Olisi törkeää vähättelyä niputtaa Jussi Jaakonahon Ghost Riot ”vain kitaristin” soololevyksi. Emma-palkitun tuottajan yli 20 vuoden kokemus kuuluu inspiroivan tyylikkäissä soundeissa ja tuotannollisten ratkaisujen kypsyydessä. Kitaralevyiltä tutut egoistiset kitarakuorrutukset ylipitkine sooloineen loistavat poissaolollaan. Tilalla on vahvoja tunnelmia ja monikerroksista äänimaisemaa.
Kyseessä on siis levy, jota ei voi julkaista tabulatuureina sulkematta jotain olennaista tekijänsä visiosta.
Välillä mennään niin elokuvallisissa tunnelmissa, että on vaikea uskoa musiikin syntyneen ilman visuaalista ärsykettä. Wim Wendersin ”Paris, Texasin” kuulas avaruus (What Suits You) tai Ridley Scottin ”Blade Runner” voisivat olla Jaakonahon instrumentaalien taustakanvaasi.
Tietenkin tämä ajatus – tarve hakea musiikille visuaalinen lähde – on aikakautemme vitsaus. Musiikki luo kaikille meistä erilaisia visuaalisia viitekehyksiä. Jaakonahon musiikki on toki tarpeeksi vahvaa toimiakseen omillaan. Sen aiheuttamat tunnelataukset loihtivat muistoja ja vievät toisiin maailmoihin.
Kahdeksan eri sävellystä aiheuttavat epäkonventionaalisilla ratkaisuillaan euforiaa, painajaisunien surrealistista pelkoakin. Alfred Hitchcockin klassikoiden uhkaava jännitys on läsnä Cold Feetin tappavan koukuttavassa pianomelodiassa. Yksinkertaisuudessaan siinä on jotain todella tunnistettavaa.
Sävellys onkin paljon velkaa Hitchcockin hovisäveltäjänä tunnetulle Bernard Herrmanille. Silti Jaakonahon sormen jälki näkyy lopputuloksen omaperäisyytenä.
Elokuvamusiikkiin viittaa myös dynamiikka, jota levylle on annosteltu huomattavasti tämän päivän poppia enemmän. Vaikutteet ovat kirjavat ja makuja on lainattu monen kulttuurin soppakulholta. Musiikki maistuu eksoottisille mausteille ja haisee Karibianmerelle.
Kuten charangon yksittäisillä soinnuilla hitaasti käynnistyvä mestarillinen Trails, joka seitsemän minuuttisena teoksena sukeltaa toiseen maailmaan. Hitaasti soljuen se luo dystooppisia mielikuvia. Jotain isompaa tuntuu olevan takana. Suuri mysteeri leijuu koko ajan kaiken yllä, jokin paha, mikä vain odottaa tapahtumistaan.
Teos on kuin pitkä uni, joka lähtee kehittymään painajaiseksi. Glissandona alitajuntaan valuva syna tekee biisistä jopa ahdistavan, ehkä siksi niin koukuttavan. Onneksi lopussa saapuu vapauttava harmonia puhaltimien muodossa, kudelmaa Arvo Pärtin ja György Ligetin hengessä.
Kontrastina edelliseen lähtee Ghost Riot elektronisen kylmissä sävyissä, päättyen kuitenkin viimein akustisten kitaroiden lämpimiin soundeihin.
Tässä tunnelmien vaihtelevuudessa onkin levyn suola. Hypnoottiset elementit saattavat olla toisiinsa lomittuneiden kappaleiden punainen lanka. Kuitenkin kaiken yllä leijuu päämäärättömyys. Aivan kuin tekijä haluaisi alleviivata fragmentoitunutta maailmaa, elämän ikuista ja jatkuvaa muuttumista.
Ghost Riot on keskeneräisyyden sinfoniaa, jossa musiikki soljuu eteenpäin omalla rytmillään niin kuin sade. Siten se antaa paljon suuremman palkinnon kuin vääjäämättömästi minuutin kohdalla räjähtävä kertosäe.
Erityismaininta myös loistavasti tunnelmaan istuvalle kannelle, josta vastaa graafikko Jussi Karjalainen.
Jussi Jaakonaho: "Ghost Riot" (2017)
