Ben Miller Band – juurimusaa juurisoittimilla

Pyykkilauta, lusikat, sikarilaatikkokitara, narubasso. ”Kotitekoiset” instrumentit ovat nousukiidossa olevan Ben Miller Bandin ase.

Ben Miller Bandin kaksi erilaista puolta tulivat hienosti ilmi kesäkuussa RockinHellsinki-tapahtumassa Kaisaniemessä. ZZ Topin lämmittelijänä kiertänyt rujosoundinen yhtye oli nimittäin yllättäen kuin kotonaan suurella estradilla, ja sai myös yleisöltä hyvän vastaanoton. Toisaalta keikkansa jälkeen sama kokoonpano muuttui backstagella järjestetyssä fanitapaamisessa täysipainoisen akustiseksi.

BMB:n bändisoundista ison osan luovat rock-musiikissa epätavalliset instrumentit, kuten sikarilaatikkokitara, pyykkilauta, lusikat ja narubasso. ZZ Topin La Futura -kiertueella bändi kuitenkin keikkaili areenoilla, joissa äänenpaineet eivät ole kansanmusiikkitasoa. Riffin näkökulmasta onkin paikallaan aloittaa haastattelu kysymällä näiden instrumenttien vahvistamisesta.
– Käytämme yhdysvaltalaisen Radioshackin pietsoelementtejä, jotka maksavat muutaman dollarin kappale. Esimerkiksi pyykkilaudassa ne on kiinnitetty taakse ihan liimalla. Lusikoissa elementti on niiden päässä olevan muovikahvan sisällä, kertoo yhtyeessä pyykkilaudan ja lusikoiden lisäksi rumpuja, mandoliinia ja puhaltimia soittava Doug Dicharry.

Hän haluaa myös tehdä lusikoilla erilaisia soundeja. Niinpä niiden piuha menee ensin pedaalilautaan ja vasta sitten vahvistimeen tai DI-boksiin.
– Pedaaliketjun alussa on wah, sen jälkeen Danelectron Fab flangeria ja delayta. Lisäksi käytän pedaalia, joka imitoi kasettisoittimen ääntä. Tällä Euroopan kiertueella olen tähän mennessä soittanut suoraan PA:han, mutta kotona Yhdysvalloissa käytän vanhaa 1970-luvun Peaveyn putkivahvistinta. Sen kautta olen soittanut myös mandoliinia.

Onko näiden soittimien kanssa ongelmia äänen kierron kanssa?
– On! kaverit nauravat. – Mutta sen kanssa on vain elettävä!

Sikarilaatikkokitara ja puhelinmikrofoni

Bändin laulaja-lauluntekijä Ben Miller puolestaan soittaa joissakin kappaleissa sikarilaatikkokitaraa. Kyseinen yksilö on ystävältä saatu kotitekoinen malli, jossa Miller käyttää vain kolmea kieltä viritettynä F-C-F-voimasointuviritykseen. Mutta noin yleisemmin, eikös nämä sikarilaatikkokitarat ole nykyään jopa jonkinlainen trendi?
– Ne kuulostavat hyvältä, mutta ovat helppoja valmistaa; siitä se johtunee. Varmaankin Jack White on jollain tapaa avittanut tätä trendiä. Samoin Seasick Steve, jonka kanssa levytin juuri taannoin Nashvillessä. Keskustelimme pitkään instrumenteista, juuri siitä kuinka itsetehdyt soittimet ovat omaleimaisempia; niissähän ei ole mitään formulaa, Miller pohtii.

Tuon sikarilaatikkokitaran särösoundi sekoittui välillä todella hienosti laulusoundin kanssa?
– Joo, juuri siinä biisissä lauloin puhelinmikrofoniin. Se on aivan tavallinen lankapuhelimen luuri, jonka piuhan päähän on juotettu XLR-plugi. Toki se vaatii phantom-virran toimiakseen, mutta soundi on tosi omaperäinen.

Suomen keikalla Miller soitti tavalliset kitaraosuudet lainatulla Taylorilla, oman kitaran jäätyä Lontooseen. Oma suosikki on 1950-luvulta peräisin oleva Kayn ¾ -skaalainen pikkukitara, Schallerin humbuckermikrofonilla varustettuna.
– Pieni koppa sopii bluestyyliseen soittooni vallan erinomaisesti. Tämän Taylorin sointi on sellaiseen ehkä hieman liiankin muhkea. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että vanhan ajan soundit olisivat mitenkään sen parempia kuin modernit. Me bändinä kokeilemme paljon erilaisia soundeja, ja jotkut niistä jäävät käyttöön, toiset eivät.

Yhtyeen erikoisin soitin lienee skiffle-musiikistakin tuttu narubasso, harvoin sitä tällaisissa bändeissä kuulee. Scott Leeperin soittaman instrumentin kaikukoppa on puulla vuorattu metallinen pesusoikko, johon kiinnitetty Weed Eater -ruohotrimmerin leikkurisiima kiristetään haluttuun sävelkorkeuteen puisen varren avulla.
– Teräsytimen ympärille punotut kielet ovat toki soundiltaan hyviä, mutta en voi käyttää niitä, koska tässä soittimessa materiaalin tulee kestää todella raskasta venymistä, hän perustelee.

Soitinta ei siis viritetä. Tai viritetään jatkuvasti: kun ei ole otelautaa eikä mitään muutakaan visuaalista referenssiä sävelkorkeuksista, ei soittajan tarvitse tietää yhdenkään kappaleen sävellajia. Tässä on myös suurin haaste: joka ikinen sävelvaihdos tulee virittää soiton aikana muuttamalla kielen jännitystä.
– En osaa sanoa onko tämä vaikeampi soitin kuin kitara. Tässä tapauksessa soittaminen ei vaadi vuosia kestävää sormitekniikan harjoittelua; tätä pystyy soittamaan, jos on hyvä sävelkorva. Erittäin voimakasta keskittymistä soittaminen kyllä vaatii, kertoo Leeper, joka muutamassa kappaleessa soittaa myös rumpuja.

Analoginen soundi kiehtoo

Elokuussa ilmestyneellä Any Way, Shape Or Form -levyllään bändi päätti käyttää apuna ulkopuolista tuottajaa. Sellaiseksi valikoitui Nashvillessa mainetta luonut Vance Powell, jonka asiakaslistalta löytyy Seasick Steveä, Jack Whitea ja Martina McBridea. Yksi Powellin tavaramerkki on nimenomaan analoginen äänittäminen.

– Vance Powell on kotoisin kotikaupungistamme Missourin Joplinista ja on itse asiassa vanha ystävämme. Työskentelimme jo aikaisemmin hänen kanssaan hyväntekeväisyyslevyllä, joka tehtiin tornadon runteleman kotikaupunkimme hyväksi. Uutta levyä varten kokeilimme useampaakin tuottajaa, mutta vastaavaa kommunikaatiota emme löytäneet. Vance tietää mitä hän meiltä haluaa sekä sen mihin pystymme. Lopulta hän formuloi sen hienoiksi soundeiksi, joissa oikeanlaisten mikrofonien käyttö on isossa roolissa.

Bändiläiset mainitsevat yhdeksi Powellin vahvuudeksi rumpujen äänittämisen.
– Hän osaa tehdä soundin, jossa on ilmaa: esimerkiksi virvelin sointi on erotteleva, mutta se ei kuitenkaan tule iskujen aikana liikaa läpi muusta massasta. Saman kuulee esimerkiksi hänen äänittämästä viulusta, josta todella erottaa jouhen soundin.

Kuten olettaa sopii, bändin metodina oli äänittää studiossa perusraidat livenä. Toisaalta vieraaksi ei koettu myöskään pientä leikkaa-liimaa-yhdistelyä eri otoista, jos tarve vaati.
– Soitimme livenä monta ottoa joka kappaleesta, kunnes löysimme sen oikean. Toki näitä perusraitoja sitten koristeltiin joillain päällesoitoilla, mutta pääasiassa kysymys on yhdessä bändinä soittamisesta. Joissain kappaleissa nappasimme alkupuolen eri otosta kuin lopun, lähinnä oikeanlaisen fiiliksen löytämisen kannalta. Ja koska siis äänitimme analogisesti, jouduimme ihan fyysisesti leikkaamaan ja yhdistelemään nauhaa, Miller ja Dicharry kertovat.

Lopuksi haastattelijaa kiinnostaa vielä se, oliko bändin käyttämän narubasson pehmeä soundi helppo miksata?
– Vance rakasti sitä, tosin yhdessä biisissä taidettiin käyttää tavallista bassoa. Keikoilla Ben soittaa kitaran ohella matkalaukkubassorumpua, joka on pelkkää atakkia 500 hertsin alueel-la. Mutta kun sen yhdistää narubasson pehmeään alakertaan, saamme niistä  mahtavan pohjasoundin. Sen päälle kaikki muu on helppo rakentaa, Doug Dicharry paljastaa.