Kaihon karavaani on yksi maamme suosituimmista keikkabändeistä. Maailmanmusasta ammentava kaihoiskelmä onkin vastustamaton liitto myös levyllä. Tuottajan vaihto on kuitenkin tuonut karaktäärisen bändin soundiin uusia sävyjä. Kaihossa soi nyt kasari.
Matka starttaa asemalta Tuure Kilpeläisen kuulutuksella. Heti alkuun käy selväksi, että rattaissa on uudet laakerit. Kahdeksankymmentälukulaisittain soiva ”M-juna” tuo mieleen Paul Simonin tai jopa Toton. Sitä seuraavassa "En ole yksin" -biisissä olevat tehosterummut voisivat olla Peter Gabrielin levyltä. Silti bändi soundaa omalta itseltään. Mukana ovat kuorolaulut ja Rocka Merilahden raikkaasti soiva kitara.
Kolmas raita, "Naarmuja paratiisissa", on jo vanhaa tuttua Karavaania. Cumbia-guru Aarne Riikosen liidaama sambakarnevaali tuo trooppisen tuulen keskelle räntäsadetta. Tämä biisi tulee epäilemättä olemaan keikkojen täsmäohjus, jolla yleisö saadaan joraamaan. Alkutahdeilla bändin rytmiryhmälle kannustushuudot (”painaa, painaa!”) osoittavat herkullista itseironiaa – ei tätä ryppyotsaisesti tehdä vaikka ollaankin tosissaan.
Kilpeläisen teksti on myös takuuvarmaa ammattimiehen työtä, jossa ei löysää ole ja kuvasto on rikasta, täynnä mielikuvia.
Kaihon karavaanin soundi on alusta asti ollut paljolti bändin rumpalin ja tuottajan Sampo Haapaniemen käsialaa. Toki ansio kuuluu eittämättä myös koko taitavasti keinuvalle bändille, joka on hionut soundiaan kymmenen vuotta ja sadoilla keikoilla. Haapaniemen tuottajanvaltikka on nyt kuitenkin varsin onnistuneesti siirretty Janne Haavistolle, joka on 30-vuotisella kokemuksellaan oiva valinta Karavaanin tuottajaksi.
Haavisto ei ole lähtenyt uudistamaan soundia, eikä muutosta varmaan peruskuulija huomaakaan. Silti sävyissä on jotain uutta, jotain mikä ei aiemmin ole kuulunut bändin repertoaariin. Vai onko orkesteri itse halunnut ammentaa eri kannuista? Varmastikin myös niin.
Joka tapauksessa vanhan menestysreseptin muuttaminen on aina riskipeliä ja historiassa on lukuisia esimerkkejä vähemmän onnistuneista kokeiluista. Toisaalta vanhan kaavan toistaminen näivettää bändin ja ennen pitkää kyllästyttää kuulijatkin. Tällä muutoksella Karavaanin tie näyttää valoisalta ja horisonttiin on pitkä matka.
Itselleni tasavahvan levyn materiaalista täysosumaksi nousee singlehitti "Se on minä joka hajoaa". Seitkytlukulaisiin tunnelmiin vievä kappale on niin taiten rakennettu, ettei siitä voi suurennuslasillakaan erottaa saumakohtia, vaikka rakennusmateriaalina on koko länsimaisen kevyenmusiikin historia. Kappaleesta voi helposti povata ikivihreää, yhtä niistä kappaleista, joista yhtye tullaan muistamaan. Sävellystä on ollut tekemässä kosketinsoittaja Jiri Kuronen, basisti Jarno T. Karjalainen sekä solisti Kilpeläinen, joka on vastuussa nostalgiahenkisestä tekstistä. Se onkin niin lyömättömästi riimitelty ja tekijänsä näköinen, että kenenkä tahansa muun tekemänä se olisi silkkaa plagiointia. Lopputulos on kuitenkin murhaava.
Mä oon mies, mä oon lapsi ja vanhus / mä oon sielu joka etsii kotia / mä oon seitsemäs taivas ja maa joka vajoaa / mä oon Viidennen linjan nainen joka viimassa pimeyttä janoaa / kun sä kuulet sen fuugan soivan se on minä joka hajoaa
Kun Kuronen lainailee uruillaan Bachilta hyväksi todetut fuugalinjat kertosäkeen niitiksi, on ikivihreän ainekset kasassa. Klassisen- ja popmusiikin pyhä liitto sinetöi mestariteoksen.
Erityishuomio täytyy antaa koko yhtyeen taipaleen mukana olleelle kansitaiteilija Joel Melasniemelle. Avattavan vinyylipainoksen vihreänä sademetsänä loistavat kannet täydentävät harmonisen kokonaisuuden täydellisesti. Vinyylin hankinta on perusteltua jo tämän taideteoksen vuoksi.
Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani: Paluu paratiisiin (Universal, 2020)
