Petteri Sariolan soitto on käsien työtä

Sääntökirja ei määrää, että akustista kitaraa on soitettava näppäilemällä – osin tai täysin. Muitakin mahdollisuuksia on. Esimerkiksi nyt vaikka Petteri Sariolan slam, jossa otetaan mittaa soittimesta ja tutkitaan, millä kaikilla tavoilla voi ääniä kitarasta irti saada.

Tapasin Petterin ensi kerran Frankfurtin musiikkimessuilla 2006 hänen soittaessaan näyttelyosaston pikkulavalla laitedemonstraatiota. Messuillehan on tapana värvätä esittelijöitä, jotka saavat käytäviä kiertävät yleisömassat pysähtymään ainakin hetkeksi osastolle ja hetkessä Petteri keräsikin lavansa eteen ihmettelevän katsojajoukon. Ihmettelevän siksi, että nuoren miehen käsittelyssä kitara toimi sekä harmonian että melodian ja näiden ohessa vielä rumpurytminkin lähteenä.

Oli ihan selvää, että pelkäksi tuote-esittelijäksi Petteri ei jää. Omintakeinen soittotapa ei vielä sellaisenaan riittäisi suuren yleisön tietoisuuteen pääsemiseen, mutta kun mukana on musikaalisuus, hyvä meininki ja valikoima kunnon kappaleita, aineksia on riittämiin kansainväliseen menestymiseenkin.

Petterin ensimmäinen soololevy Silence! ilmestyi alkusyksystä, minkä jälkeen mediahuomio kiihtyi; mainintoja lehdistössä ja netin eri palstoilla on tullut tiheään tahtiin, pari näyttäytymistä televisiossakin. Riffin haastattelua varten jouduttiin hakemaan sopivaa välipäivää, sillä Petteri oli kiertueella lauluyhtye Rajattoman kanssa, mikä vei yhdistelmän yli 30 paikkakunnalle Suomessa, aina suurimpien kaupunkien konserttilavoille asti. Tästä kiertueesta voidaankin jutustelu aloittaa.

Millainen työnjako teillä on Rajattoman kanssa konsertissa?

– Minulla on ekalla puoliajalla yksi soolonumero päälavalla ja myöhemmin yhdessä huumoripotpuri Abban biiseistä, Petteri kertoo. 

– Konsertin väliajalla soitan lämpiön puolella oma setin pikku-PA:n kanssa, siinä ehtii kolmisen biisiä, mekastan ja viihdytän yleisöä. Kaikkiaan minulle tulee noin puolisen tuntia soittoa.

– Vastaanotto on ollut todella hyvä ja näin pääsen lähelle yleisöä, näkemään katsojat. Se on aina mukavampaa kuin hämyisillä baarikeikoilla, jossa ei aina ensimmäistä riviäkään näe. Minulla on Youtubessa muutamia videoita ja kiertueen alkamisen jälkeen sinne on tullut melkein 20 000 katsojaa lisää. Rajattoman vieraskirjassakin on ollut paljon positiivista palautetta, yhteistyö on ollut kaiken kaikkiaan onnenpotku.

Luuletko, että konserttiin tullaan varta vasten sinua katsomaan?

– Enpä usko, Petteri naureskelee, ja jatkaa:

– Rajatonhan tunnetaan jo pitkältä ajalta ja vetää muutenkin hyvin. Liput ovat kolmekymppiä, eikä kukaan varmaan pelkästään minun katsomisesta sellaista maksa. Mutta meillä voi olla samanlaista kuulijakuntaa, musadiggareita, jotka tykkää vähän erikoisemmasta asetelmasta ja toteutuksesta. Väliajalla moni on tullut juttelemaan ja kyselemään ja monta “poikani näytti sun videoita netistä” -kommenttia on kyllä tullut. 

Yhdistelmä Rajaton + Petteri Sariola on osuvasti valittu, onhan kuusijäseninen Rajaton tullut tunnetuksi a cappella-laulusta, jossa ulkopuolista soitinsäestystä ei tarvita. 

Kiertueen yhteydessä Petterillä on saattanut olla vielä oma keikka konsertin jälkeen. Näin haastattelua edeltäneenä iltanakin Rovaniemellä.

– Näitä on ollut kolme. Heti kun väliaikashow on loppu, kamat kasaan ja autolla toiselle keikkapaikalle tekemään soundcheckia. Kuopiossa kerkesin vielä soundcheckin jälkeen kävellä takaisin konserttipaikalle muutaman levyn signeeraamaan ja taas kävely toiseen keikkaan. Omat vedot ovat olleet sellaisia vähän päälle tunnin mittaisia settejä.

Haastattelun aikoihin Sariolan soololevy ”Silence!” oli ollut julki parisen kuukautta, ja myyntimenestys vaikutti miehen itsensä mielestä yllättävän mukavalta.

– Ennen ilmestymistä toivoin, että ensimmäinen painos 2000 menisi ja se on nyt myyty. Olisi siistiä saada kolme tonnia täyteen ennen joulua... 

Nuohan ovat Suomen markkinoilla todella hyviä myyntilukuja. Top 40-listalle Silence ei kuitenkaan syksyn aikana noussut, vaikka moni siellä käynyt albumi myy kokonaisuudessaan vähemmän – muutaman sadan kappaleen viikoittainen myyntipiikkihän riittää Suomessa listalle pääsyyn. Silencen menekki jakautuu tasaisemmin pitkälle ajalle ja levymyynnistä aika iso osa on tapahtunut kiertueen yhteydessä, Petterin mukaan tyypillisinä iltoina kolmisenkymmentä kappaletta. 

Levy on ollut markkinoilla toistaiseksi vasta Suomessa ja Saksassa, mutta Japani – ja ehkäpä maailma odottaa.

– Japanissa löysivät videoni Youtubesta ja ottivat yhteyttä. Sinne tulee levystä oma painoksensa helmikuun lopussa ja siinä on lisäbiisinä U2:n Where The Streets Have No Name. Se masteroidaan huomenna. Levyn merkeissä on tarkoitus tehdä toukokuussa muutama keikkakin Japanissa. Ajatus olisi saada levy jakeluun muuallakin, akustista kitaramusiikkia levittävien yhtiöiden kautta.

Klassisesta slamiin

Käännetäänpä vaihteeksi aikaa taaksepäin, Petterin tapauksessa viitisentoista vuotta. Sen verran soittoa kitaran kanssa hänellä on jo takana, vaikka ikää nyt on vasta 23.

Jos lapset ilmoittavat haluavansa aikuisena muusikoksi, monissa perheissä taitaa käydä niin, että vanhemmat yrittävät saada lapset järkiinsä ja luopumaan moisesta ajattelusta. Teillä ei tainnut olla ihan noin?

– Äiti sanoi aina: älä ryhdy muusikoksi – ei kannata ja on huono liksa, Petteri muistelee. – Mutta hän sanoi myös, että lapset saavat tehdä kuten itse haluavat ja niinpä suuri osa meidän perheestä onkin ajautunut luontevasti musiikin pariin. Siskoni Soila laulaa Rajattomassa ja veljeni Jyri on soittanut rumpuja ja lyömäsoittimia mm. Soul Captain Bandissa ja Paukkumaississa, joka äsken sai lastenmusiikki-Emman. Jyri on tuottanut, äänittänyt ja miksannut soololevyni, ja vastuussa koko sen soundista. Teimme ja sovitimme yhdessä myös kappaleita ja hän tuntee parhaiten mitä pystyn tekemään; osaa vaatia asioita ja puskea alueille, joille en itse uskaltaisi mennä. Hän myös soittaa muutamilla kappaleilla. Hänen työtään tällä levyllä ei voi korostaa tarpeeksi. Olemme tehneet jo vuosia viikoittain töitä yhdessä, joten parempaa ja luonnollisempaa yhteistyökumppania ei voisi olla.

Kannattaa tässä yhteydessä mainita, että Petterin äiti Eeva-Leena Pokela on itsekin muusikko ja Sibelius-Akatemian lehtori. Hänhän tuli suomalaisille tutuksi jo lapsena esiintyessään omien vanhempiensa Marjatta ja Martti Pokelan kanssa ja monet hänen tuolloin levyttämistään lauluista ovat kotimaisen lastenlauluohjelmiston klassikoita. Ja lähisukulaisissa on iso joukko aktiivisesti esiintyviä muusikoista eri tyyleissä.

– Ihan ensimmäiset muistot liittyvät musiikkiin tai esiintymiseen. Ja jo eskarimatkoilla tein rytmejä suulla ja biisejä päässäni. Kun joku soitin piti ottaa käteen, se oli kitara kun olin seitsemän vuotta. Sähkiksen olisin halunnut aluksi, mutta minut pistettiin klassisen tunneille, ehkä siksikin ettei sähkiksen opettajaa silloin ollut.

– Parin vuoden soittamisen jälkeen homma alkoi tuntua mielekkäältä, eikä ollut mitään pakkopullaa. Vaikka tietysti kuvitelmissa oli olla kuten Richie Sambora, päässä oli aina tietty kevyen musiikin draivi ja halusin tukkahevisankariksi. Klassinen hiipuikin hiljalleen, koska siellä ei ollut paljon sellaista materiaalia, joka olisi sykähdyttänyt – Leo Brouweria tuli kyllä soitettua paljon, siinä on hieno harmonia ja rytmiikka. Kävin läpi klassisen I/II-tasolle saakka, mutta sen jälkeen kappaleet olivat sellaisia, jotka eivät omaa korvaa miellyttäneet ja tekninen vaatimustaso hyviin kappaleisiin oli niin korkea, piti nähdä uskomaton määrä vaivaa päästä soittamaan mieleistä musiikkia. Samaa kappaletta saatettiin hioa viikkoja tai kuukausia ihan niin hitaasti, että se lopulta saatiin haltuun sataprosenttisesti. Ja näitäkin kappaleita oli enää harmillisen vähän. Soitin kuitenkin Sibelius-akatemiassa nuorisokoulutuksen C-kurssin. En hetkeäkään kadu näitä, olen näistä paljon velkaa ja nykyinen soittokin perustuu niihin. Ei siellä opetettu pelkästään tekniikkaa, olihan siellä paljon musikaalisuutta ja tulkintaa sekä kappaleiden opettelua pieteetillä. Eipä silti, että malttaisin aina tehdä asioita pieteetillä, mutta pyrkimys on kuitenkin se, ettei kappaleita vain sutaista. Pitkäkestoisella, tunteja kestävällä yksittäisten, pienten asioiden harjoittelulla on meditatiivinen vaikutus. Se puhdistaa mielen ja harjoittelun rauhoittava vaikutus onkin ollut ehkä yksi asia mikä on ajanut soittamaan niin paljon. 

Ala-asteiän loppuvaiheessa Petterille kävi kuten monille muille nuorille kitaristeille: Jyri neuvoi pentatonisen asteikon ja toinen kaveri blueskaavan, ja johan soittamisen suunta muuttui.

– Hurahdin kokonaan. Soitin näitä klassisella ja tivasin opettajalta, olisiko klassista materiaalia, jossa olisi bluesia mukana. Ei kuulemma ollut. Jälkeenpäin olen kyllä huomannut, että olisi ollut jazz-sovituksia klassiselle, vaikka Barney Kesselin tekemiä. Olisi kyllä ilo nähdä että se materiaali tulisi aktiivisesti käyttöön myös klassisella puolella. Rupesin soittamaan yhä enemmän sähkistä klassisen rinnalla ja kuuntelin levyjä ja plokkasin sieltä juttuja, vaikka Living Colorin riffejä. Kun koulu oli Espoossa ja itse asuin Helsingissä, kävi niin, etten juurikaan nähnyt kavereita kouluajan ulkopuolella välimatkan takia. Käytin sitten vapaa-ajan pitkälti soittamiseen. Lähin ystäväpiiri, jotka olivat lähes poikkeuksetta rumpaleita ja DJ:tä / levykeräilijöitä, oli muutenkin aina makeilevaa kitarasankarointia vastaan ja orientoi kaikenlaiseen musiikkiin, teknosta etnoon. Living Colour-huuman ohella ja jälkeen tuli kuunneltua vanhaa bluesia, funkkia ja kaikenlaista konemusaa mitä kirjastosta löytyi. 

– Näihin aikoihin kaverini opetti minua slappaamaan bassolla ja opettelin tekemään samat slapit nopeasti kitaralla, vaikka se kuulosti aika huonolta enkä keksinyt käyttöä tekniikalle. Tungin bassonkieletkin yhteen sähkökitaraani. Oli niitä, jotka katsoivat pitkin neniään sitä näpyttelyä mutta meitistä tuntui, että tässä oli joku juttu. Homma aukesikin sitten pari vuotta myöhemmin

– Lukioiässä pääsin akatemiaan ja rupesin ottamaan tunteja sähkiksellä. Erja Lyytinen oli opettajana Espoossa ja sieltä vaihdoin Pop/Jazz-opistoon – pääsin, vaikka pyrkiminen meni vähän poskelleen... Olin vähän aikaa päällekkäin sekä siellä että Akatemiassa.

Olitko bändeissä siihen aikaan?

– Oli niitä montakin viritelmää, mutta en ollut ikinä tyytyväinen kanssasoittajiin. Joku juttu tuli aina vastaan, kunnianhimon puute, yleisen villiintymisen jarruttelu, estetiikka jne. Homma meni vielä siihen, että jouduin tekemään kaikki muutkin aikataululliset järjestelyt toisten puolesta; pinna siinä meni. Jamittelin sitten rumpaleiden kanssa ja väänsin bassot whammy-pedaalista. Paljon tuli väännettyä sekvensserillä musaa kotioloissa niinä aikoina, rokkia ja hiphoppia. Olen erittäin tarkka ja vaativa sen suhteen, kenen kanssa teen yhteistyötä.

– Klassinen hiipui lopullisesti kun kuulin Michael Hedgesin soittoa, opettajani Tommi Paju soitti Aerial Boundaries -levyä. Aivot flippasi täydellisesti ja keksin, miten kaikkea siihenastista voi tuoda yhteen: klassista, sähköistä, bassoa, rytmejä – ja kaikki yksin metallikielisellä akustisella kitaralla. Sekä aggressiivisesti että pieteetillä. 

Näistä aineksista alkoi pikkuhiljaa kehkeytyä Petterin oma tyyli slam. Kehittelyä kesti reilut puoli vuotta, minkä jälkeen rytmin tuottamisen liikkeet olivat mietittynä.

Omilla poluilla

Eri puolilla maailmaa on joukko akustisen kitaran soittajia kehittänyt itselleen omintakeisia soittotyylejä, joihin kuuluu rytmisten iskujen irrottelu soittimesta joko kieliä tai kitaran koppaa ja muita osia lyömällä tai naputtelemalla. Mainitsin Petterille joitakin tällaisia: Preston Reed, Andy McKee, Uwe Kropinski, Kaki King, Vicki Genfan… Osa nimistä oli hänelle tuttuja ja joiltakin hän on esimerkkejä kuullut, mutta hän kertoo seuraavansa muiden samantapaisilla poluilla kulkevien tekemisiä vain vähän. 

Ja onhan slam erilaista kuin mainittujen artistien tekemiset. Pikakurssi slamin alkeista on mukana Silencen bonusvideona. Petterin mukaan tässä on tarkoituksena antaa hyvän kiertää eikä tekniikkaa tule kuvitella joksikin salatieteeksi, vaan se on harjoittelulla täysin mahdollista ottaa haltuun.

Yksinkertaisimmillaan slam sisältää rumpukompin kolmen perusosan, bassorummun, virvelin ja hihatin jäljittelyn oikean käden liikkeillä: kämmenpohja kumauttaa basarin iskun kitaran kopan yläosaan ääniaukon viereen, sormi lyö kielet otelaudan päätä vasten virvelin tavoin ja sormien vetoliike auki-kiinni kieliä vasten tuo hihatin lisärytmiä mukaan ja näin saadaan kielet soimaan samaan aikaan. Kun sormen iskuun yhdistetään vielä peukaloslappi, perusideat ovat kasassa. Peukalon liikettä Petteri kuvailee kuninkaalliseksi vilkutukseksi, jossa ranne ei taivu, vaan käsivarsi ja kämmen peukaloineen kääntyvät vajaan suoran kulman verran.

Sama video näkyy Petterin Youtube- ja Myspace-sivullakin (youtube.com/petterisariola ja myspace.com/petterisariola) ja sen voi ladata levy-yhtiön sivulta (plastinka.fi) eri formaateissa. Haastattelun yhteydessä Petteri lisäksi demonstroi harjoittelua pöydällä. Perusharjoituksia kun voi tehdä missä vain ja mitä tahansa pintaa vasten.

Petterin esityksessä slamin rytmiikka saattaa kulkea soitettujen sävelten ohessa läpi koko kappaleen ja usein vielä pienempiinkin osiin jaettuna; kuudestoistaosarytmejä soitettaessa hän ottaa avuksi vasemmankin käden väliin jäävien iskujen työstämiseen, kuten albumin avausbiisissä Stomp. Mutta soitto ei toki ole slamia koko ajan, mistä esimerkkinä on vaikkapa Silencen päättävä Mothersong.

Nyt on tietysti pakko kysyä, kuinka käsi kestää moisen menon. Ainakin haastatteluhetkellä Petterin oikea käsi näytti ihan normaalilta, ei mitään murjomisen jälkiä tai paksuja kovettumia.

– Kotioloissa ei ole koskaan mitään vaurioita tullut. Kaikki riippuu omasta voimankäytöstä; joskus on keikalla tullut riehuttua sen verran, että sorminauha menee rikki ja veri lentää. Sormiin saattaa tulla pieniä verenpurkaumia virvelirytmin liian lujasta hakkaamisesta, mutta sitä voi ehkäistä laittamalla suojaksi pienet palat apteekkiteippiä, eikä se muuta soundia.

– Itse rummutus on pieni osa suurempaa kokonaisuutta, josta ehkä saan joku päivä koostettua kaiken kattavan sormisoitto-opuksen. Käytössä on neljä eri tapaa saada kieli soimaan: näppäily, iskeminen otelautaan kiinni sekä poikkeukset, enemmän energiaa vaativat liikkeet: aggressiivinen kontakti esim. slappaamalla ja strum, useampi kieli pyyhkäistään yhtä aikaa. Idiksenä olisi saada kaikki toimimaan jokaisella kymmenellä sormella, 40 erillistä liikettä. Jokaisella liikkeellä on vastaliike – yhteensä siis 80 liikettä. Näin saa katetuksi esim. Victor Wootenin edestakaisen double thumb -liikkeen, legatot ja tappingin. Tätä sekamelskaa harjoitellessa alkaa joskus biisejä hiljalleen muodostua. Ja kun opettelee ison määrän näitä hässäköitä on aina yksi vaihde lisää varalla – kun on joku meininkibiisi, ei tule kattoa ja seinää vastaan tekemisissä. Vastaliikkeillä voi purkaa tilanteen, jos tuntuisi olevan menossa umpikujaan. Tekniikka ei ole päämäärä, mutta on siistiä kokeilla mihin pystyy, soittaa uusia juttuja ja näpräillä sellaisia soundi-matriiseja, mitä ei ole ikinä aiemmin kuullut tai edes arvannut olevan mahdollisia.

Mainitsit jo Michael Hedgesin. Ketkä muut artistit ovat antaneet sinulle aineksia oman tyylisi kehittämisessä? Tai muuten vain kiinnostaneet?

– Kuuntelin tosi paljon basisteja: Primuksen Les Claypoolia sekä Victor Wootenia, opettelin samoja slappikuvioita kitaralla. Living Colorin Doug Wimbishilla on bassossa tosisiisti draivi, metallinen klangi. Michael Jackson on jumala! Reeves Gabrelsin ruokotonta soittoa David Bowien bändissä. Rhythm & Sound -teknoa, Scientist -reggaedubia, Funkadelicin röyhkeää funk/rockia. Nickel Creek’in country/pop on ollut taas paljon levylautasella, Steve Reichin minimalismi vie aina sfääreihin, Bootsy Collinsin heruttelu… aika monipuolisesti on tullut kuunneltua musiikkia, kiitos kavereille. Yhteinen tekijä tällä kaikella on intensiteetti ja draivi.

– Akustisesta kitaramusiikista suuri osa on aika epäintensiivistä, rauhallista ja hissimusiikkimaista, eikä se minua sykähdytä. Aggressiivisuus, biitit ja rankempi draivi ja fiilis vain kiinnostavat enemmän, esimerkiksi Jay Deen tosi öljyisestä hiphop-svengistä haen mielelläni ammennettavaa. Madagaskarilainen fingerstyle-kitaristi D’Gary on aivan mahtava!  Uskomaton rytmiikka, melodiantaju ja musikaalisuus. Olin Tommy Emmanuelin konsertissa ja meinasin lähteä kirkuen ulos, en tykännyt yhtään siitä estetiikasta. Toisaalta, olen vasta nyt tutustunut Chet Atkinsin soittoon ja se on ihan mahtavan kuuloista, siinä kepeydessä kuulen tietynlaista ironiaa ja perversioita. Ja Leo Kottken soitossa on reilusti räimettä ja rouhintaa. Youtubesta löysin äskettäin norjalaisen kaverin nimeltään Björn Berge: rokkarin näköinen heebo soittaa akustisella uskomattomalla paiskeella ja rytmisesti järkyttävän tiukkaa. Tiedän, että on paljon akustisia kitaristeja, jotka imitoivat rumpuja soiton aikana. Itse pyrin siihen, että rummutus on yksinkertainen juttu, jonka saa helposti toimimaan kappaleessa eikä sitä tarvitse yhdistää johonkin arriin tai miettiä tarkasti miten sen ehtii kappaleen aikana saada mukaan.

Suoraviivainen setup

Soittotyylisi on aika rankka. Onko se myös soittimia kuluttava, pitääkö valita kitara sen mukaan, että se kestäisi murjomista?

– Tekniikka ei oikeastaan kuluta kitaraa tai riko soittajaa, ellei sitä tee tosi kovaa. Minusta on hyvä, että voi ottaa kitaran sellaisenaan kaupasta ja siihen ei tarvitse tehdä mitään muutoksia. Mutta olen saanut kitaroita rikki, nimenomaan basarin iskun lyömisellä. Otelauta kestää kyllä iskut aivan hyvin. Livetilanteita varten olen sijoittanut Schattenin pietsotyyppisen mikin siihen kohtaan, mihin lyön basaria, etten vain vahingossakaan rupeaisi hakkaamaan liian lujaa.

Sinulla on nykyisin pääsoittimena saksalaisen Andreas Cuntzin rakentama kitara. Mistä tällainen löytyi?

– Soitin Larriveella kolmisen vuotta, mutta väsyin niihin. Cuntzin tapasin siellä Frankfurtissa, hulppean näköinen ja huvittavan niminen rillipää, jolla oli muhkeat poskiparrat ja kauniita kitaroita. Menin kokeilemaan tänä vuonna uudestaan ja hän lähetti pari kuukautta myöhemmin minulle Amerikkaan menneen kymmenvuotisjuhlamallinsa, joita on tehty vain kolme kappaletta. Kitarassa on suuri dynaaminen vara, se kestää lujaa lyömistä ilman että yläpää menee kireäksi ja keskialue on intensiivinen ja tiukka. Vire pysyy paremmin kuin millään mitä olen soittanut. Kielten soundi vahvistetaan Seymour Duncanin MagMic’illa. Duncanin ja Musamaailman kautta ne Frankfurtin käynnitkin järjestyivät.

Cuntzin kitaroiden erikoisuutena on lavan kapea muotoilu, jolloin kielet voidaan viedä suorassa linjassa viritystappeihin, mikä varmasti parantaa virityksen pysyvyyttä. Lisäksi rakennepuut on valikoitu erityisen huolellisesti ja monesti niiden kuivatus on kestänyt kymmeniä vuosia. Näillä seikoilla on varmasti merkitystä sille, että Petterin kitara on raikkaasti soiva ja käyttöä kestävä yksilö.

– Jos minun pitää ottaa keikalle mukaan etuastelaatikko, olen yleensä käyttänyt Duncan-Turnerin D-Tar Equinoxia. Rajattoman kanssa minulla on ollut lisäksi MarkBass’in bassonuppi F1 ja 2x10-kaappi. MarkBass’in EQ’sta laitan hyvän perussoundin ja leikkaan ylikorostuneet taajuudet pois. Ohessa on MarkBass’in akustinen kitaravahvistin AC 601 ja jaan sinne y-piuhalla kitarasta basarin iskun. Pienemmillä keikoilla riittää pelkkä AC 601. Toisinaan käytän apuna Bossin Giga Delayta, siitä saa kivan yksittäisiä ääniä levittävän efektin kun delayn jättää soimaan.

Petterin akustisissa on kielisatsina normaali 12-setti, viime aikoina usein Martin ja tavallisin viritys DADGAD. Joissakin kappaleissa matalin kieli menee alas aina G:hen asti, joka vielä on herkällä otteella soitettavissa.

Käytätkö koskaan plektraa?

– Sähkiksen kanssa en ole vielä lähtenyt tosissaan tekemään slamia, soitan yleensä ihan normaaleja juttuja sen kanssa plektralla. Saa nähdä seuraavalla levyllä, käytänkö sähkistä. Slam on mahdollista kaikilla sormilla soitettavilla kielisoittimilla. Olen ruvennut käyttämään Flaxwoodin kitaroita, siihen voisi laittaa basarimikin kanteen ja tilanne olisi melkein sama kuin akustisen kanssa.

Millaisia hommia ja levytyksiä olet tehnyt muiden kanssa?

– Meillä on Kiven Juurilla -yhtye, joka sai juuri kulttuuripalkinnon. Se on Aleksis Kiven runoihin tehtyä uutta ja uudelleen sovitettua musiikkia. Ville Laaksosen (tehnyt mm. Antti Tuiskulle biisejä) bändissä olen soittanut jo vuosia, pop/rock-sähkishommaa. Maija Sariolan (Club for Five) Kate Bush -projekti. Sitten jotkut ovat halunneet taustalle akkarin paukuttelua. Kävin soittamassa Osmo Ikosen ja Sansan levylle ja keikalla näiden ja Jipun kanssa. Soitin Pete Seppälän ja muiden Idols-heppujen yhdelle yhteissinkulle studiossa. Pari mainosmusakeikkaa. Enemmänkin saisi olla, mutta porukat ovat alkaneet yhä enemmän pitää meitiä pelkästään akkarin soittajana.

Kerro vielä oman levysi teosta. Siinä on kymmenen biisiä ja ne ovat kaikki sinun omiasi…

– Yhtä lukuun ottamatta: Without You on Lucy Pearl -nimisen soulbändin kappale jostain vuodelta ’99. Alkuperäistä en ole kuullut, mutta kuulin Jay Deen remixin. Tiukka rytmi ja kuuden soinnun/kolmen tahdin kierto, vaikka laulun tahtirakenne on ihan normaali 4-tahtinen. Tästä syystä kertsi lähtee joka kerta eri soinnulta; simppeli homma periaatteessa, mutta oli kyllä haastetta saada se vastakkainen syklisyys selkärankaan.

– Levy valmistui kesällä, mutta sitä ennen se on ollut pitkä prosessi, kolme vuotta. Alkuvaiheissa moni homma oli vielä kesken, biisit, tekniikka; sekin, että biisit pitää soittaa läpi täydellisesti. Kun aika kului ja äänityksiä tehtiin, tuli positiivinen hälläväliä-tunne, mennään eikä meinata, ei paniikkia pikkuvirheistä. Mutta kaksi juttua: biiseissä piti olla jotain tolkkua ja rytmisesti soitto on hyvää, mahdollisimman tiukkaa ja fiilis kohdallaan. Akustisesta kitaramusiikista puuttuu usein – nyt pitää vähän kärjistää – rytminen tarkkuus. Levyn viimeistä kappaletta Mothersong piti vetää parin vuoden välillä kolmessa sessiossa ja siitä tuli varmaan jotain 80 ottoa, kunnes oltiin tyytyväisiä, kun taas Prime äänitettiin viimeisenä ja se meni ensimmäisellä sisään, kun sitä olin jo kolme vuotta treenannut.

– Kitarat (ja yhdet lastenrummut) äänitettiin Matti Kontion iMu -studiossa Inkoossa. Studio on Suomi-idyllin keskellä: keskellä peltomaisemaa on iso, punainen, entinen kyläkoulu, jossa asuu Matin perhe. Tauoilla käytiin pelaamassa futista Matin ja Sinikan lasten kanssa. Oma juttunsa oli myös se, että isoisäni Martti, jonka kanssa olimme hyvin läheisiä, soitti viimeisen levynsä siellä. Timo Tuppurainen, ainoa ulkopuolinen vierailija, soitti poikkeuksellisesti kontrabassot Kalliokuninkaalassa. Kaiken muun, laulut, urut, miksaukset yms. teimme Jyrin kotona.

Ja lisääkö on tulossa?

– Kyllä varmasti, eikä mene kolmea vuotta. Olen jo kiertueen aikana soittanut näppeihin uusia biisejä. On paljon parempi tilanne, jos biisejä on soitettu jo monia kertoja ja ne ovat eläneet ja voineet muuttua, verrattuna siihen jos menee studioon jossa mitään responssia ei ole. Alkuvuodesta pitäisi ruveta pistämään ideoita talteen. Uudelle levylle saattaa tulla vähän enemmän laulua mukaan, mutta tämä ei ole lupaus.

Sitä odotellessa kannattaa katsastaa Petteri livenä. Kiertue Rajattoman kanssa toi varmasti näkyvyyttä eri puolille maata ja omia keikkoja alkaa järjestyä pääkaupunkiseudun ulkopuolellekin. Ja kuten aiemmin todettiin: intensiteettiä on lavalla enemmän kuin levyllä.

•••

Peter Lerche – oppilaana Petteri Sariola

Varsinaisen haastattelun lisäksi otin yhteyttä Peter Lercheen, joka on oman mittavan uransa ohessa ehtinyt ohjata sekä henkilökohtaisella opetuksella että eri oppilaitoksissa isoa joukkoa suomalaisia laatusoittajia, myös Petteri Sariolaa. Kysytäänpä, miten hänen kanssa edettiin.

– Petteri tuli oppilaakseni pariksi vuodeksi kolme vuotta sitten ja hurmasi oitis persoonallaan, joka on hillittömän positiivinen ja “emotionally open”, joka on harvinaista suomalaisten nuorten miesten keskuudessa, Lerche kertoo. 

– Fyysinen suhde kitaraan oli terve, onhan Petteri soittanut klassista kitaraa runsaasti. Soittotapa on West-Coast-Michael-Hedges-tyyppinen perkussiivisväritteinen, jota tyyliä harrastetaan kovin vähän Suomessa. Keskityin viilaamaan Petterin kitarasta löytyvän rumpusetin sisäistä balanssia (basari/virveli/haitsu) sekä löytämään vakaa Tala. Se on intialais-klassinen käsite, joka tarkoittaa laadukasta taimia. Talaa Petteri kehitti osallistumalla Takadimi-workshopiini Arabiassa. Olen opiskellut kyseistä, mm. John McLaughlinin lanseeraamaa metodia vuodesta 1995 useaan kertaan Intiassa käyden. Metodi on satoja vuosia vanha ja perustuu rytmien suusanalliseen esittämiseen, joka tekee systeemistä ylivoimaisen intensiteetiltään. Petterille se teki hyvää, rauhoitti hieman ylivilkasta rytmistä snowboardausta.

Oletko seurannut Petterin tekemisiä nyt kun hän ei enää ole sinulla opissa?     

– Minua ilahduttaa se että Petteri on päässyt tekemään juttuaan baanalle ihmisten ihmeteltäväksi. Olen kuitenkin sitä mieltä että hänen pitäisi SING IN FINNISH. Olen käynyt lapsena seitsemän vuotta englanninkielisiä kouluja ja minulle tökkii Suomessa runsaasti harrastettu sisäistämätön englanti laulettaessa. Lopuksi haluan vain sanoa että Petteri on harvinaisen positiivinen ja hurmaava tapaus. 

Ja Petteri Sariola palauttaa:

– Peter on mahtava opettaja. Aluksi katsottiin sähkishommia, mutta lopussa se painottui rytmiikkaan ja rummutukseen intialaisen rytmisolfan avulla. Peter antoi tehtäviä, jossa rytmin elementit piti analysoida ja näyttää erikseen ja soitin läpi komppiharjoitukset sekä normaalisti että käännetyillä rytmeillä. Hän huomasi, että vasemman käden sormeni eivät olleet rytmisesti kohdallaan ja antoi asian ytimeen meneviä harjoituksia.

Petterin kitarakalustoon syventyvän Riffin jutun vuodelta 2015 voit lukea tämän linkin kautta (aukeaa uuteen ikkunaan) ja hänen kotisivuilleen voit siirtyä tästä linkistä.