Joakim Berghäll on tullut tunnetuksi multi-instrumentalistina, joka hallitsee puhaltimien lisäksi muun muassa kitaran. Toisella soololevyllään hän ottaa vastuun koko soitinarsenaalin hallinnasta. Lopputulos on upean rikas kokonaisuus, jossa harmoniat kutittelevat aivopoimuja.
Muusikko Berghällin laaja-alaista osaamista on viime vuosina kuultu niin Ismo Alangon rocksinfonioissa kuin Helsinki-Cotonou Ensemblen etno-fuusiossa. Erityisen upeaa soittoa olen kuullut Berghällin baritonisaksofoniosuuksissa. Kun on todistanut miehen laaja-alaisuutta liveolosuhteissa, ei tule yllätyksenä, että hän pystyy hoitamaan koko tiskin itse. Silti on emotionaalisella tasolla hämmentävää kuulla tämän ”veljesten big bändin” soittoa ja ajatella, että jokainen nuotti on saman herran päästä, huulilta ja näpeistä lähtöisin. Lopputulos on niin rikas ja svengaava. Berghäll soittaa kahdeksan puhallinsoittimen lisäksi niin sellon, pianon kuin rytmisoittimetkin.
Vaikka yleissävy on jopa kaihoisa, on kokonaisuus eteenpäin menevä ja eloisa. Erityisesti pidän soinnin, lähinnä puhaltimien luomista harmonioista. Ne tuovat minulle mieleen Heikki Sarmannon vastaavat orkesterisävellykset. Kuulen Berghällin luomassa kudelmassa paljon Amerikkaa, mutta myös jopa sibeliaanisia sävyjä suomalaisia järvimaisemia loihtien.
No, mielikuvat voivat mennä joskus omia polkujaan ja jokainen luo oman sisäisen maisemansa. Näin käy varsinkin, kun musiikki on sanoista ”vapaata” säveltaidetta.
Olin kuunnellut levyn jo lukuisia kertoja läpi siitä suuresti iloiten, ja konseptin ristiriita isosta orkesterista, jonka takana on yksi mies, tuntui jopa säveltäjän vitsikkäältä silmäniskulta. Sitten luin levyn mukana tulleen saatetekstin ja suhteeni koko albumiin kääntyi eri kulmaan.
Sävellykset ovat syntyneet koulukiusaamisen aiheuttamista traumoista. Erittäin henkilökohtainen levy purkaa kipeitä ja tuskaisia kokemuksia musiikiksi, joka on täynnä kauneutta. Mutta jos äsken kuulin kaihoa, kuulen nyt surua. Ylevyys muuttui kärsimykseksi ja elinvoimaiset torven töräykset tuskanhuudoiksi.
Musiikkia on kautta aikain syntynyt kärsimyksestä ja voimakkaista kokemuksista. Joskus voi olla hyvä kuulla ja kuunnella musiikki vain musiikkina, ja sitten taas toisaalta on ehdottomasti kiinnostavaa tai jopa kiinnostavampaa tietää mistä taide kumpuaa, nähdä suuri kuva ja ymmärtää konteksti.
Kuten nimestä voi päätellä, tämä on toinen osa kolme vuotta sitten ilmestyneelle levylle. Jatkoa tulee, toivon niin. Toivottavasti Berghäll saa myös vapaat kädet ja kaikki mahdolliset apuvoimat seuraavan albumin tekoon. Tulevaisuudessa olisi hienoa kuulla Berghällin sävellyksiä – ehkä myös niitä, jossa on toivoa ja iloa – oikean ensemblen esittämänä.
Tämän levyn kokonaisuus on esitetty jo kahdesti elävälle yleisölle ja sen minäkin haluaisin myös kuulla, kuinka levyn materiaali soi liveorkesterin käsittelyssä.
Berghäll Brothers Big Band: Vol. 2 (2023)
