Pekka Laine on kitaristina pitkän linjan bändijätkä, jonka unelmat toteutuivat oman soololevyn myötä. Sen tyylillisenä esikuvana ovat 1960-luvun amerikkalaiset ja ranskalaiset instrumentaalilevytykset. Henkisenä mestarina prosessia johti Esa Pulliainen, joka pyrki luomaan mahdollisimman kivuttoman synnytyksen.
Pekka Laine (s. 1966) on joka musadiggarin tuntema radioääni, televisiostakin tuttu tietäjä. Hän on myös varsin tyylitajuinen kitaristi, jolla on takanaan neljännesvuosisata musisointia esimerkiksi The Hypnomenissa, kuusi pitkäsoittoa julkaisseessa instrumentaalibändissä. Pienen hiljaiselon jälkeen Laine on taas aktivoitunut. Rockabilly-yhtye The Hip-Shooters ja garage-beat-bändi The Mike Bell Cartel ovat molemmat julkaisemassa tahoillaan pitkäsoittoa. Niiden lisäksi on vielä kolmaskin pumppu, amerikkalaishenkisen kitararäminän tunnelmissa liikkuva surfbändi The Fanatic IV.
Laineen taidot olivat tuttuja myös Esa Pulliaiselle (s. 1957), joka ehdotti soololevyn tekemistä.
”Sain ihan puun takaa sähköpostiviestin Esalta kesken koronakevättä, syntymäpäivänäni 21. maaliskuuta”, kertoo Laine, jolle Pulliaisen taidot edustavat korkeinta mahdollista osaamista maassamme.
”Näin valokuvan Pekasta nuorena ja ajattelin, että tässähän on valmis levynkansi! Ehdotin Pekalle, että nyt tehdään levy, minulla on studio”, kertoo Pulliainen.
Ollaan Pulliaisen studiolla Helsingin Pitäjänmäessä, Finnvoxin naapurustossa. Täällä tuottajamestari on äänittänyt levyjään aina Agents-levyistä lähtien.
”En tiennyt, että Pekalla on jo materiaalia. Tuli aavistus, että täytyy laittaa nauhat pyörimään. Joistain tyypeistä vain tietää, että tuon kanssa tehdään levy joku päivä. Ihan sama asia, kun näin ekan kerran Tuomari Nurmion USA 200 vuotta -konsertissa Kulttuuritalolla. En mä sitä tiennyt, mutta kattelin, että tuon kanssa vielä soitetaan ja tehdään levy. Ei siinä mennyt kuin vuosi”, tarinoi Pulliainen. Kyseinen levy on tietenkin Kohdusta hautaan, joka singautti niin Nurmion kuin Pulliaisen suoraan menestyksen aallon harjalle. Samainen levy sattui olemaan myös teini-ikäisen Laineen lempilevy.
”Kahdeksankymmentäluvun alussa mua ei kiinnostanut suomalainen musa millään tavalla. Mutta Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät: Kohdusta hautaan oli levy, mitä arvostin ja kunnioitin. Se vaikutti soittooni ja siitä lähti ton jäbän fanitus”, muistelee Laine – kuitenkin tähdentäen perään: ”Kun on aikuinen ihminen, pitää olla tuon idoli-sanan kanssa tosi tarkkana, ettei kuulosta tyhmältä.”
Laine innostui vanhasta rock’n’rollista samoihin aikoihin, kun ilmestyi rautalankamusiikkia esittelevä kokoelma Finnish Graffiti. ”Sitten tuli tämä Pulliainen, joka yhdisti nämä molemmat asiat.”
Vaikka Pulliaisen harteilla lepääkin eräänlainen suurmestarin viitta, oli tunnelma studiossa kuitenkin kollegiaalinen.
”Olin nähnyt monta kertaa Pekan soittavan ja tiesin, että häneltä löytyy mielenkiintoista kamaa – enkä väärin arvannut”, sanoo Pulliainen.
Laineen piti kuitenkin ensin varmistaa, että hänen ”karun primitiivinen tyylinsä” – niin kuin hän itse kuvailee soittoaan – kelpaa Pulliaiselle. Yhteinen nimittäjä löytyi Link Wrayn roisista soitosta.
”Instrumentaalimusiikkia voi tehdä niin monesta vinkkelistä. On monenlaista soittajaa, tosi primitiivisiä ja tosi taitavia.”
Laine kuitenkin tietää mitä tekee. Soundikysymyksiä hän on miettinyt hartaasti ja sitä kautta löytänyt oman esteettisen palettinsa. Soittajana hän on minimalisti, mutta se riittää.
”Pekalla on persoonallinen ja tunnistettava tatsi, sitä arvostan. Kun tarkkaan kuuntelee, sieltä löytyy niin Link Wray kuin Hank Marvin”, sanoo Pulliainen.
Kaiken pohjana ovat hyvät biisit
Tuottajana Pulliaiselle tärkeintä on kuitenkin materiaalin laadukkuus – miltään kaveripohjalta hän ei hommaan ryhtynyt.
”Pekka on hirveän hyvä kappaleen tekijä. Tykkään todella paljon näistä sävellyksistä. Tämä on aika kaukana perusrautalangasta. Se on instrumentaalimusiikkia, joka on fuusio monesta”, pohtii Pulliainen.
Yllättävää kyllä, Pulliainen ei kuitenkaan halunnut istua tuottajan pallilla. Siihen rooliin hän pestasi luottomiehensä Toni Liimatan, joka on useimmille tuttu Pulliaisen
oman instrumentaalitrion, C-combon, rumpalina.
”Hän on keskeinen tyyppi tässä studiossa. Tiesin, että Tonilla on aika spadduinen tapa ajatella musiikista ja se sopii tähän.”
Pulliaisen rooli studiossa oli kuitenkin merkittävä. Hän oli äänittäjä ja ”henkinen opas”, kuten Laine tehtävän määritteli.
”Pidin spirittiä yllä – sen homman mä kyllä osaan. Oon niin monta levyä itse tuottanut”, toteaa Pulliainen kuivakkaan tyylinsä.
Oikean tunnelman luominen ei olekaan mikään pikku juttu. Suorituskeskeisyys on levytysten pahimpia vihollisia ja moni muusikko alkaa alisuorittaa, kun punainen valo palaa. Laine hymähtää, että on normaalista poikkeavaa, kun lasin toisella puolen soittoa kuuntelee oma idoli.
”Jokainen studiossa soittanut tietää, että se on aika hauras tilanne. Miten saa pidettyä itseluottamuksen? Tietenkin, jos tuntuu siltä, että osaa homman, se on helpompaa, mutta siihen liittyy epävarmuutta. Esa puuttui soittamiseeni määrällisesti vähän, mutta olennaisiin asioihin, kuten soundeihin”, sanoo Laine.
”Kyllä se oli hyvin hienovaraista. Tarkkaamossa kuuntelin ja annoin ohjeita: ’liikaa kaikuu, liian vähän kaikuu’. Pieniä asioita”, lisää Pulliainen.
Etukäteen Laine tuskasteli omien kykyjensä kanssa. Riittävätkö pelimannin taidot studiossa?
”Minulla on semmoinen jurrinen taimi, joka elää. Skitsoilen sitä itse. Siihen tuli Esalta aika ymmärtävä kanta, ’tää on ihan hyvä’”, nauraa Laine.
Pulliaisen mielestä svengi syntyy jostain muusta kuin äärimmäisyyteen viedystä tarkkuudesta. Ja jos iskujen paikkaa aletaan jälkeenpäin korjailemaan hiirellä liiaksi, on ”sama soittaa metronomin kanssa”, kuten hän asian ilmaisee.
Yllättäen Pulliainen ryhtyy muistelemaan uransa alkutaivalta. Studiokeikat olivat joskus traumaattisia, kun tulosta ei aina syntynyt. Viimeinen niitti oli se, jos tuottaja löi nuotit eteen. Kipsi oli valmis. Useiden kultalevyjen tuottajana Pulliainen onkin itse ottanut keskustelevan tyyliin pyrkiessään parhaimpaan tulokseen soittajien kanssa.
”Yhden levyn aikana ehtii mennä niin monta kertaa jumiin, minä ainakin. Tulee hetkiä, että tämä on ihan täyttä paskaa. Tunnistan sen ihmisestä, milloin se tarvii snadii buustia. En silti koskaan pyri saamaan soittajaa tai laulajaa tekemään, mitä minulla on mielessä, tai yritä pakottaa häntä. Kaikki lähtee tekijästä”, sanoo Pulliainen.
”Tällaisessa kitaramusiikissa soundin merkitys on kaikki kaikessa. Ja jos Esa Pulliainen sanoo että saundi on hyvä, silloin se on hyvä. Kuka täällä nyt enemmän siitä tietää”, Laine pohtii ja jatkaa: ”Jos taitotaso on näin robusti ja tuottaja pyytää soittamaan kauniimmin, se voi olla tuhoisaa. Ne jutut, joihin Esa puuttui, oli sellaisia, joihin pystyy myös vaikuttamaan. Hänellä on helvetin hyvä psykologinen silmä, joka on tullut kokemuksen myötä.”
Pulliainen pistäytyi itsekin kitaran varressa. Albumin B-puolen avaava Silent Star on kappale, jossa kuuluu se suomalaisille tuttu klassinen rautalankasoundi.
”Siinä kohtaa alkaa mennä roska silmään. Tässä sitä nyt soitellaan samalla raidalla. Kuulostaa niin saatanan hienolta”, Laine kuvailee.
Laine toivoi Pulliaiselta joitain vastamelodioita omaan soittoonsa ja niitä hän sai. ”Vastamelodia obligato is my middle name”, kiteyttää Pulliainen. ”Sitä tässä on tullut tehtyä.”
Pulliainen kuitenkin vähättelee omaa panostaan ja antaa kunnian Laineelle.
”Kyllä Pekalla oli päässä koko juttu. Toni lisäili hommia ja mä lisäsin muutaman kitararaidan. Hyväksytin ne ensiksi Pekalla”, hän sanoo.
Kokonaiskuva ja Toni ”El Blanco” Liimatta
Laine puhuu musiikistaan radiosta tutulla verbaalisella kiinnostavuudella. Rytmimusiikin historian läpikotaisin tuntevana hän myös tietää minkälaisia aikakausien kerrostumia hän tavoittelee. Eihän knoppitiedoilla luoda koukuttavia sävellyksiä, mutta kyllä perinteen tuntemus varmasti auttaa kuvan rajauksessa.
”Mulla oli ajatus kitaraorkesterista, joka on niin kuin se vanha iskelmäkappale, Sadoin kitaroin. Siitä syntyy sellainen kolmiulotteinen, kaikuva maailma”, Laine maalailee.
”Sellainen iso kuva, maisema ja harmoniat, on sitä mitä mietin. Se kuuluu tällaiseen musaan, läpisäveltäminen. Tämä on viihdemusaa, ei mitään jammailua.”
Yksittäinen biisi lähtee pienemmästä idusta, soundista tai musiikillisesta ideasta.
”Tiedostan, ettei minulla ole soitannollista finessiä, minkä varaan voisin rakentaa. Pitää siis tehdä jotain muuta kiinnostavaa – se kirkastui matkalla. Soitan tosi simppelisti.”
Molemmat herrat korostavat myös kolmannen osapuolen, tuottaja Toni Liimatan merkitystä lopputulokseen. Nuorempaa sukupolvea edustavasta muusikosta on tullut paitsi Pulliaisen käyttämä luottomuusikko, myös studiovelho, joka hallitsee virtuoosimaisesti niin vanhat kuin uudet niksit. Laineen levyllä hän toimi myös rumpalina ja multi-instrumentalistina.
”Liimatta on helvetin hyvä rumpali. Hän soitti ja rikastutti levyä pienillä jutuilla”, kehuu Laine. Liimatta myös toi mukaan tuoreempaa ajattelutapaa.
”Levyllä oli myös erilaisia tyylillisiä aikakerroksia. Yks vaikuttava juttu, mistä Tonin kans puhuttiin paljon, on 90-luvun hip hop ja erityisesti se, miten rumpuja on siellä sämplätty. Tällä levyllä vilahtavat samplet heijastelevat sitä maailmaa.”
Levy äänitettiin 60-luvun metodein, vähillä mikeillä. Sitä 60–70-luvun soundimaailma levy muutenkin edustaa, modernein höystein.
”Aina välillä tapahtuu jotain pikkasen outoa. Toni osaa tehdä myös klassisella tavalla oikeaa, siistiä soundia. Hän on myös perfektionisti, jota piti rauhoitella, että ”se on jo hyvä”. Hän on omaksunut todella musikaalisen tavan ajatella esimerkiksi miksaamisesta. Siellä kuuluu Jaakko Salon opit, että asioita ei lyödä suoraan naamalle. Kokonaisuus rakennetaan orkestraalisesti, vaikka elementtejä on vähän”, hehkuttaa Laine.
Myös Liimatan kanssa prosessi eteni keskustellen. Pulliainen taas luovutti tuottajalle päätäntävallan, eikä juntannut omia työskentelytapojaan, niin menestyksekkäitä kun ne ovat olleetkin.
”Meillä oli selkeä marssijärjestys. Minulla on syntynyt tietynlaisia maneereja kolmessakymmenessä vuodessa: esimerkiksi rumpujen mikitys. Toni tuli ja pisti kaiken uusiksi, tehden radikaalejakin ratkaisuja. Mutta halusin, että tehdään just niin kuin kun tuottaja sanoo, koska tiesin, että hän hallitsee nää hommat. Minun rooli oli olla spiritual guide. Minä buustasin Pekkaa, että homma pysyi käynnissä ja saatiin levy tehtyä. Toni tähtäsi siihen lopputyöstöön, miksaukseen – mun tehtävä oli tuottaa materiaaalia siihen. Se jako oli hirveän selvä”, kertoo Pulliainen.
”Me puhuttiin asioista paljon. Inhoan sitä, että vain tehdään eikä mietitä. En usko sellaiseen. Jos ei tiedetä, mitä ollaan tekemässä, miten siitä voi tulla mitään?”, Laine kysyy.
Nostalgiasta ja avaruusmusiikista
Pulliainen on suomalaisen rautalankaperinteen messias, joka herätti jo kuolleeksi julistetun genren henkiin. Sana rautalanka herättää kuitenkin molemmissa ristiriitaisia tunteita. Laine ei halua rajata musiikkiaan niin ahtaaseen karsinaan. Hänen vaikutteensa lepäävät enemmän ranskalaisessa elokuvamusiikissa ja 1950-luvun jenkkiläisessä kitara- ja viihdemusiikissa.
”Se molli, mikä niissä on, ei ole Suomi-molli. Kyllä mä aika vahvasti soittajana ammennan 50–60-luvun maailmasta”, sanoo Laine.
Laine intoutuu kertomaan esikuvistaan. Sellaiseksi paljastuu erikoisuus: Joe Meekin I Hear a New World. Vuonna 1960 ilmestyneen futuristisen instrumentaalialbumin psykedeeliset avaruussoundit ovat kaukana Emma-rautalangasta. Teknologinen soundimaailma enteileekin jo Kraftwerkin kaltaisten konebändien syntyä.
”Joe Meek edusti futurismin ensimmäistä aaltoa. Se on täysin sähköistä musiikkia, ääniä, joita ei löydy luonnosta”, Laine kertoo.
Nyt päästään Laineen musiikilliseen kotiin. Kitarassa täytyy olla kaiku ja reverb, mieluummin yhtä aikaa päällä ja täysillä.
”Kun laitan kaiut täysille ja raapaisen äänen, avaruus kutsuu. Minulle se edustaa futurismia. Totta kai levyni melodioissa on myös nostalgisia sävyjä, koska niissä on klassisia viihde- ja teinipopin sävyjä”, kuvailee Laine.
Kanjonikaiussa on syvyttä
Kaikulaitteista puhuttaessa päästään selvästi näiden kitaristien lempiaiheisiin.
”Pekan soundi perustui siihen, että siinä oli kaksi reverbiä peräkkäin. Erillinen kaikutankki ja sitten Gibson-vahvistimen oma kaiku”, sanoo Pulliainen.
Fender Reverb Unit, tweed-päällysteinen surf-kitaristien suosimaklassikkomalli, oli tärkeä yksikkö. Jokaisessa Laineen käyttämässä kolmessa vahvistimessa – Gibson Falconin lisäksi myös Fender Vibrolux ja Ampeg Gemini II – oli jousikaiku kiinteänä. Tämän lisäksi signaaliketjussa oli usein Carl Martin Red Repeat -delay-pedaali. Miksauksessa kakku kuorrutettiin Pearl Echo Orbit -nauhakaiulla.
”Sitä käytettiin todella reippaalla kädellä. Jos sanoo, että sitä kaikua oli helvetisti, niin en liioittele. Oltiin aika kanjonissa”, kertoo Laine.
Tämän lisäksi tremolo oli ahkerassa käytössä.
Laineen soitto edustaa minimalismia parhaimmillaan, eikä hänellä efektejäkään ole paljoa. Mutta silloin kun niitä on, ei niissä säästellä.
”Olen aika dogmaattinen ja aika puritaani näissä asioissa. Kovemmalla kädellä käytettynä tavanomaisen efektin luonne muuttuu. Keikoillakin usein tulee joku kysymään että ’miten sä saat tuon saundin?’”, hän sanoo.
”Se on jousikaiku. Reverb on horisontaalinen, mutta jousikaiusta tulee syvyys”, selventää Pulliainen.
”Sama, mikä on rautalangassa, dub-reggaessa tai psykedeliassa. Klassinen, täysin ylittämätön efekti”, jatkaa Laine.
Minimalismi ja nykyajan efektimarkkinat
Tästä päästäänkin tähän päivään ja siihen valtavaan tarjontaan, mitä pedaalimarkkinat ovat kuluttajille luoneet. Enää ei tarvitse ostaa Voxin vahvistinta, kun sen soundin voi saada kymmenestä eri purnukasta. Vai voiko? Hävittävätkö liian monet efektit kitaran kielen soundin ja missä kuuluu soittajan oma soundi? Pekka Laineella on tähän selkeä näkemys.
”Puritaani-sanalla on negatiivinen kaiku. Fanitan 1950–60-luvun kitarasoundia – se on sama kuin kokkauksessa, missä käytetään vähän mausteita. Niitä efektejä on vähän, mutta ne voivat olla tosi jyrkkiä. Fuzz ja wah sekä erilaiset kaiut, mitä usein lisättiin studiossa. Ei ole efektiä efektin päälle, mutta ne on aika voimakkaita kun niitä käytetään. Sitä minä tavoittelen: vahvaa presenssiä soundissa. Se ydin ei katoa sinne maustepilven alle. Tiedän, että aihe on kuuma peruna, koska tämä on liiketoimintaakin monelle. Silti ihmettelen sitä äärimmilleen vietyä pedaalihässäkkää, mitä nykyään on nähtävillä noissa pedalboardeissa. Mutta mä en ymmärräkään sitä maailmaa ollenkaan, olen jäänyt enemmän tänne käpylehmä-tasolle”, Laine toteaa.
Pulliaisella on asiaan vielä pidempi historiallinen perspektiivi.
”80-luvulla kaikkea annosteltiin varovaisesti. Mikään ei saanut kuulua. Tässä on tehty kaikki päinvastoin. Semmoinen nörttiajattelu vaivaa nykyään tätäkin maailmaa. Fiilistellään ja hifistellään kaikkia efektejä, kitaran just ja just tunnistaa kitaraksi”, sanoo Pulliainen ja ottaa vertailuksi Rolling Stonesin Satisfaction-klassikkoriffin käraktäärisen soundin.
”Ymmärrän, että on ammattisoittajia, jotka joutuu nyhtämään kitarastaan eri sävyjä ja he käyttävät taitavasti efektejä. Silti hämää pedaaleihin kohdistuva huomio. Se on bisnes, joka elää omaa elämäänsä. Monille se on osa harrastusta, joka on ylikorostunut. Nettifoorumien puhe ei lopu ikinä. Välillä tuntuu, että erikseen ovat ne, jotka soittaa kiinnostavasti ja ne, jotka puhuu pelkästään potikoiden arvoista”, sanoo Laine.
Kyse on myös vanhan rouheamman ja nykyajan siistimmän soundi-ihanteen törmäyksestä. Kauneus on tietenkin katsojan silmässä.
”On vallalla ajatus, että kaiken pitää olla kontrolloitua, eikä saa olla häiriöitä. Sen estetiikan näkökulmasta, mitä itse edustan, kaikki voidaan ryssiä siistimällä liikaa. Sitä hurinaa ja pirinää, epämääräistä huumeista älämölöä pitää sietää ja rakastaa”, lataa Laine, omista sanoistaan provosoituen, mutta perustelee hyvin näkemyksensä.
”Vanhat levyt tekee usein kiinnostavaksi se, että vaikka ne on tehty niin hyvin kuin mahdollista, siellä on jotain villiä ja arvaamatonta. Joku on liian lujalla tai on epäselvää soundia. Mutta siitä syntyy kauneus, että on epäsymmetristä.”
Tästä ajatuksesta päästäänkin takaisin tämän artikkelin albumiin.
”Jonkun verran taitettiin peistä, että minulla on trebleä järkyttävän paljon. Mutta se kuuluu minun soundiin. Rumuutta pitää olla, se kuuluu tähän pakettiin. Jos sen raivaa pois, se vesittyy. Instrumentaalimusassa yleinen piirre on se, että kamat on tip top, mutta musa ei ole tarpeeksi hyvää. Energia keskittyy niihin vekottimiin, luotetaan liikaa nauhakaikuihin ja vanhoihin laitteisin. Se on nörtteilyä, kun pitäisi olla ajatus ja näkemys. Ei se musa ole sitä, että on oikeat vermeet”, Laine pohtii.
Mutta miten tämä keväällä 2021 päivänvalon saava albumi sijoittuu maaliskuussa 55 vuotta täyttävän Laineen omaan historiaan? Kyseessä on selvästikin tekijälleen pitkän työn kiteytymä.
”En halua vähätellä pitkää bändihistoriaani, mutta kyllä tämä tuntuu toisenlaiselta. Saan erilaisista rooleista tyydytystä. Tämä tuntuu poikkeukselliselta, johtuen siitä miten tämä sai alkunsa. Koen tämän hyvin henkilökohtaiseksi, miten avaan sisäistä maailmaani. Aina ajatellaan että laulaja-lauluntekijät paljastavat syvimpiä tuntoja, niin kyllä minä ajattelen tästä samoin. Tämä on intiimi tunnustus. Tämä on kaunista ja tällaista haluan tavoitella. Tämän kaltaisiin asioihin uskon. Haluaisin ajatella, että tämä johtaa jatkotoimenpiteisiin.”
Toivottavasti. Ja toivottavasti spiritual guide on silloin myös mukana.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2021. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
