Svart Records – aktiivinen kymmenvuotias

Äänilevyjen myynti ei ole loppunut. Myynti on kylläkin vahvasti muuttunut ja julkaisujen määrä on vähentynyt. Paitsi että Suomesta löytyy levy-yhtiö, joka julkaisee vuosittain aivan hengästyttävän määrän levyjä vieläpä enimmäkseen vinyylinä – uusintapainoksia klassikoista ja tuntemattomista erikoisuuksista ja myös aivan uuttakin tuotantoa: Svart Records.

Tomi Pulkki, toinen Svartin perustajista, saa näinä aikoina vastailla median kysymyksiin tavallistakin enemmän, sillä firma saavuttaa kunnioitettavan 10 vuoden merkkipaalun

– Ei ole kauhean tyypillistä, että tällä alalla firma pärjää Suomessa kymmentä vuotta. Levymyynti on romahtanut, mutta meillä ei ikinä ole ollut suuria tavoitteita. Perinteinen levyfirma pyrkii julkaisemaan pienen määrän albumeja ja myymään niitä niin paljon kuin suinkin mahdollista. Meillä taas keskimääräinen painoksen koko on 300–500 ja projekteja on paljon, Pulkki summaa Svartin näkymiä.

CD oli firman käynnistyessä ylivoimainen musiikin formaatti, vaikkakin muutos kohti jakelun digitalisaatiota oli vahvasti käynnissä – ja sitten nähtiin vinyylin uudenlainen nousu, joka on sopinut Svartin ajattelulle mainiosti.

– Vinyylikauppa on säilynyt hengissä ja jonkin verran noussut. Vinyyliboomista puhutaan, vaikka ennen kaikkea CD-myynti putoaa vuoristorataa alaspäin ja vinyylimyynti nousee hitaasti. Käsittääkseni viimeiset vuodet ovat olleet melko stabiileja vinyylille ainakin Suomessa. Muutos on enemmänkin sitä, että nykyään voi tehdä vinyylille sellaista musiikkia, joka aikaisemmin olisi ollut kaupallisesti mahdotonta.

Pulkki nimeää esimerkkinä 2011 julkaistun vinyyliversion Liekki-yhtyeen klassikkolevystä Korppi, joka ei tuolloin lähtenyt lentoon ja painoksen loppuosuus oli aikanaan pakko dumpata ulos varastosta. Nyt aika on toinen ja uusi 300 kappaleen painos kuuluu kysytyimpien nimikkeiden joukkoon.

– Musiikin kuuntelu vinyyliltä on tunnepitoinen asia, fiilistelyä ja keräilyä, siihen liittyy laitteiden kanssa pelaaminen ja säätäminen, joista tulee maaginen kytkentä. Asiakkaissa on varmasti jonkin verran esineen palvontaan liittyvää vinyylifetisismiä, mutta loppujen lopuksi jos musiikki ei ole kiinnostavaa, se ei lähde mihinkään. Toisaalta, vaikka olisi miten laadukas levy, se ei aina ole löytänyt tietä, jos sitä ei ole markkinoitu oikealla tavalla. Meidän on tehtävä kaikkemme, jotta ihmiset kuulisivat tätä musiikkia. Spotifyyn ladataan 30 000 biisiä päivässä ja siihen valtamereen on helppo hukkua. Levy-yhtiöille on avainkysymys saada oma musiikki kulumaan tuossakin joukossa ja markkinoinnille ei muita kanavia oikein ole. Indieyhtiöiden väkeä tavatessakin Spotifyn soittolistat ovat aina puheenaiheena.

– Suomen musiikkituotanto on poikkeuksellisen kotimaapainotteista. Voisin veikata, että Spotifyn 50 eniten soitetun listalla on 45 suomenkielistä tai kotimaista. Indieyhtiön on pärjätäkseen katsottava kansainvälisille markkinoille ja sitä me olemme tehneet alusta asti. Viedään suomalaista pienlevytuotantoa ulkomaille, mutta vastaavasti sainataan ulkomaalaisia artistejakin. Meilläkin on amerikkalaisia ja brittibändejä, Italiasta ja Japanista. Vaihtoehto/undergroundskene on globaali – ei iso, mutta aktiivinen, ja ilman sitä ei pärjättäisi.

Otin keskusteluun aiheeksi Ylen uutisoinnin, jonka mukaan Suomen äänitemarkkinoita hallitsevat Sony, Universal ja Warner, ja muille jaossa olisi vain leivänmuruja. Pulkki ei vertailuista isojen yhtiöiden kanssa välitä. 

– Meidän maailmamme on konkreettisesti hyvin erilainen kuin major-yhtiöiden, joissa musiikki ja artistit tuotteistetaan, radiosoitto on tärkeässä asemassa ja itse levy ei ole kovin merkittävä, sinkkuja tehdään striimattavaksi. Me taas tulemme punkhenkisestä kulttuurista, jossa levy on olemassa vasta kun on se käsissä. Silloin kun meillä on oikeudet julkaista Spotifyssä, niin tietysti levy sinne laitetaan. Tämä on meille elannon tekemistä, mutta ei isoa bisnestä – enemmänkin harrastajat tekevät materiaa toisille harrastajille. Olen istunut Suomen indietuottajien etujärjestön hallituksessa pari vuotta ja huomannut, että monet joutuvat tekemään muutakin työtä kuin julkaisemaan levyjä.

Myydäänkö vinyylien pienet painokset loppuun?

– Ei välttämättä. Kansainvälisesti kiinnostavaa levyä saattaa mennä 1 000 kappaletta, suositun kotimaisen artistin vinyyliä saattaa mennä ilmestyessä 350 kpl ja loput jäävät odottamaan parempia aikoja. Loppuunmyytyjä tietenkin on, kaikkia ei jää varastoon.

– Fyysisen listan ykköseksi pääsemiseen riittää noin 300 kappaleen viikkomyynti. Poikkeuksiakin on: Ville Valon ja Agentsin levy on kuulemma myynyt vinyylinä 6–7 000 kpl ja CD:t päälle [tämä ei ole Svartin julkaisu] ja tällaiset dominoivat listoja. Viralliseen listaan otetaan striimaukset mukaan ja uudelleenjulkaisuilla ei tälläiseen ole juuri asiaa. Mutta meidän tämän vuoden suurprojekti Waste of Space Orchestra myi Suomessa hyvin ja sitä striimattiin [fyysinen lista 3. ja virallinen lista 25.]. Välillä käy tuuri artistivalinnan kanssa, yleensä ei kuitenkaan listakärkeä kolkutella.

– Toinen esimerkki on Se-yhtyeen Pahaa Unta, jonka uusintapainos käväisi fyysisellä listalla 200 kappaleen myynnillä. Kun se aikoinaan ilmestyi 80-luvulla, sitä ei juuri listoilla näkynyt, vaikka myynti oli noin 7 000 kappaletta.

Jos painos on 300–500, jääkö tällaisen myynnistä jaettavaa kaikkien toimijoiden kesken?

– Jäähän siitä. Meille yleisintä on lisensoiminen suurelta levy-yhtiöltä per painos kertakorvauksella ja he jakavat sen artistin kanssa lisensointiklausuulissa määritellyllä tavalla. Silloin kun kyseessä on meidän oma artisti, kaikki voitto kulujen jälkeen jaetaan tasan. Ennakkoja ei välttämättä makseta. Joidenkin kansainvälisten artistien levyjä on vuosien varrella myyty 10 000, ja siitä jää artistillekin, vaikka on täytynyt satsata lehtimainontaan ja PR-agentteihin. Pienien painoksien suomalaisesta uusintajulkaisusta taas ei tule suuria summia kenellekään.

Klassikkoja ja arkistojen aarteita

Yksi tämän vuoden puhutuimmista uusintajulkaisuista on ollut Eero ja Jussi & The Boysin ensimmäinen LP Numero 1, alkujaan vuodelta 1965. Mitäpä kerrottavaa on tästä projektista?

– Eero ja Jussi on ollut pitkään puheissa. 60-luvulla albumeja tehtiin ja myytiin vähän, eikä niistä ole ollut uusintajulkaisuja. Tämäntyyppiselle musiikille on oma harrastajakuntansa ja alkuperäiset ovat hirveissä hinnoissa.

Svartilla päätettiin jakaa veljesten tuotanto kahdelle tuplavinyylille, joista ensimmäiseen koottiin kokoelma sinkuista.

– Näissä kahdessa paketissa on Eeron ja Jussin 60-luku aika hyvin katettuna. Neljän LP:n boksia ei haluttu tehdä, tämä tapa mukailee alkuperäisiä albumeita paremmin. 

– Oltiin yhteyksissä Eeron ja Jussin kanssa ja sieltä tuli suosituksia mukaan sisällytettävästä materiaalista. Saatin sinkut lainaan, joista otettiin kansikuvat ja etiketit reprodusoitaviksi. Painos oli 500 kpl, joista läheinen levykauppa halusi erikoispainoksen omaan myyntiinsä valkoisella vinyylillä. Nykyään on aika tyypillinen tapa, että joku taho haluaa itselleen erikoisversion ja vinyylin värin vaihtaminen on siihen suosittu konsti. Se tekee tuotteesta keräiltävämmän.

Toinen mystinen esimerkki 60-luvun LP:stä on Topmostin levy, josta Svart myöskin on tehnyt uudelleenjulkaisun.

– Levy on niin harvinainen, ettei meinannut löytyä edes kantta reprottavaksi, ei keräilijöiltä eikä arkistoista. Lopulta Holle Holopaiselta löytyi alkuperäinen kappale ja siinäkin kansi oli vinosti halki. Graafikolla oli hommaa saada siitä kuva aikaiseksi.

Kymmenisen vuotta tuoreemman materiaalin uusintajulkaisua edustaa Eppu Normaalin toisen albumin Maximum Jee & Jee 40-vuotisjuhlapainos. Tämä levy taas ei alkuperäisenäkään ole huippuharvinaisuus ja 20-vuotisjuhlajulkaisu oli aikoinaan tupla-CD lisämateriaalilla höystettynä. Nyt palattiin taas alkuperäisen levyn sisältöön, mutta oheismateriaaliksi löytyi vielä jotain ennen julkaisematonta.

– Juha Torvisen kanssa on oltu yhteistyössä. Viime vuonna tehtiin Eppujen Aknepop erikoisversiona avattavilla kansilla ja nyt mentiin samalla konseptilla. Käytiin Epe Heleniuksen luona, josta löytyi vanhoja flyereitä ja tarroja kuvattavaksi oheisvihkoon. Vesa Kontiainen kirjoitti artikkelin levyn tekovaiheista. On ollut kiva reprota vanhoja keikkajulisteita pakettiin mukaan. Mitään bonusbiisejä ei ole mukana, koska Eppujen harvinaisuudet on koottu albumille Paskahatun Paluu – ja meillä on tarkoitus lisensoida se jossakin vaiheessa.

Mikä on lähdemateriaalina uusintajulkaisuja tehtäessä – onko vanhoja nauhoituksia saatavilla vai joudutaanko käyttämään levyjä?

– Levyihin ei ole jouduttu turvautumaan, muutoin kuin hyvin harvoin joissakin sinkkubiiseissä, joista ei kerta kaikkiaan ole löytynyt mitään muuta. Vanhoissa nauhoissa on ongelmana, että niitä on säilytetty missä milloinkin, niitä on saatavilla vähän ja 40 vuotta vanha nauha ei todennäköisesti tule pyörimään. Uunikäsittelyn jälkeen niissä on teknisiä ongelmia tai pätkiä musiikista puuttuu. Melkein kaikki vanhat levy-yhtiöt ovat lakanneet olemasta ja konkurssiperät on myyty. Musiikki Fazer osti niitä paljon ja sekin myytiin. Sony omistaa jonkin verran, Warner vielä enemmän ja Universal kaikkein eniten. Näiden nauhavarastoja on digitoitu korkealla näytetaajuudella ja meidän lähdemateriaalina ovat nämä digitaaliset arkistot.

– Olisi hienoa toimia täysanalogisesti koko matkalta, mutta Suomessa se ei ole mahdollista. Olen vertaillut alkuperäisiä vinyylejä, CD-versioita ja uusintapainoksia vinyylillä ja erot ovat olleet hyvin pieniä. Hyvänkuuloisen vinyylin avainkysymys on hyvä masterointi. Ennen nykyistä vinyyliboomia LP:n kannet saattoivat olla CD:stä suurennettuja ja pikselöityneitä, ja levy kaiverrettiin myynnissä olevasta CD:stä tehtaalla. Nyt tehdas ei kajoa masterointiin, vaan pyrkii toistamaan levyn sellaisena kuin se on heille tullut.

Muutama vuosi sitten Svartin kulttuuritekoja olivat Ylen Liisankadun studiossa taltioidusta arkistomateriaalista koostetut levysarjat Pop Liisa ja Jazz Liisa. Pulkki kertoo jättiurakan monista vaiheista.

– Projekti alkoi siitä, kun kirjan Jee Jee Jee – Suomalaisen Rockin Historia mukana tuli kokoelma-CD Ylen arkistoista poimituista harvinaisuuksista. Tämä oli jo ennen kuin Svart oli olemassa. Soittelin levyä vuosien varrella ja mietin, mitähän kaikkea arkistossa mahtaa olla. Ruvettiin neuvottelemaan Ylen kanssa ja päästiin siihen pisteeseen, että mentiin arkistoja tutkimaan ja saatiin sopimus julkaisemisesta. Liisankadulla äänitetyt Popstudio ja Jazzstudio olivat hyviä kokonaisuuksia. Kaikki lähetykset eivät olleet tallessa, mutta suuri osa oli.

– Sopimus Ylen kanssa oli erilainen kuin olemassa olevien levyjen lisensointi, koska tässä tehtiin uusia levyjä. Yle laskutti määrätyn summan oikeudesta käyttää heidän nauhojaan. Tämän jälkeen meidän piti neuvotella jokaisen artistin kanssa ja tämä olikin pitkä prosessi, koska artisteja oli noin 35, eri muusikkoja yli 200. Jazzin puolelta homma oli helpompi, koska bändeissä oli paljon samoja tyyppejä. Rockin puolelta kulutettiin yksi talvi siihen, että kiikutettiin artisteja ja perikuntia arkistoon kuuntelemaan julkaistavaksi suunniteltuja materiaaleja. Jotkut antoivat luvan suoraan ja pyysivät pari levyä, joku halusi tietyn summan rahaa ja joiltakin lupaa ei saatu. Esimerkiksi Cumulusta ei julkaistu, koska Hector sanoi, että hän ja Anki laulavat nuotin vierestä ja Haikaran yksi elossa oleva jäsen sanoi, ettei hän halua tehdä mitään Haikaraan liittyvää. Lopulta materiaalia julkaistiin 9 + 9 CD:tä ja vinyylinä tuplamäärä.

Massiivinen urakka.

– Olihan se. Onneksi Musiikin edistämissäätiö tuki meitä, koska ei tällä ikinä päässyt omilleen. Mutta haluttiin tehdä kompletistinen paketti, vaikka joukossa on monia obskuureja nimiä. Tunnetuimmat artistit kuten Tasavallan Presidentti, Tolonen ja Wigwam menivät vauhdilla, kun taas jazzin puolelta osa levyistä jäi hyllyyn. Minusta tämä oli kuitenkin tärkeä projekti, jossa tuotiin esiin 40 vuotta kuulumattomissa olleita äänityksiä.

Onko mitään vastaavanlaista arkistokokonaisuutta odottamassa julkaisua?

– Ei mitään noin isoja. Kulttuuritalolta on esimerkiksi Steppenwolfin keikka vuodelta 1968, jossa on Apollo lämmittelijänä. Paljon muitakin kansainvälisiä artisteja on, mutta näiden kanssa täytyy jäljittää oikeuksien omistajat ja tehdä sopimus näiden kanssa, koska Yle ei voi määrätä tallenteen sisällöstä, vain sen käytöstä. Yle voi myös laittaa tallenteitaan kuunneltavaksi, mutta kaupallinen julkaisu on aivan eri juttu.

– Olisi hauska tehdä ensimmäinen Ruisrock vuodelta 1970. Sieltä on jonkin verran keikkoja tallella, ainakin Kalevala, jossa mukana olivat Remu Aaltonen ja Albert Järvinen, samoin Wigwamia ja muita. Näistä saisi muutaman levyn. Lisäksi on John Faheyn Suomessa tehty nauhoitus, jota ei ole julkaistu missään. Perikuntaan on saatu yhteys, mutta en tiedä, mitä tulee tapahtumaan.

Vaikka tähän asti on puhuttu enimmäkseen Svartin uusintajulkaisuista, Pulkki muistuttaa, että heillä on koko joukko omia artisteja, joilta julkaistaan uutta musiikkia. Esimerkkejä:

– Suomalaisista bändeistä Malaria ja Sammal ovat progea, psykedeelistä kamaa edustaa Kaleidobolt, erilaisia metallin muotoja on, kokeellista ja vähemmän kokeellista, Lasten Hautausmaa on melankolista rokkia. Tummasävyisempi musiikki sopii meille paremmin kuin r’n’b tai moderni nuorison musiikki. Me ollaan aika hippejä, eikä vaadita erityisiä asioita artistilta, korkeintaan oikeus tehdä fyysinen ja digitaalinen tallenne. 

Soundeista ja tulevaisuudesta

Otetaanpa lopuksi pari kiperää kysymystä, joista ensimmäinen tietysti kiinnostaa kaikkia vinyylinpyörittäjiä: onko värillisellä ja mustalla vinyylillä soundillista eroa?

– Ei ole, jos levy on hyvin tehty. Roiskeväristen ja psykedeelisten väriyhdistelmien kanssa saattaa olla ongelmia, niihin voi tulla pintarahinaa ja napsumista kun massaan sotketaan liikaa kemikaaleja. Läpikuultavat ja yksiväriset eivät kuulosta yhtään huonommalta kuin mustat. Tummanruskea ja hopeanharmaa ovat riski, mutta niistäkin saadaan hyvän kuuloisia kun ne prässätään huolella. Koska tehdas tekee työtä kolmessa vuorossa, eikä levyjä aina ehdi jäähdyttää, ne voivat mennä pakattuna mutkalle. 

Mikä on näkemyksesi vinyylimarkkinoiden tulevaisuudesta?

– Luulen, että pysytään aika samassa. Metallin alalajeissa vinyylillä on sama merkitys kuin vaikka 1997. Samoin konemusiikissa, psykedeliassa ja muussa diggarimusiikissa ei ole muutosta. Uskon, että pienimuotoiset yhtiöt säilyvät olemassa boomeista ja muutoksista huolimatta. Kyllä maailmaan musiikkia mahtuu ja meilläkin on neuvoteltuna kansainvälinen sopimus, jossa on musiikkia eri puolilta, esimerkiksi 70-luvun levyjä Argentiinasta ja 80-luvun alun ranskalaista synajuttuja ja kaikenlaista kummallista, jota kukaan ei ole julkaissut uudestaan, Pulkki ennustelee lähiaikojen tapahtumia.

•••