Maailman arvostetuimpiin fuusio- ja progerumpaleihin lukeutuva Virgil Donati vieraili tiukkoine bändeineen Suomessa syyskuun 2016 lopulla. Rumpaliyhteisö tuntee australialaissyntyisen Donatin ilman referenssilistaakin, muut tunnistavat miehen Steve Vain ja Allan Holdsworthin kaltaisten kitarasankareiden kokoonpanoista. Riffi kävi paikan päällä jututtamassa mestarisoittajaa.
Virgil Donatin ”Brazilian Connection Tour” toi huippurumpalin Suomeen ”noin kolmatta” kertaa. Donati ei ole visiiteistään ihan varma, sillä tietyn määrän ja ajan jälkeen tarkemmat muistot keikkapaikoista alkavat kuulemma ”pikkuisen hämärtyä”.
Yhden keikan aikojen takaa Donati kuitenkin muistaa, kun toimittaja alkaa kuvailla ensimmäistä törmäämistään tähän australialaiseen pyörremyrskyyn Frankfurtin musiikkimessujen rumpuhallin ahtaassa demokopissa. Hillitön polyrytmiikka ja rumpuakrobatia tekivät suuren vaikutuksen, varsinkin lähietäisyydeltä.
– Minäkin muistan sen kuin eilisen päivän! Donati innostuu.
– Ajattele, että siitä on jo kaksikymmentä vuotta! Tunnistan tuon keikan siitä, että olin Paisteen vieraana Frankfurtissa silloin 1996 ensimmäistä kertaa. Se oli hienoa aikaa, olin juuri muuttanut Yhdysvaltoihin, ja nimeni oli alkanut herättää kiinnostusta.
Frankfurtin vierailu oli Donatille vähän kuin Euroopan ensi-esittäytyminen, hän oli tuolloin useimmille tuore kasvo, ja soitti vielä Premierin rummuilla. Tänään Donatin nimi on tuttu kaikkialla fuusio- ja progemetallipiireissä.
Teknisesti huipputaitavana soittajana Donati käyttää suuren osan ajastaan erimuotoisiin opetushommiin. Hän kertoo tekevänsä jonkin verran puhtaita klinikkakiertueitakin, vaikka yrittääkin mieluummin yhdistää klinikat ”taiteelliseen toimintaan” eli keikkojen välisiin vapaapäiviin ja -hetkiin.
Donatin mukaan koko klinikkahomma ylipäätään on kovasti muutoksessa.
– Ihmiset haluavat enemmän vuorovaikutteisuutta, siksi painopiste on siirtymässä ”rumpuleirien” suuntaan, joita teen tänäkin vuonna ainakin Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Etelä-Amerikassa.
Juutuubista julkisuuteen
Donatin ja bändin Euroopan-tukikohta on rumpalin vanhempien synnyinmaassa Italiassa. Sinne on varastoitu myös back-line ja siellä pidettiin nelipäiväiset treenit ennen Euroopan keikkoja. Manner-Euroopassa backline kulkee maanteitse bändin matkassa, mutta Suomi kuuluu maanosan harvoihin ”lentokeikkamaihin”, mikä tarkoittaa, että rumpusankarin edessä oli täällä paikallinen vuokrasetti. Hän sanoo kuitenkin saaneensa riittävällä tarkkuudella spekseihinsä soveltuvan setin Espoon ja Äänekosken keikkojen rumpuraisereille.
Brazilian Connection Tour esittelee Donatin johtamassa triossa nimensä mukaisesti kaksi brasilialaista soitinvirtuoosia. Kitaraa soittaa Andre Nieri, kansainvälisen Guitar Idol -kilpailun voittaja parin vuoden takaa. Brasilialaisen musiikkiperinteen kasvattina Nieri on kehittänyt ilmiömäisen pikkaustaitonsa akustisen nailonkielisen varressa, ja Donatin bändissäkin hän pääsee ajoittain väläyttelemään samaa juurta olevaa soittotapaa, mutta säröefektillä varustetun lankkukitaran kanssa, mikä tuo sähkiksen sointiin uusia ulottuvuuksia.
Basistina on toinen brasilialainen, Junior Braguinha. Mielenkiintoista on, että Donati bongasi kaverit yksitellen. Maanmiehet eivät siis vastoin oletusta tunteneet toisiaan entuudestaan – vaikka asuivat jopa samassa kaupungissa.
Donati kuvailee soittajatovereitaan lahjakkuuksiksi, jollaisia on ilo esitellä ihmisille keikoilla ympäri maailmaa. Kaverusten nuoruus on Donatille arvo sinänsä, sillä hän kuvailee musiikkiaan soittajan kannalta niin vaativaksi, että silkan taidon lisäksi tarvitaan myös intoa ja energiaa – ja sitähän nuorista löytyy.
Ja miten Donati törmäsi veikkosiin, joilla on ikää yhteensä suunnilleen saman verran kuin rumpalilla yksin?
– Youtubessa! Elämme Youtube-aikaa, tällainen kohtaaminen ei olisi ollut mahdollista ennen vanhaan. Maailma on nyt vain yksi paikka, jossa kenestä tahansa voi tulla kaikkien tuntema. Ilman internetiä ja sosiaalista mediaa olisin tuskin kuullut kummastakaan kaverista ikinä mitään.
Sisäistä taistelua
Donatin syyskiertueen ohjelmisto nivoutuu vahvasti kolmen vuoden takaisen sooloalbumin materiaaliin, minkä tilkkeenä kuullaan muutamia Allan Holdsworthin biisejä. 1990-luvulla ennen kansainvälistä breikkaustaan Donati tekaisi pari albumia omalla nimellään, mutta pitää vasta vuonna 2013 julkaistua ”In This Life” -pitkäsoittoa ensimmäisenä aitona soololevynään, joka esittelee hänen taiteilijalaatunsa sellaisena kuin hän itse haluaa.
Vai esitteleekö sittenkään?
– No totta puhuen ei, hän huokaa.
– Aina kun olen taltioinut jonkun biisin tai levyn, niin jonkin ajan kuluttua tajuan millä lailla siitä olisi tullut parempi! Jollain aikavälillä tulen sovittaneeksi uusiksi enemmin tai vähemmin kaiken mitä olen tehnyt.
Donati kuvailee isoilla sanoilla taiteilijuuttaan ja sisäistä paloaan. Hän väittää, ettei pidä saavuttamaansa teknistä tasoa itseisarvona, eikä oikeastaan ole edes saavuttanut mitään päämäärää.
– Kyllä se vaan niin on, ettei soittaminen ole muuttunut ainakaan yhtään helpommaksi. Jotta voisi ilmaista itseään keinoilla, jotka on valinnut välineekseen, joutuu taistelemaan joka päivä kehittyäkseen paremmaksi.
Donati ottaa vertailukohdaksi Holdsworthin, ja kuvailee häntä hämmästyttävimmäksi muusikoksi, jonka kanssa on saanut työskennellä.
– Hän on niin loistava, ja ehkä hänestä on loistavan tehnyt juuri nöyryys, hän on yksi itsekriittisimmistä ihmisistä mitä voi kuvitella. Hän suorastaan kiduttaa itseään sillä, että on aina tyytymätön siihen mitä tuli tehneeksi.
Siivu kerrallaan
Pikku-Virgil sai Melbournessa ensikosketuksen rumpuihin heti kohta sen jälkeen kun oli oppinut kävelemään ja puhumaan, ja alkoi kopsailla isän levykokoelmista Louie Bellsonin ja Buddy Richin soittoa. Hän aloitti vakavan keikkailun bändeissä jo kouluiässä, ja ensimmäinen rockrumpali, joka teki vaikutuksen oli Deep Purplen Ian Paice.
– Olen soittanut myös pianoa rumpujen rinnalla pienestä pitäen, Donati tähdentää.
– Piano on suosikkisoittimeni: samaan aikaan perkussiivinen, harmoninen, melodinen ja antaa kaupan päälle työkalut, joilla voin säveltää!
Donatista onkin tosiaan rumpalinuransa lisäksi moneksi: mies on pätevä pianisti, säveltäjä, bändiliideri, tuottaja. Hän kertoo tuntevansa huippurumpaleita, menestyneitä sellaisia, jotka eivät esimerkiksi osaa lukea nuotin nuottia ja saattavat olla omankin soittimensa parissa melko rajoittuneita. Hän ei kuitenkaan sano tätä arvostelevaan sävyyn, vaan toteaa itse valinneensa toisen väylän.
– Jos lukee sujuvasti nuotteja, tuntee tietenkin paremmin alan jolla toimii. Lisäksi jos hallitsee monia musiikinlajeja, ja soittotekniikka on sen verran hyvä, että pystyy keikkojen ja levyjen lisäksi opettamaan ja pitämään klinikoita, niin tottahan kaikki sellainen helpottaa selviytymistä ammatissa.
Selviytymisestä puheen ollen, monilla nimekkäillä ja arvostetuilla muusikoillakin leipä on nykypäivänä maailmalla entistä pienempinä siivuina eikä yksikään niistä ole erityisen leveä. Ja budjetit ovat sitäkin piukemmat marginaalissa, kuten instrumentaalin fuusioprogen piirissä. Donatin livenä suosima kvartettikokoonpano on vaihtunut trioksi osin taloudellisista syistä.
– Mukana on nyt vain virtuaalinen kosketinsoittaja, eli minun Macbook-kannettavani. Osan kappaleista toteutamme sataprosenttisesti livenä, mikä toimii koska kaikki soittavat niin paljon ääniä, mutta välillä tarvitaan mukaan sointupohjia ja äänenvärejä, joita emme pystyisi kolmistaan lavalla tuottamaan.
Kannut Kaliforniasta
Donati tuli 2000-luvulla tunnetuksi Pearlin mannekiinina, mutta toistakymmentä vuotta kestänyt yhteistyö japanilaisjätin kanssa päättyi pari vuotta sitten, kun Donati vaihtoi Drum Workshopiin. Rumpali kiittelee siirtymistään DW:lle esimerkiksi siitä, että rumputehtaan päämaja löytyy kotikaupungin liepeiltä, jolloin vuorovaikutus nousee aivan toiselle tasolle kuin aiempien yhteistyökumppanien kanssa.
Donatin Los Angelesin ”studiosetti” on DW:n Collector’s-malliston Maple-sarjaa ja Euroopan rundisetti hybridirunkoinen Cherry/Mahogany. Donati kuvailee, kuinka settien soundit poikkeavat ratkaisevasti toisistaan, mutta molemmat täyttävät oman tarkoituksensa.
Modernin rumputeknologian pioneeri- ja kokeilijafirmana DW tarjoaa Donatin mielestä hänenkaltaiselleen rumpalille bonusetuja. Näistä hän mainitsee studiossa käyttämänsä 23-tuumaisen bassarin, joka tarjoaa tilkkasen enemmän jämäkkää potkua ja puhkua kuin normaali 22-tuumainen. Toinen DW:n erikoisuus on Donatin setissä vasemmalle puolelle asettuva Gong-rumpu, joka on kuin jaloille nostettu kapuloilla soitettava yksikalvoinen bassari.
Donatin kattaus on rönsyilevään soittotyyliin sopien melko kookas, ja hän hyödyntää esimerkiksi tomisettiään järkevimmällä tavalla, virittämällä ääripäät kauas toisistaan, jolloin rumpujen väliin saa kunnon intervallit. 10- ja 12-tuumaiset tomit ovatkin siksi tosi kireällä – kuten myös virveli, jolloin siihen syntyy hyvä soittotuntuma.
Vaikka Donati tuntuukin mättävän usein melkoisen lujaa, hän toppuuttelee, että vaikutelma syntyy ennemminkin iskujen intensiteetistä. Paahtamista tärkeämpää Donatille on laaja dynamiikka-alue, ja niinpä kalvojakaan ei tule valittua volyymipiikkien mukaan, kalvot ovat päin vastoin ohuita ja yksikerroksisia. Donati yllättää kertoessaan suosivansa jopa bassorummuissa Ambassador-tyyppistä yksikerroskalvoa, sellaisten kanssa rumpujen sointi ei niin tukkeudu.
– Yleensä en pitele rumpuja erityisen pahoin, ainoastaan 16-tuumaisen lattiatomini kalvo täytyy jostain syystä vaihtaa melkein joka keikalle.
Musiikkia laskutikulla
Symbaalien osalta Donati on luottanut Sabianiin suurin piirtein koko uransa ”kansainvälisen osuuden” ajan.
– Amerikkaan muuton jälkeen ei mennyt pitkään, kun Sabian tarjosi minulle diiliä, hän muistelee.
AAX-sarjasta Donati löytää käyttökelpoisimmat peltinsä, kuten Virgil Donati Saturation Crash -symbaalit, joita miehen setistä löytyy aina useampi kappale.
Viime vuonna esitellyt AAX-malliston lyhyesti ja kuivahkosti soivat Big & Ugly -symbaalit kuuluvat myös miehen suosikkeihin. Niissä olennaista on, ettei niitä ole nimetty erikseen aksentti- tai komppaustarkoitukseen, vaan ne ovat vain ”symbaaleja”.
Rumpukapula ainoana fyysisenä välikappaleena soittajan sormien ja instrumentin välissä on Donatille tärkeääkin tärkeämpi. Useimmissa tapauksissa hän käyttää Vaterin räätälöimää Virgil Donati Assault -mallia, joka on aika jämerää kaliiperia, ehkä jostain 2B:n ja 5B:n väliltä.
– Haluan kapulan kykenevän tekemään jonkun verran töitä puolestani, ja liian kevyet kapulat eivät sitä tee.
Varsinkin läpimurtonsa aikoihin Donati tuli tunnetuksi kahden pedaalin bassarityöskentelystään. 2000-luvun mittaan joka tuutista tursuava tuplilla ”tukuttelu” on kokenut järjettömän inflaation, mutta kuin muistona vanhasta täytyy Donatin kohdalla nostaa esiin se, kuinka tärkeää jalkatyöskentely on miehelle yhä. Kuin tämän vakuudeksi Donatilla onkin – yhtenä harvoista – Urbann Boardin valmistamat omat nimikkokengät.
Donatin laajalle levittäytyvän setin ja voimallisen soiton huomioon ottaen miehen vasemmasta kapulasta nappaama perinneote tuntuu äkkiseltään rajoitteelta. Näin ei tietenkään ole, vaan ote istuu vuosikymmenien rutiinilla soittotapaan erottamattomasti. Donati on vain sattumalta omaksunut otteensa aikakaudella, jolloin perinteinen oli ”ainoa oikea”. Nykypäivän oppilailleen hän suosittelee yleensä oman käytäntönsä vastaisesti ”matched gripiä” eli tasaotetta.
Nykypäivän livesoitossaan huolestuttavan pitkälle modernin matikkametallin suuntaan kallistuvan Donatin merkittävimmät vaikutteet tulevat 1970–80-lukujen fuusiosta ja progesta. Pakko kysäistä rumputaiteilijalta pikkuisen kärjistäen, mihin nykyisen trion soittajilla on koko ajan niin mahdoton kiire: joskus kuulostaa siltä, kuin 16-osanuotti olisi ehdottomasti pisin sallittu nuottiarvo, kaikista tahtilajien ja tempon vaihdoksista tai poly-rytmeistä puhumattakaan.
– Tietysti ”yksinkertainen on kaunista” ja niin edelleen, mutta eikö monimutkainenkin voi olla? Donati kysyy.
– Näen arvoa myös sellaisessa musiikissa, joka on esittäjälle vaikeammin toteutettavissa ja kuulijalle haastavampaa omaksua!
Image
Yksi mies – kaksi karriääriä
Kun Donati jossain yhteydessä muistuttaa, että on ”sentään soittanut rumpuja yli 50 vuotta, joista 40 jo ammatikseenkin”, niin tulee hetkeksi kumma olo. Tosiseikka kuitenkin on, että Donati täyttää tämän lehden ilmestymisen aikoihin jo 58 vuotta.
Sana ”jo” tulee siitä, että häntä on hyvin vaikea mieltää sen soittajapolven aikalaiseksi, joka on aloittanut ammattiuransa 1970-luvulla. Osansa tässä on rumpalin nuorekkaalla olemuksella, mutta vielä enemmän on kyse siitä, että Do-na-tin näkyvä kansainvälinen ura käynnistyi todellakin hyvin myöhään.
Donati kuvailee, että hänellä on ehtinyt olla jo ”kaksi elämänuraa”, joista ensimmäinen Australiassa kesti reilusti kolmevitoseksi. Kansainvälisissä kehissä hän on toden teolla ollut vasta 1990-luvun jälkipuoliskolta, parikymmentä vuotta.
Toisen maailmansodan jälkeen Australiaan muuttaneiden italialaissiirtolaisten jälkeläisenä hän myöntää, että synnyinmaalla on kyllä puolensa, mutta musiikintekijän kannalta ”kotisaari” lilluu vähän yksinään siellä jossain, kaukana kaikesta.
Donatin rumpalin uralla Ausseissa kaikki oli sinänsä reilassa, mutta katto oli tulossa vastaan. Donati nostaakin kaikkien bändien, artistien ja levytysten yli uransa ylivoimaisimmaksi merkkipaaluksi muuton Yhdysvaltoihin. Hän kokee lähteneensä synnyinmaastaan Australiasta viime tingassa, ja uskoo että myöhemmin tuskin olisi ollut enää saumaa yrittää minkäänlaista kansainvälistä karriääriä.
Pian Kaliforniaan kotiutumisen jälkeen alkoikin kunnon pöhinä: sana kiiri, että kaupungissa oli uusi rumpuvirtuoosi. Yksi ensimmäisiä pidempiä kiinnityksiä vuosituhannen vaihteessa oli Dream Theaterista lähteneen kosketinsoittajan Derek Sherinianin perustama Planet X, jonka parissa vierähti useampi vuosi ja tuli purkitettua neljä levyäkin.
Sen jälkeen puhelimen soidessa saattoi luurista kuulua Donatin omiin suuriin sankareihin lukeutuvan Steve Vain tai Allan Holdsworthin ääni. Donati nimeääkin uransa ehdottomaksi huipentumaksi juuri rumpalikiinnityksen Holdsworthin kiertuebändiin.
Taiteellisen karriäärinsä rinnalla Donati on korkean profiilin pedagogi, joka on julkaissut lukuisia videomuotoisia rumpuoppaita ja tarjoaa virtuaalista opetusta päivän henkeen muun muassa uuden Is Your Teacher -mobiilisovelluksen välityksellä (www.isyourteacher.com/en).
Tämän artikkelin nettispesiaalissa Virgil Donati kertoo muun muassa biisinteko- ja levytysprosesseistaan.
•••
Tämä Tommi Saarelan toimittama artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2016.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
