Mielikuvien ihmeellinen maailma

Aistihavaintojen kuvaileminen on aina pulmallista, eikä ole kovin suuria takeita siitä, että eri henkilöiden keskustellessa samat luonnehdinnat sisältäisivät samat merkitykset. Sellainen tilanne on vielä helppo jossa jotakin asiaa tarkastelevat ihmiset ovat samaan aikaan samassa paikassa ja voivat keskustella yhteisestä samanaikaisesta havainnosta.

Jos pariskunta katselee rantakalliolla kaihoisasti kuutamoa, niin kumpikin näkee saman tumman taivaan ja kellertävän kuun. Silloin ei ole niin ratkaisevaa onko taivaan tummuus ja kuun keltaisuus kummallakin ollut aiemmin prikulleen sama vai hieman eri. Kun yhdessä katsellaan ja havaintoja vertaillaan, muodostuu havaintojen yksilöllisyydestä ja vivahde-eroista huolimatta jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, mitä on nähty ja millaisena on nähty.

Eri aikaan ja eri paikoissa saadut havainnot voivat myös olla jollakin tapaa vertailukelpoisia, jos ne suhteutetaan johonkin hyvin yleisesti tunnettuun ja melko tarkasti määriteltyyn mittatikkuun. Vaikkapa sininen voisi aivan hyvin olla reilusti tummempaa kuin sininen risti Suomen lipussa; olisiko se jopa miltei samaa tummuutta kuin erään tunnetun suklaalevyn kääreen sini?

Äänihavaintojen vertailussa mielikuvat ovat häilyvämpiä ja mittatikut epämääräisempiä. Jos kitaran sointia arvioiva henkilö toteaa alakielten klangissa selkeää pianomaisuutta, niin antaahaan se jonkin kuvan äänestä. Mutta viittaako arvioija silloin koululuokan matalan lastulevykoppaisen pianomallin bassokielten ummehtuneeseen sointiin vaiko sellaisen korkean ja komeasti resonoivan pystypianon rotevaan ääneen. Ettei hän vain tarkottaisi kumminkin sellaisen pienen flyygelin jyhkeyttä? Se lienee kuitenkin varmaa, että tässä tarkoitetaan kitaraksi poikkeuksellisen jämerää sointia.

Tämänkin Riffin sivuilla käsitellään monia ilmiöitä ja ominaisuuksia juuri mielikuvien ja yksilöllisesti muotoutuneiden käsitteiden kautta. Soittimen tai äänilaitteen sointia saatetaan luonnehtia vaikkapa latteaksi, teräväksi, meheväksi, muhkeaksi ja niin edelleen. Eräs yleisimmistä mielikuvailmauksista on ”lämmin” – saatatkos sen selkeämmin sanoa?
Harmillista vaan, että oma käsitykseni soinnin lämmöstä ei luultavastikaan ole sisällöltään tismalleen sama kuin sattumanvaraisesti Aleksanterikadulta poimitun kansalaisen mielikuva. Meillä ei luultavasti ole edes yhteistä mittatikkua, johon voisimme lämminsointisuuden mielikuviamme verrata.
Sekään ei vielä pitkälle auta, vaikka tuo kansalainen olisi sattumoisin harjaantunut kuuntelemaan ja erittelemään kuulemaansa ääntä. Jollei meillä ole jotakin yhteisesti sovittua ominaisuutta, nimeltään vaikkapa sitten sininen, ja sille mittatikuksi vakiintunutta ja määriteltyä sävyä, kuten vaikkapa Suomen lipussa, puhumme luultavasti eri asiasta vaikka käytämme samaa sanaa ja samaa käsitettä.
Että suossa ollaan ja tukevasti. Jos nyt höttöisessä suossa voi mitenkään olla tukevasti...

Ja sitten hieman lohtua synkeyteen. Mikäli havaintoja vertaillaan pitkään ja toistuvasti samoja käsitteitä johdonmukaisesti käyttäen, alkaa muodostua jonkinlaista linjaa sen suhteen, mitä kirjoittaja tai puhuja tarkoittaa jollakin tietyllä käsitteellä.
Samoin, jos käsitteet valitaan hyvin kuvaavasti, saadaan kyllä aikaan ymmärrettävää ja yleistettävää viestintää. Jotkin käsitteet ovat jo luonnostaan niin selkeitä, ettei väärinymmärrystä pääse aivan helposti syntymään. Kyllähän esimerkiksi ero tempoilevan ja levollisen soiton välillä on melko selkeä, eikö olekin? Jopa ero flegmaattisen ja levollisen soiton välillä on aika helppo tajuta.
Että kenties tässä sentään tallotaan vielä pitkospuilla, olkoonkin että perin kapoisilla ja paikoin huterillakin.

Lukuterveisin Riffin 11. julkaisuvuoden alkajaisiksi

Lauri Paloposki,
päätoimittaja