Ajattomuus on sitä, että jokin vanha kuulostaa edelleen tuoreelta ja pätevältä. Musiikilta, jonka rakenne ja sointi istuvat nykyhetkeen muutenkin kuin pelkän nostalgian voimalla.
Ja toisinpäin – ajattomuus on myös sitä, että jokin uusi kuulostaa jo heti valmistuttuaan tutulta ja kotoisalta. Sellaiselta, että se liittyy luontevasti aiemman jatkoksi. Ei jankkaa eikä toista kliseitä, vaan ammentaa samasta alkulähteestä sopivasti uudella näkemyksellä.
Sehän on selvää, ettei kumpikaan määrittelytapa ole ehdoton ja aukoton, eikä muutenkaan täydellinen.
Ei siinä huomioida sitäkään, että tämä ns. rytmimusiikki tapasi joskus olla uuden sukupolven kapinaa edellisiä vastaan, ja haki siksi räikeästi aiemmasta poikkeavia ja ehdoin tahdoin kuulijaa provosoivia muotoja.
Keinoja alkaa vain olla niukasti, kun sähkökitarastakaan ei ole ollut kapinoinnin välineeksi enää pyöreästi neljäänkymmeneen vuoteen, se status siltä hupeni jo aika pian Hendrixin Suomen-vierailun jälkeen.
Eikä sähkökitara ole ainut viime vuosisadan yleisöä häkellyttänyt ja sittemmin laimentunut soitinkeksintö. Herra Hammond vaihtoi pillit generaattoriin ja herra Rhodes taas rakensi sähkömekaanisen pianon – joskin erään herra Wurlitzerin yhtiössä työskennellyt herra Miessner olikin kehittänyt hieman samantapaisen vehkeen jo kymmenisen vuotta aiemmin.
Hammond-urut Leslie-kaappeineen vakiintuivat perinteisen soittimiston osaksi, jonka soundit eivät enää 70-luvulla hätkähdyttäneet uutuudellaan. Voimallaan ne kyllä puhuttelivat ja tekevät sitä yhä.
Sähkömekaanisten pianojenkin soundimaailma on tuttu jo kuudelta eri vuosikymmeneltä, joiden aikana ne ovat kasvaneet elimelliseksi osaksi rytmimusiikin äänimaisemaa. Niin elimelliseksi, etteivät ainoastaan erillisinä laitteina valmistetut syntetisaattorit pyrkineet niitä jäljittelemään, vaan niiden sekä Hammond-urkujen toisintaminen on suoranainen välttämättömyys myös uusimman polven ohjelmistopohjaisille virtuaalisoittimille.
Tekniikka vain päivittyy, ajattoman kiehtovat ja käyttökelpoiset soundit eivät niinkään.
Tässä vaiheessa rytmimusiikin historiaa aidon saksofonin soundi kuuluukin ihan siihen samaan perinteisten sointien kokoelmaan, johon edellä mainittujen sähköistettyjen instrumenttien perässä ovat uineet nuo edellämainitut, ja niiden imussa myös rumpukoneiden puksutus ja äänilevyn skrätsäys. Pahoin pelkään, ettei autotunekaan ole ohimenevä ilmiö, vaikka toivonkin että sitä vielä opittaisiin käyttämään jollain kestävämmällä tavalla.
Sillä kestävyydestä on lopulta kyse ajattomuudessa.
Loppujen lopuksi ne kaikkein ylenpalttisimmat muljutukset, räikeimmät diskanttibuustit ja latteimmiksi mankeloidut tallenteet ovat vain kuihtuvia rönsyjä. Niillä on saatu ehkä hetkeksi yleisön huomio, mutta sellainen huomio ei kestä, jollei sen takana ole jotakin kuulijaan tiukemmin tarraavaa.
Ja jostain syystä vaikuttaa siltä, että on olemassa sekalainen mutta suhteellisen pysyvä joukko yleispäteviä asioita, joiden ansiosta jotkut tuotokset ankkuroivat itsensä kuulijaan ihan vaivihkaa. Eivät välttämättä sillä tavalla, että oitis ensikuulemalta henkilö rallattelee
mukana ja sitten aivan hulluna kelaa samaa biisiä uudestaan ja uudestaan, kunnes jonkin ajan kuluttua heittää loppuunkulutetun hitin menemään. Ei niin, vaan paljon pitemmän kaavan mukaan. Ilman suurta ensijäristystä, pikkuhiljaa paikkansa paaluttaen.
Musiikin tehtävä on luoda jännitteitä ja purkaa niitä, lausui Eino Virtanen aikoinaan vetämänsä sovitusopin kurssin alkajaisiksi. Keinot voivat vaihdella, mutta olen yhä vakuuttuneempi siitä, että muusikkosäveltäjä-sovittaja-sanoittaja-pedagogi-Virtanen oli varsin oikeassa.
Jos musiikkikappaleella on sumutorven tuuttauksen estetiikka tai orapihlajan luonne, se kiinnostaa ehkä kovasti, mutta vain hetken. Jos taas siinä on sävykirjoa, intensiteettieroja ja rytmistä elävyyttä, saattaa syntyä pidempikin side kuulijaan. Etenkin, jos kappaleessa
on jokin mieleen tarttuva melodia ja lauletun musiikin kyseessä ollessa kelvollinen sanoitus.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja