuilla niin kuin sitä minun mielestäni pitää välittää. Jazz-puolelta Elvin Jonesilla on järkyttävän hyvä svengi ja vyörytys. Voisin kuunnella pelkästään Elvinin oikeaa kättä, harmi että siinä on usein muita soittajia ympärillä, Krogerus naurahtaa.
Sitten hän on tovin hiljaa.
– No täytyykö se Stewart Copeland sanoa? Copeland on silkkaa energiaa, vaikka itse tykkäänkin että rumpusoundin pitää olla paksumpi.
Krogeruksen listaan kuuluvat hieman yllättäen myös ”melkein kaikki suomalaiset rumpalit”.
– Suomessahan on maailman parhaita rumpaleita! Kun nykyään menee katsomaan melkein mitä bändiä tahansa, aina kuulee maailmanluokan soittoa – tykkäsi lajista tai ei.
Traktorilla lavalle
Krogerus ei ole kamafriikki, jolla olisi läjittäin virveleitä, symbaaleja ja settejä. Hän on karsinut varusteluaan myymällä pois vähemmän tarpeellista.
Nykyisissä kamoissa painotus on vintagessa, perussettinä kuusikymmenluvun 22-tuumaiset ”Ringo Starr” -henkiset Ludwigit. Uusivirran kevään keikoille Krogerus on varannut toiset vanhat Ludwigit, jotka on kasattu 24-tuumaisen bassarin ympärille parista eri setistä. Uudelleen pinnoitetun satsin etutomi on 13- tai jopa 14-tuumainen ja lattiatomit 16" ja 18".
– Hirveät traktorit, mutta tuntuvat luontevilta isommilla lavoilla.
Kolmantena settinä on vaahterainen Natal, joka lähtee keikoille ja sessioon aina kun tarvitaan modernimpaa soundia.
Virveleitä Krogerus laskeskelee omistavansa kymmenkunta, ”ei mitään mainittavaa, vain työkaluja”. Virvelivalinta on tyypillisesti Black Beauty -tyyppinen, metallinen ja kuusi tuumaa syvä.
Kapula ratkaisee
Krogerus siirtyy penkomaan symbaalejaan: ”ei näitäkään kauheasti ole, ehkä kolme pussillista”. Hän kertoo mieltyneensä kookkaisiin, ohuehkoihin symbaaleihin jotka kohahtavat kunnolla.
– Kun lähdin opiskelemaan musaa ”jazzmyllyyn”, aloin tietysti metsästää tietynlaisen pingin ja kohahduksen tarjoavia rideja. Käytin paljon aikaa symbaalisoundin etsimiseen, mutta kapulapuoli jäi miettimättä. Olisi pitänyt uhrata enemmän ajatusta sille, minkälaisella kapulalla soittaa. Universumin herkinkään symbaali ei auta, jos soittaa väärällä nupilla.
– Peltien ja rumpujen valinnassa on lisäksi tärkeää miettiä, miltä ne kuulostavat mikrofonin läpi – että mikä olisi miksaajalle kiva?
Zildjianin A ja K ovat hyvä crash-valinta, koska niitä saa ehjinä lisää jokaisen musiikkikaupan hyllystä. Niiden rinnalla Krogerus on mieltynyt harvinaisempaan Dreamiin, jonka 20" Crash/Ride on ollut jossain roolissa lähes jokaisella keikalla viime vuosina.
– Siihen voi kompata iisisti tai kovaa ja se toimii myös crashina hienosti. Hankintahintaansa nähden siinä on hirmuisesti peltiä moneen lähtöön.
Kapuloita Krogerus lähestyy nykyään samasta käytännöllisestä kulmasta kuin symbaaleita: kun välttää turhaa eksotiikkaa pärjää hyllykamalla.
– Jos olet keikalla Lieksassa, tarvitset kapulat, ja soitat Vic Firthin 5A:lla tai 5B:llä, niin aina löytyy.
Uusivirran keikoilla näistä kuluu se paksumpi.
– Minulla on kontrabasistin kädet, eli soitan oikeastaan väärää soitinta. 5B:ssä on jotain mistä voi pitkillä sormilla ottaa kiinni. Kun on iso lava ja edessä valtava ihmismeri, on kiva jos on hyvät kahvat missä roikkua.
Äänitysproggiksiin ja keikoille, joissa saa soittaa hiljaa soveltuu pieninuppinen Vic Firthin ”Peter Erskine Signature”.
– Ne tuntuvat aina alkuun syömäpuikoilta, mutta jos hakee jotain kvaliteettia symbaalisoundiin niin Erskinen kapula antaa hyvän, selkeän pingin.
Keittoa levyllä
Akustisen rumpusetin sähköiset liitännäiset ovat Krogerukselle tuttuja.
– Nykyaikaisen ammattirumpalin kalustoon taitaa kuulua jokin keittolevy, itselläni Rolandin samplaava SPD-SX -padiohjain. Toot Tootissa sillä on iso rooli, koska se on bändin kiipparisti. Triggaan sillä synajuttuja, sointumattoja – eli liimaa sointikuvaan.
Padin käyttö on muodostunut Krogerukselle luontevaksi osaksi keikkailevan rumpalin arkea.
– Nykyään jos menee keikalle, jossa ei tarvitakaan padia, kaikki tuntuu käsittämättömän yksinkertaiselta – ”eikö tänään tarvitse muuta kuin soittaa?”
Samplerin triggailussa käsijärjestyksiä pitää miettiä.
– Jos täytyy ykkösellä lähettää sample, edeltävät asiat on suunniteltava niin, että vasuri ehtii padille ajoissa.
Krogerus ei suostu niputtamaan klikkiin sidottua kovalevyraitataustaa ja samplejen triggailua samaan lajiin, vaikka kuulokuva saattaakin joskus vaikuttaa samantyyppiseltä.
– Esimerkiksi Uusivirran bändissä on sellainen dogma, että jokainen ääni joka kuuluu on soitettava. Toki raja on häilyvä: jos sample kestää pari tahtia, niin onhan siinä yhdestä iskusta iloa pitkäksi aikaa. Mutta tärkeänä erona on, että se sample ei lähde ohjelmoidusti kertosäkeen ykkösellä vaan just sillä hetkellä kun rumpali sen soittaa!
Riffin nettispesiaalissa Olli Krogerus kertoo opintiestään kuopiolaiselta musiikkiluokalta
armeijan soittokunnan kautta ammattirumpaliksi.
•••
Tämä Tommi Saarelan toimittama ja Tomi Palsan kuvittama artikkeli on ilmestynyt alunperin Riffin printtinumerossa 2/2016.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
