Maamme kärkibasisteihin kuuluva Jan-Olof ”Puppe” Strandberg (63) julkaisee jo kymmenennen soololevynsä. Materiaalia on äänitelty ja työstetty rauhassa noin vuoden verran, mutta onpa mukana myös alunperin jo vuosituhannen alunkin satoa.
Monipuolinen instrumentaalilevy. Näihin sanoihin kiteytän tämän. Niin no, jos beatboxin käyttökin luetaan instrumentiksi? Ja onko sillä sitten mitään merkitystä? Sillä määrittelyllä. Asiaan!
Levyn avaava kappale Anni tekee suurimman vaikutuksen. Säveltäjä on Strandbergin bändin kitaristi Sami Virtanen, joka maalaa eteemme pekkapohjolamaisiakin muistumia, hienosti yhä aina vain kasvavassa äänimaisemassa.
Säveltäjä itse loihtii – sekä bändin tässä kohtaa syntetisaattoria hivelevä kosketinsoittaja Jukka Gustavson – aivan huikeita sooloja korvakarkeiksemme.
Vanhana jääränä olisin korvannut Felix Zengerin edellä mainitun beatboxin kylmästi hymyillen täysin analogisella rumpusetillä, mutta menköön nyt. Melkoinen avaus vajaan tunnin levylle!
Good News –kappaleen tanakkuus tuo mieleen Tony Levinin tekemisiä. Strandbergin nauhaton basso naukuu tottumattomalle taas pitkän ajan jälkeen niin, että paikat meinaavat irrota hampaista.
Miten muuten on? Olisikohan nauhaton taas hiukan muodikkaampikin kuin ennen? Onko silläkään sitten mitään merkitystä? Soiva peli!
Paremmin kuin hyvin ajankohtaan sopiva Late August Nights tunnelmoi vaikuttavasti levyllä vierailevan Juhani Aaltosen huilusoolon avittamana. Ja sen oman, aivan ensimmäisen instrumenttinsa, rumpujen, takaa löydämme yhtäkkiä vierailemassa Hasse Wallin! Konkari, ja Strandbergin serkku, soittaa niin laidback kuin mahdollista. Pitäisikö tehdä pikku vertaus metronomin kanssa? Mitähän Jartsa Karvonen, Projectin vakirumpali tähän tuumaisi? Hyväksyisi leveästi hymyillen, tapansa mukaan tietysti.
Strandberg Projectin valtti, jos mikä, on nimenomaan vakuuttava tyylien kirjon hallinta. Fuusio, proge ja jazz lyövät kättä sulassa sovussa, eikä kokonaisuus mitenkään vesity liian yrittämisen tunnusta.
Tuotanto on Pupen ja Virtasen kimppa. Laatu on kauttaaltaan hyvää, ja Virtasen miksaus huolellista.
Jamit kuuluvat jazziin, kuin nenä päähän, joten lyhyt, spontaani studiomakustelu Jungle Life on päässyt mukaan muitta mutkitta. Aaltonen loistaa nyt foninsa kanssa.
Progressive II puolestaan onkin sitten jo aikalailla Stanley Clarkea, jota nimimiehemme lipukkeessa kiitteleekin muiden muassa. Muistuu tässä nyt mieleen joltain Clarken Suomen keikalta kyllä miesten intensiivinen keskustelu, jota sain sivusta ohimennen hiukan seurata. Rummuissa tässä nimensämukaisessa palassa kuullaan Mirka Rantasta.
Kuulija ei pääse kuin koira veräjästä, vaan hänet haastetaan Happy Countrylla, joka nojailee vahvasti jo loungen suuntaan. On näillä miekkosilla ollut lystiä!
Varsin tyylikkäästi toteutettujen kansien (Kimmo Heikkilä) levy päätetään The Finalella, jolla Strandberg antaa triolle Aaltonen-Gustavson-Walli näytön paikan olematta itse kappaleella mukana laisinkaan.
Asialliset kuvailut kappalekohtaisesti täydentävät lipukkeen. Levyn toteutus mietittyine yksityiskohtineen on kansainvälistä tasoa. Tekijämiehen hieno levy.
Strandberg Project: X (Seacrest, 2020)
