Kyllä. Juuri se Alan Parsons ja elävänä lavalla. Mies, joka lopulta lähti studioistaan ihmisten ilmoille ja ryhtyi itse myös keikkailemaan. Hän, joka oli äänittämässä aikanaan myös The Beatlesia ja Pink Floydia.
Live-levyt kokivat jossakin vaiheessa melkoisen inflaation, mutta kuka meistä olisi uskonut, että tuleekin aika, jolloin ne olisivat miltei ainoa keino kokea musiikkia lavalta?
Alan Parsons on Project-bändeineen tehnyt musiikkia lähes puoli vuosisataa, mutta kuten yleensäkin edes vähäisenkin laadun ollessa läsnä, se on tässäkin tapauksessa kestänyt ajan hammasta varsin hyvin. Parsonsin resepti on popin, rockin, progen ja AOR:n pikantti sekoitus, eikä ilman klassisia vaikutteitakaan mihinkään mennä.
Kun jo alkuun paikoitellen hyvinkin mahtipontinen musiikki saa taustatuekseen kokonaisen orkesterin, alkaa rivikuuntelijaa hirvittää. Eikä miksaajaa, saati kuvallisen taltion ohjaajaa, käy yhtään kateeksi. Huh, huh.
Lopputulos Live in Tel Aviv -tallenteella on varsin mainio. Hiukan (kyllä) uninen One Note Symphony aloittaa kaksituntisen spektaakkelin, jossa saadaan nauttia sekä yhdeksänmiehisestä yhtyeestä että sitä säestävästä orkesterista. Helppo on kuvitella Parsonsia räätälöimässä settilistaa, mitä ottaa mukaan, mitä jättää pois.
Uran varrelta saadaan kuulla kattava nippu täysosumia, aina toistaiseksi viimeisen studiolevyn, The Secret (2019) -levyn satoon asti. Damned If I Do (Eve, 1979), Don´t Answer Me (Ammonia Avenue, 1984) ja Time (Turn of a Friendly Card, 1980) vakuuttavat. Toisena mainitussa virkistää Todd Cooperin foni-soolo ihmeen tavalla.
Alun omituisen hapuileva kameratyö saa konsertin edetessä tarvittavaa ryhtiä, ja eri kuvakulmiakin alkaa mukavasti löytyä. Myös paikallaolleita katsojia varten pystytetyt screenit lavan sivuilla saadaan onneksi editoitua pois kuvista suurelta osin, taltion katsojaa häiritsemästä. Rumpali Danny Thompson on välillä miksauksessa mielestäni liikaa esillä, ja tomi-soundinsa on (kai) se kuuluisa makuasia. Show-elkeet pysyvät kyllä aisoissa, ja mies tekee maukkaan rumpalin iltapuhteen energian hiipumatta missään vaiheessa.
Time on eittämättä yksi tallenteen huippuhetkistä. Läpihuutomainen ja ihmeen mitäänsanomaton The Miracle taas saa tyrnää kontrastia potpurista Breakdown/ The Raven.
Instrumentaalit ovat merkittävä ja tunnistettava osa Alan Parsonsin maailmaa. Luciferamassa nimimies tunnelmoi akustisen kitaransa kanssa, ja orkesteri pääsee nyt oikeuksiinsa. Jollakin kumman tavalla Orson Wellesin mieleeni tuova Parsons seisoo jämäkästi (lavan korkeimmalla) korokkeellaan, kosketinsoittaja Tom Brooksin johtaessa soittonsa ohella myös orkesteria.
Silence And I -kappaletta sisään spiikatessaan Parsons mainitsee saaneensa Grammyn juuri tuon kappaleen sisältävän Eye in the Sky -levyn (1982) 35-vuotisjuhlamiksauksestaan. Jos joku muu artisti olisi kysymyksessä, voisi laittaa kaiken helposti rahastuksen piikkiin. Mutta mikä tälle äänittäjälle, tuottajalle ja miksaajalle sopisikaan tuon paremmin?
Pääkitaristi Jeff Kollman saa laulaakseen I Wouldn´t Want To Be Like Youn, ja lavalle saadaan myös kitaristi Dan Tracey. Muutoinkin kollektiivina vahva bändi laulaa välillä kokonaisuudessaan yhdessä myös taustoja, ja jälki on tukevuudessaan mainiota. Basisti Guy Erez saa soolonsa, hänkin.
Don´t Let It Show päättää ensimmäisen setin, ja kieltämättä harmittaa, kun ohjaaja ei noukikaan ilmiselvissä paikoissa orkesterin puhaltimia ja lyömäsoittajia kuviin esiin.
Tom Brooks antaa vauhtia orkesterille toisen setin avaavassa The Sorcerer´s Apprenticessa siihen malliin, että hyvä, kun pysyy korokkeellaan. Mies nauttii selvästi kuin kakara karkkikaupassa. Yleisö, se mitä meille näkyy, on selkeästi varttunutta ja aikanaan vinyylit ostanutta. Kitaristit saavat stemmasoolonsa, ja katsoja huokaisee, kun huomaa, että Kollman malttaakin keskittyä enemmän soittoonsa, kuin teinimäiseen rock-lavakeekoiluun. (Mies muistuttaa hämmästyttävästi Aerosmith-basisti Tom Hamiltonia.)
Uusimman levyn As Lights Fall on sitten sitä puhdasta AOR:a. Parsons itse saa jälleen lauluvastuun akustisensa kera. Miehen äänenväri on loistavasti säilynyt kaikki nämä vuodet. Prime Timessa saa vihdoin myös Brooks soolovuoronsa. Yleisö kuuntelee tarkkaan, ja kosketinten äänen dynamiikka viedään aina hiljaisuuteen asti.
Päälaulajan roolissa keikalla esiintyvän P. J. Olssonin melankolisessa äänensävyssä kiteytyy Alan Parsons Project varsin hyvin. Tekstit ovat lisäksi filosofisen ajattomia ja yleismaailmallisia. Voi olla, että kuulija/katsoja joutuu hyvinkin hiukan myös nieleskelemään. Tunnelmat vievät helposti mukanaan. Lipukkeessa muistetaan muistuttaa Parsonsin uran edesmenneestä, tärkeästä yhteistyökumppanista, Eric Woolfsonista (1945-2009).
Julkaisusta on ollut arviossani nyt DVD/2 CD -versio, ja kuvallisessa taltiossa valittavissa on melko perinteisesti joko stereo tai 5.1.-ääni. Tupla-CD takaa taas omalta osaltaan sen, että kuvat ja kuvakulmat eivät kuulijaa johdattele, vaan puhtaasti hänen oma mielikuvituksensa. Tässä live-pläjäyksessä riittää kyllä kosolti ammennettavaa ja nautittavaa pitkäksi toviksi.
Alan Parsons: One Note Symphony – Live in Tel Aviv with the Israel Philharmonic Orchestra (Frontiers Records)
