Slide-soiton innovaattorin uusi levy ilmestyi kesäkuussa, ja pitkästä aikaa luvassa on keikkoja myös Euroopassa. Riffi sai tilaisuuden juttutuokioon.
”Sonny tässä, puhu minulle”, kuuluu ääni vastaajasta. Pienen hämmennyksen vallassa oleva haastattelija ei voi kuin jättää viestin. Jonkin ajan päästä Sonny Landreth soittaakin takaisin ja pyytää anteeksi sekaannustaan haastatteluaikataulussa. Ei haittaa lainkaan, sillä se mitä seuraa on puolituntinen punnittuja ja pohdiskelevia vastauksia laatimiini kysymyksiin.
Uusi levy ”Bound By The Blues” (Mascot/Provogue) on eräänlainen paluu juurille. Toki yleensä jokaisella Sonny Landrethin levyllä kuulee blues-sävyjä, mutta pitkään aikaan ei ehkä näin selkeästi. Edellinen, ”Endless Journey” sisälsi instrumentaalisävellyksiä jousikokoonpanon kera, joten eritoten siihen nähden ero on radikaali.
– Tuo on ihan totta. Vaihdan mielelläni välillä musiikkini suuntaa, sillä otteeni pysyy tuoreena kun teen välillä jotain tyystin erilaista. Orkesterin kanssa soittaminen edellisellä levyllä tuntui hyvältä ajatukselta sen sijaan, että olisin levyttänyt kappaleet bändillä jonka kanssa keikkailen jatkuvasti, kertoo Sonny kotoaan Lousianasta.
Landreth siis asuu edelleen niillä seuduilla missä varttui, ja – kuten usein aikaisemminkin – uusi levy äänitettiin lähellä kotia Lousianan Lafayettessa. Levyn päättävä instrumentaali Simcoe Street onkin Sonnylle monimerkityksellinen.
– Pitkäaikaisella äänittäjä-tuottajallani Tony Daiglella on studio kotitalossaan, ja Simcoe Street kulkee sen ohi. Biisin nimi on siis muistorikas: Kyseessä on hyvin vanha katu Lafayettessa, ja sen varrelta löysin kerran loukkaantuneen koiran, joka on nyt asunut kotonani 10 vuotta, Sonny kertoo.
Kuinka konsepti syntyi
”Bound By The Blues” sisältää muutaman varsin tunnetun ja ehkä joidenkin mielestä jopa ”puhkisoitetun” blues-standardin, kuten Dust My Broom, Key To The Highway tai It Hurts Me Too. Kuinka varsinaisesti valikoit levyn kappaleet?
– Ajattelen aina konseptia, jolla saisin levyyn hieman syvempää ulottuvuutta. Jokin aika sitten valmistauduin yhteiskeikkaan Roy Rogersin kanssa, ja pohdimme puhelimessa soittavamme jotain Robert Johnsonin ja Elmore Jamesin lauluja. Toisaalta päätimme, että mitään Dust My Broomia ei kyllä soiteta, se on niin loppuun kaluttu! Mutta myöhemmin aloin pohtia, että mitäs jos soittaisinkin tuota biisiä? Ja jos äänittäisin sen studiossa, niin millä tavalla lähestyisin sitä soitannollisesti?
– Esimerkiksi Key To The Highway on säilynyt ohjelmistossani vuosia, ja se kuulostaa nyt erilaiselta kuin aloittaessani. Tuollaiset kappaleet tiivistävät sen miten tekniikkani on vuosien varrella muuttunut ja kuinka olen muusikkona kehittynyt. Oli mielenkiintoista huomata kuinka joku kappale innostaa kehittämään soittotekniikkaa, Sonny kuvailee.
Nämä klassikot inspiroivat myös osaavaa laulunkirjoittajaa säveltämään puolet levyn materiaalista itse, mikä vei kokonaisuuden vielä paljon henkilökohtaisemmalle tasolle. Nimikappale syntyi yhteistyönä, ainakin tavallaan.
– Olen kirjoittanut sen Billy Hendersonilta saadun virikkeen pohjalta. Billy on nahsvilleläinen laulunkirjoittaja, ja lueskelin jotain hänen lähettämiään sanoituksia. Yhdessä huomasin lauseen ”Bound by the blues”, mikä kuulosti heti laulun nimeltä. Tämä on hyvä esimerkki siitä kuinka vain muutama sana voi loihtia esiin mielikuvia: Mitä se tarkoittaa, että joku on tuon tunteen kahleissa?
Tämä oli laulun lähtöpiste, ja tarjosi yleisellä tasolla toimivan mielikuvan.
– Omien esikuvieni tekemissä lauluissa on jotain mikä vetoaa kaikenlaisiin ihmisiin. Blues on yleismaailmallinen kieli, ihmisten kokemukset vastoinkäymisissä ikään kuin tuovat meidät yhteen. Se tuntui perustavanlaatuiselta idealta, jonka halusin tässä laulussa saavuttaa. Siitä oli hyvä jatkaa eteenpäin muiden laulujen kanssa.
Sonny korostaa, miten tärkeää hänelle on kokea koko prosessi ideasta äänitteeksi.
– Pidän kuvakielestä ja runoudesta, ne vievät mielestäni kappaleen aina kuin toiselle tasolle. Ne myös inspiroivat sävellystä. Sen jälkeen päästään sitten siihen hauskaan osuuteen, että mitä kitaroita käytetään, mitä viritystä ja niin edelleen. On mukavaa tehdä alkuperäisistä ideoista yhtenäinen konsepti, joka on albumi.
Kompressori tuo huiluäänet kuuluviin
Sonny Landrethin soittotekniikka on hyvin dokumentoitu vuo-sien varrella, myös opetusvideoiden muodossa. Siinä slide-soittoa rikastuttavat putken takaa sormitetut otelautasävelet sekä monenlaiset tavat soittaa huiluääniä. Oikea käsi toimii peu-kalo-plektran ja pikkaussormien yhteispelillä. Tätä kaikkea on kutsuttu myös nimellä ”slydeco”, onhan yksi Sonnyn tekniikkaa parhaiten havainnollistavia kappaleita nimeltään Zydeco Shuffle.
Soittotyylinsä perusidean Sonny tuli keksineeksi jo 1970-luvulla soittaessaan bluesbändissä. Duurivirityksen soveltaminen mollibluesiin tuntui turhauttavalta. Seurasi oivallus painaa molliterssi slide-putken takaa ja uusi maailma avautui.
– Se oli iso askel. Ennen kaikkea se antoi uskoa siihen, että yksi asia voi johtaa toiseen. Sen jälkeen aloin löytää kaikkia näitä soundeja ja tekniikoita – ne vain tupsahtivat eteeni. Tärkeää on kuitenkin tehdä keinovalikoimalla musiikkia, ja olen ylpeä siitä, että nämä tekniikat palvelevat laulujani niin hyvin, Sonny kertoo.
Slide-putki ja kompressori-pedaali on tuttu yhdistelmä jo Lowell Georgen ajoista. Myös Sonnyn soundissa kompressorilla on paikkansa, ja uudella levyllä käytössä oli Mike Pieran rakentaman Analog Manin uusin malli.
– Kompressori sopii joihinkin juttuihin, mutta toisiin taas ei niin hyvin. Kaikkein parasta on se, että se mahdollistaa pitkän soivuuden pienemmällä äänenvoimakkuudella. Lisäksi minulle on tärkeää, että kompressori nostaa putken takaa soit-ta-mieni huiluäänien voimakkuutta, siinä se on todellakin paikallaan.
Luonnollisuuden Sonny haluaa kuitenkin säilyttää.
– Jos ajatellaan dynamiikkaa, niin siinä mielessä en aina halua käyttää kompressoria. Esimerkiksi edellisellä ”Endless Journey”-albumilla soitin jousiorkesterin kanssa hyvin laajalla dynamiikalla, enkä silloin käyttänyt sitä, koska halusin säilyttää luonnollisen kosketuksen dynamiikan enkä varastaa koko tilaa.
Putken ja kielten tasapaino on tärkeintä
’Puhutaan hieman itse slide-putkista. Olen yleensä nähnyt sinun soittavan paksuhkoilla lasiputkilla: käytätkö myös muista materiaaleista tehtyjä putkia?
– Kyllä minä lasia aika pitkälti suosin. Aloitin kylläkin metalliputkilla, mutta sitten kun siirryin lasiin, niin pidin heti sen luomista yläharmonisista, ja lisäksi tuntuma oli pehmeämpi. Kaikenlaisilla putkilla on paikkansa; niitä on tehty monesta eri materiaalista, ja minulla on vaikka millä mitalla erilaisia putkia kotona. Mutta eniten käytän Dunlopin 215-mallia: itse asiassa soittaisin mielelläni hieman paksumpaa mallia, mutta kun kärsin jännetulehduksesta, en voi oikein sellaisia käyttää. Vaikka soitan paljon, minun täytyy olla varovainen etten tee sitä liikaa.
Sonny korostaa, että slide-soinnin muodostamisessa on tärkeintä löytää oikea tasapaino slide-putken painon sekä kielten paksuuden kanssa.
– Putken täytyy olla tarpeeksi iso kieliin nähden, jotta sointiin saa harmonisia yläsäveliä tarpeeksi: toisaalta se ei saa tukahduttaa soundia. Tämä on tärkeä seikka, jonka olen vuo-sien varrella oppinut.
Yleensä slide-soittoa varten neuvotaan nostamaan kielten korkeutta normaalista ylöspäin.
– Käytän medium-vahvuisia kieliä 013–056, eli aika paksuja. Ne vääntävät kaulaa ja siihen tulee kaarevuutta. Se on hyvä asia, kunhan sitä ei ole liikaa. Korkealla olevat kielet toki helpottavat sliden käyttöä, mutta ne pitää säätää siten, että sormitettaessakin pystyy soittamaan vireisesti. Nauhat eivät häviä mihinkään, joten tuo asia pitää huomioida.
Oletko sitä mieltä, että suuren kieltenkorkeuden tarve sliden kanssa on eräänlainen myytti?
– Itsekin aloitin niin. Itse asiassa aluksi soitin slideä lap-tyylillä. Sitten laitoin Gibson Melody Makeriin tosi korkean satulan, kuten dobrossa, vaikka soitin jo bottleneck-tyylillä. Ajan mittaan hioin satulaa pikkuhiljaa alemmas, kunnes kielten korkeus oli samanlainen kuin normaalisti teräskielisen akustisen soittajilla. Tämä auttoi minua löytämään ihanteellisen soittotuntuman. Kielet voivat olla yllättävänkin alhaalla ja silti slidella voi saada paljon soivuutta, koska kyse on myös riittävän kevyestä kosketuksesta.
Löydä oma juttu
Soolourasi ohella olet soittanut myös muiden bändeissä. Varmaankin yksi ensimmäisistä tällaisista kiinnityksistäsi oli Zydeco-legenda Clifton Chenierin bändissä 1970-luvulla. Miten tämä periodi vaikutti soittoosi?
– Clifton oli mestari, eivätkä monet varmaankaan tiedä, että hän ihaili kovasti blues-kitaristi Elmore Jamesia. Hän siis piti slide-soitosta ja rohkaisi minua siinä. Hänen veljensä soitti bändissä pyykkilautaa ja rumpali oli yksi parhaista, joiden kanssa olen soittanut. Heidän tapansa käsitellä erilaisia rytmejä oli hyvä peruskoulu, joka antoi minulle paremman tajun synkopoinnista – kuinka ennakoida takapotkua, ja kuinka erityisesti sliden kanssa tehdä iskun jälkiosasta vähän ”tanakampi.” Cliftonilla oli myös laajempi ohjelmisto kuin yhdelläkään soittokumppaneistani. Soitimme joka ilta jonkun biisin, jota en ollut ennen kuullut. Lisäksi hän vaihteli koko ajan sävellajeja; jos olimme soittaneet biisiä ennen G:stä, sen sävellaji saattoi olla seuraavalla keikalla Eb. Siinä sai olla varpaillaan, Sonny muistelee.
Itse kuulin soittoasi ensimmäisen kerran John Hiattin ”Slow Turning” -levyllä, jonka Tennessee Plates -kappaleessa on myös tuota zydeco-fiilistä.
– Tuota dempattua kitarakomppia inspiroi pyykkilaudan soittotyyli. Silloinhan laudan metallia vasten soitetaan rytmiä pullonavaajalla. Kyllä sen biisin rytmiikassa tosiaan on perinteisen zydecon tuntua, Sonny vahvistaa havainnon.
”From The Reach” -levylläsi (2008) vieraili useita kitaristeja (Mark Knopfler, Eric Johnson, Eric Clapton, Robben Ford), joilla kaikilla on persoonallinen ja tunnistettava soittotyyli kuten sinullakin. Oliko sellaisen kehittäminen sinulle ihan tietoista jo soittourasi alusta lähtien?
– Kyllä, heti alkuvaiheessa ymmärsin, että minun kehitettävä oma soundi. Ja se on tärkeää. Alussa täytyy opetella mitä muut tekevät, jotta pääsee eteenpäin, ja samalla myös oppia se, mitä ei tule soittaa, mitä jättää soittamatta. Jos nimittäin vain matkii muiden tekemiä asioita, siitä ei synny omaa juttua. Soundi on myös iso asia sitä ”omaa juttua”, ja sisäisen äänen kuunteleminen ja siihen luottaminen yleensä ohjaa eteenpäin tällä matkalla, Sonny ohjeistaa.
Kuvat: Mascot Label Group / Robley Dupleix
Tämä Timo Östmanin toimittama artikkeli on ilmestynyt alunperin Riffin printtinumerossa 4/2015. Vastaavan tyyppisiä haastatteluita musiikin tekemisen eri puolista julkaistaan jokaisessa Riffissä.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
