Wentus Blues Band on kasvanut Suomessa ja laajemminkin Pohjolassa jo melkoiseksi instituutioksi. Ei vähiten siksi, että yli 30-vuoden taipaleellaan se on kiertänyt runsaasti kansainvälisten blues-artistien kanssa. Uusimmalla levyllään yhtye tulkitsee heidän musiikkiaan.
Alkuvuodesta 2018 ilmestyneellä Throwback-albumilla Wentus Blues Band soittaa materiaalia Eddie Kirklandilta, Canned Heatilta, Sven Zetterbergiltä, Rock Bottomilta, Hungry Johnilta, Eric Bibbiltä, Louisiana Rediltä sekä Phil Guylta. Mistä moinen?
– Oikeastaan levy sai alkunsa siitä, että ihmiset ovat aina toivoneet meidän soittavan keikoilla Eddie Kirklandin kappaleen ”Rainbow”. Nyt olimme pitäneet keikkataukoa, ja aloimme sen jälkeen poimia näitä hienoja biisejä, joita olimme muiden kanssa soittaneet, bändin perustajajäsenet Robban Hägnas ja kitaristi Niko Riippa kertovat Tampereen Saaribluesissa kesäkuussa.
Näiden artistien musiikki on vuosien varrella tarjonnut paljon inspiraatiota myös omalle tuotannolle.
– Me tykätään tehdä omia juttuja, mutta nekin menee yleensä niin, että ”miten Carey Bell olisi ajatellut tätä tai miten Eddie Kirkland olisi tehnyt nämä ratkaisut”. Blues-musiikki on perinnemusaa, joten tietyt asiat täytyy omaksua ja osata ennen kuin alkaa tekemään omaa juttua. Siihen tarvitaan vähän pohjaa, Riippa ja Hägnas pohtivat.
Studio Linnusperän Martat
Wentus Blues Band perustettiin Kokkolassa vuonna 1986. Pienen kaupungin musaskene on aina ollut vilkas, ”ihan pelimannimusiikista lähtien”, samoin kuin koko pohjanmaan rannikon. Ja kuten tuohon aikaan oli yleistä, myös Kokkolassa oli aktiivinen elävän musiikin yhdistys.
– Niillä kavereilla oli oma blues-bändi, ja ne innostivat meitä. Saatiin myös soittaa niiden tapahtumissa. Myös koko maassa oli silloin vilkas juurimusan skene. Teksasilaisia bluesbändejä vieraili Kokkolassakin, ja me päästiin varhaisvuosina jopa Duke Robillardin lämppäriksi, Robban muistelee.
Nykyään kaikki yhtyeen jäsenet eivät toki enää ole Kokkolasta. Treenikämppä on kuitenkin siellä, ollut jo vuodesta 1987 lähtien. Siellä myös Throwback-levy taltioitiin.
– Kyseessä on vanha puurakennus, entinen koulu. Alakerrassa on Linnusperän Marttojen kokoontumistilat vanhoissa kouluhuoneissa. Kysyttiin vain heiltä, josko voisimme käyttää niitä tiloja, Hägnas taustoittaa.
Robban kertoo, että bändin tapana on yleensä äänittää levyt todella nopeasti, ”Wentuksen tyyliin”. Niin tapahtui nytkin, sillä kolmessa päivässä talteen saatiin 25 kappaletta. Lisäksi äänitykset tehtiin täysin livenä soittamalla pari ottoa kustakin kappaleesta.
Myös levyn äänitys ja miksaus oli bändin hallussa, sillä siitä oli vastuussa rumpali Daniel Hjerppe.
– Äänitystilassa oli yksi iso huone, ja olimme kaikki siinä tilassa lähellä toisiamme. Lähimikityksen lisäksi asettelin myös tilamikit, mutta miksauksessa heivasin ne pois; kaikkiin mikrofoneihin tuli kuitenkin sitä tilaa. Lisäksi rumpujen overhedeista tilan saa esiin todella nopeasti, kun niitä kompressoi. Interface oli Universal Audion Apollo, Hjerppe kertoo.
”Täysin live” tarkoittaa siis sitä, että myös laulaja Juho Kinaret lauloi osuutensa yhtä aikaa bändin kanssa. Pekka Gröhnin kosketinsoittimet puolestaan äänitettiin vahvistimen kautta linjasoundin sijaan. Vahvistimien ja rumpujen kanssa käytettiin osittain nauhamikkejä.
– Ne toimii roots-musassa hyvin, sillä ne vie sellaisen terän pois soundista. Se on tärkeää varsinkin kun äänitetään digitaalisesti.
Ylipäänsä bändille on tärkeää, että digitaalisen äänittämisen periaate on sama kuin analogimaailmassa. Ihan jo senkin vuoksi, etteivät kaikki päätökset jää miksausvaiheeseen.
– Uskon, että meille on hyväksi, että käytetään sitä samaa ideologiaa. Se luo minun mielestä vähän erilaisen lähtökohdan ja fiiliksen, kun ei lähdetä siitä, että jälkeenpäin voi korjata, Niko Riippa pohtii.
Pitää olla esillä
Keväällä Throwback oli ollut pari kuukautta peräkkäin Yhdysvalloissa Living Blues Radio Chartsin TOP 20-listalla. Samoin se oli kivunnut Roots Music Reportin kovatasoiselle TOP 50-listalle. Ohjelmatoimistoakin luotsaava Robban kertoo, miten tällaiset asiat korreloivat keikkamyyntiin.
– Se jää nähtäväksi. Jos levy jäisi listalle, niin silloin keikkailua Yhdysvalloissa voitaisiin miettiäkin. Tuollainen on kuitenkin monesta asiasta kiinni, ja joka tapauksessa sinne panostaminen vaatisi kolmen vuoden suunnitelman.
Toisaalta hän on sitä mieltä, että eurooppalaisille blues-yhtyeille voisi tulevaisuudessa avautua mahdollisuuksia Yhdysvalloista.
– Vanhat artistit kuolevat pois vuorotellen, eikä uusia kiinnostavia nimiä tule kuitenkaan niin paljon. Periaattessa se voisi avata markkinoita. Mutta esimerkiksi työlupia on todella vaikea saada, koska sinne ei saa mennä tienaamaan mitään – silloin viedään amerikkalaisilta työtä. Näin he ajattelevat, mikä on todella erikoista, koska Eurooppaan sieltä saa kuitenkin tulla tienaamaan verovapaata rahaa 20 000 taalaan asti.
Vaatiiko keikkailu blues-genressä ylipäänsä säännöllisesti uutta levyä?
– Onhan se aina uran kannalta hyvä. Tämä maailma kun nyt on niin, että koko ajan täytyy olla jollain tavalla esillä. Pienet klubitkin sitä aina kyselee, vaikkei se välttämätön olisikaan keikan saamisen kannalta. Mehän lähinnä kierretään Chevy Vanilla Suomea ja Ruotsia, ne on meidän suurimmat markkinat. Eurooppaan mennään, jos tulee kutsu esimerkiksi festareille, mutta silloin me lennetään. Ei me enää lähdetä sinne asumaan moottoritielle, Robban ja Niko toteavat.
Dylania suomeksi, mutta entäs bluesia suomeksi?
Tärkeä tekijä Wentus Blues Bandin pitkän uran takana on sen tapa heittäytyä projekteihin muiden solistien kanssa. Mutta yksi niistä on aivan omanlaisensa: Robban Hägnasin tuottama ja julkaisema Dylan Suomeksi (2016).
– Järjestin Dylan-illan Tavastialla hänen täyttäessään 70 vuotta. Se poiki idean levystä, jolla suomalaiset artistit esittäisivät uusia suomenkielisiä käännöksiä meidän säestämänä. Myös Suomen Sony (Dylanin levy-yhtiö), oli kiinnostunut sillä ehdolla, että hankin ensin käännösluvat. Siihen menikin yli kaksi vuotta.
Lopulta Sony ei kuitenkaan projektiin tarttunut, vaikka Ruotsissa vastaava levy oli myynyt kultaa.
– Se oli kyllä tosi kornia. Kerrankin tällaista tehtiin suomeksi, mutta meidän levy-yhtiöt ei lähteneet siihen mukaan, Niko Riippa toteaa.
Toisaalta levy sai näkyvyyttä ja julkaisukonsertti myytiin täyteen. Hyvät muistot jäi myös E-studion sessioista, joissa levy taltioitiin muutamassa päivässä.
– Kun artisti tuli paikalle, käytiin biisiä vähän läpi, ja äänitettiin heti saman tien. Yleensä soitettiin kolme ottoa biisistä, ja monesti ensimmäinen käytettiin. Se oli todella nastaa, Niko Riippa muistelee.
Onko suomenkielisen blues-levyn tekeminen käynyt koskaan mielessä?
– Tuo Dylan-levyhän oli aika bluesia, eikä puhdas blues-albumikaan suomeksi olisi mahdottomuus. Se kuitenkin vaatisi laulajalta täydellistä tyylin hallintaa, Niko Riippa pohtii.
Robban kuitenkin vihjaa, että jotain tällaistakin saattaa olla tulossa:
– Voin paljastaa, että olen käynyt yhden kaverin kanssa keskusteluita, että tehtäis tällainen erikoisjuttu. Mutta siitä lisää sitten kahden vuoden päästä, hän nauraa.
Dynamiikan pitää olla rumpalin hallussa
Kun pyydän pöydän ääressä olevaa bändin kitaristi/basisti/rumpali -kolmikkoa kertomaan laitteistaan, muut luovuttavat aloitusvuoron Niko Riipalle. Käy nimittäin ilmi, että kitaristi on ”täysin vintage-friikki”.
– Toki enemmän tai vähemmän kaikki tässä bändissä on. Tarkemmin sanoen rakastan vanhoja kitaravahvistimia. Tietyt biisit on ajassa kiinni, ja niissä on kysymys tilan ja ajan ohella myös siitä mitä laitteita käytettiin ja jopa siitä millaista sähköä tuli seinistä.
Riipan mielestä tietyt vahvistimet, kuten kitaratkin, saavuttivatkin huippunsa hyvin nopeasti.
– Sen jälkeen meni vain huonompaan suuntaan: vaikka teho nousi, soundi ei parantunut. Vanhin vahvistimeni on Gibson GA-25 vuodelta 1948; niitä sotaveteraanit tekivät Gibsonin tehtaalla. Soundi on kuin laittaisi viisseikan akustisen eteen, toimii omalla tavallaan. Ne suunnitteli tuon vahvistimen kuin siinä olisi resonaattori ja kaula: siksi siinä on 12- ja kuusituumainen kaiutin.
Riipan mielestä roots-musiikkia soittaessa kitaristin tulee antaa rumpalille tilaa. Se tarkoittaa, että varsinkin studiossa paras ja samalla myös maksimiteho kitaravahvistimelle on 12 wattia.
– Sulla on kaksi 6V6-pääteputkea. Silloin vahvistin soundaa tomien, virvelin ja peltien kanssa parhaiten. Kitaristi pystyy soittamaan dynaamisesti yksi yhteen rumpujen kanssa, ja dynamiikka on rumpalin hallussa. Keikoilla taas suosin vanhaa point-to-point-Marshallia, koska sillä varmasti pärjää, mutta se ei ole missään nimessä paras vaihtoehto.
Robban Hägnas puolestaan toteaa olevansa hyvin perinteinen ”Ampeg ja Presari” -mies.
– Ampegia olen käyttänyt vuosikymmeniä. Jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyin heidän ’90-luvun alkupuolen vahvistimiinsa. Ja kun yksi kaveri on tuonut paljon jenkkiautoja Yhdysvalloista, olen sitten ostanut Ebaysta ’70-luvun Ampeg-nuppeja. Niistä V4b on se ”minun kone”. Pedaaleja en käytä lainkaan.
Myös Presareita on Hägnasilla on useita vuosimalleja. Niistä vuosimallin ’56 soittimella olisi monta tarinaa kerrottavanaan .
– Sen entinen omistaja oli Chuck Berghofer, legendaarinen sessiobasisti Los Angelesissa. Sain ostettua basson halvalla Canned Heatin Larry Taylorin kautta. Paljon soitan kuitenkin Fender Custom Shopin punaisella relic-mallilla, joka on vuodelta 2014.
Ihan pelkkää Presaria kokoelma ei ole:
– Omistan myös Danelectro Longhornin, joka on ’50–60-lukujen vaihteesta. Lisäksi minulla on Ampeg-basso, jota kutsun ”Pohjan Akaksi”, koska soundi on ihan hemmetin tuhti. Ne ovat todella hyviä ja harvinaisia soittimia, enkä tiedä on toista sellaista Suomessa.
Myös rumpali Daniel Hjerppe suosii vintage-kalustoa:
– Soitan enimmäkseen vanhoilla Ludareilla, jotka ovat ’60–70-luvuilta. En ole kuitenkaan mikään super-puritanisti. Onkin aika kiinnostavaa, että kun me kaikki diggaillaan vanhoja äänityksiä, niin niissähän jutut soitettiin tuolloin tuliterillä kamoilla. Se on jännää, että nykyään halutaan pysyä kiinni sellaisessa. Toki vanhoissa rummuissa on soundi, mutta usein ne on kuin kirveellä veistettyjä. Nykyään rummut on paremmin rakennettuja, mutta ehkä puu ei sitten ole niin hyvää.
Niko Riippa saa viimeisen suunvuoron. Hänen mielestään 1950-luvulla maailma oli avoin:
– Kamoja kehittivät huippuinsinöörit; ne samat kaverit olivat armeijassa kehittäneet radiotekniikkaa. Digitekniikka puolestaan kuulostaa nyt paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Väitän, että kymmenen vuoden päästä katsottuna tämä oli sen kulta-aikaa. Sama juttu oli ’50-luvulla, silloin design oli aika kovaa.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
