George Gruhn on kitaroiden ystävä

Frankfurtin messuille toista kertaa kasattu Vintage Show laajeni 2011 huimasti ja tarjosi kosolti nähtävää vanhoista soittimista kiinnostuneille.
Paikalla oli myös George Gruhn, jolla on ammatillista tuntumaa vuosikertasoittimiin jo pitkälti yli 40 vuoden ajalta.

George Gruhn on kitaratietouden auktoriteetti ja vintagekitaroiden johtava kauppias. Kasvoiltaan hän ei kuitenkaan ole suurelle yleisölle tuttu, ja niinpä mies sai olla verraten rauhassa kyselijöiltä ja nimmareiden pyytäjiltä päivystäessään pöydän ääressä Frankfurtin musiikkimessujen Vintage Showssa. Vuoronsa päätyttyä hän lähti mieluusti haastateltavaksi kaikessa rauhassa, karkuun hallin päällekäyvää metelivallia.

– Akustinen musiikki on sittenkin lähimpänä sydäntäni, totesi Gruhn, vaikka mies onkin tullut tunnetuksi ennen kaikkea haluttujen sähkökitaroiden välittäjänä.

Jo ennen pysyvän kitaraliikkeen hankkimista teini-ikäinen Gruhn oivalsi 1960-luvun alkupuolella kaupankäynnin ja keräilyn mahdollisuuksia vanhojen kitaroiden kanssa.

– Sunburst Les Paulin käypä hinta oli tuolloin 100 dollaria ja vanhemmat Gold Topit saattoivat olla 75 dollaria; jos niitä sattui löytämään, hän muistelee. 

– Bloomfieldin ruvettua käyttämään Les Paulia, hinnat alkoivat nousta hyvin nopeasti…

Gruhn Guitars avattiin Nashvilleen alkuvuodesta 1970 ja siten se lienee vanhin toimiva vintagekitaroiden erikoisliike. Toki on olemassa vanhempia musiikkiliikkeitä, joiden toiminnasta osa on käytettyjen arvosoittimien kauppaa. Tukholmassa sijaitseva Halkan’s Rockhouse (ks. Riffi 1/08) aloitti sekin 1970, hiukan Gruhnia myöhemmin.

Näin pitkältä ajalta löytyisi tarina jos toinenkin kerrottavaksi, mutta käsitelläänpä aluksi Gruhnin kansainvälistä kaupankäyntiä.

– Kauppani sijaitsee Nashvillen keskustassa 4th Streetin ja Broadwayn kulmassa, aivan vanhan Opryn näyttämön Ryman Auditoriumin vieressä, korttelin päässä Nashville Convention Centerista, korttelin päässä Country Music Hall of Famesta, korttelin päässä Nashville Arenasta. Samalla kadulla on paljon honky tonk-baareja ja muita esiintymispaikkoja, joten sekä turistien että soittajien on helppo löytää meidät, Gruhn määritteli. 

– Tosin vajaa 41 vuotta sitten, kun kauppa avattiin, turisteja ei juuri ollut. Mutta nykyään Nashville on sekä kantrimusiikin että musiikkikustannuksen keskus ja muutenkin vilkas kaupunki, joten kansainvälisiä vierailijoita tulee paljon kaupunkiin ja monet piipahtavat liikkeessäni. 

– Jo heti kaupan alkuajoista asti monet ulkomaalaiset kävijät rupesivat asiakkaakseni ja vuoteen 1979 mennessä 40 % koko kaupankäynnistä oli vientiä, puoliksi Länsi-Eurooppaan ja Japaniin. Euroopasta aktiivisia olivat Englanti, Saksa, Sveitsi, Suomi, Hollanti ja Belgia, kun taas Ranskaan, Espanjaan ja Italiaan ei juuri kauppaa tehty. Syynä tähän oli se, että asioita hoidettiin eniten kirjeillä ja joihinkin maihin kirjeenvaihto oli niin hidasta, että vastauksia odotellessa kitarat oli jo myyty. Tilanne muuttui telefaksien tultua markkinoille – omani hankin vuonna 1987 – ja sen jälkeen kauppaa voitiin ruveta käymään jopa 15 minuutin harkinta-ajalla minne vain. 

– Varhaisella ’80-luvulla vienti romahti yleisen laman sekä kurssi- ja ikäluokkamuutosten vuoksi. Reagan oli presidenttinä, Paul Volcker Keskuspankin johtajana, ja korkotaso oli suurimmillaan 23 %. Dollari kallistui hetkessä Euroopan ja Japanin valuuttoihin nähden. Parhaita asiakkaita olivat olleet sotien jälkeen syntyneet, jotka noihin aikoihin olivat perustamassa perhettä ja lopettamassa soittamisen. Nuorempia sukupolvia eivät taas vanhat soittimet innostaneet. Vintagekauppa koki kolminkertaisen kolauksen.

– Jonkin ajan kuluttua keski-iän kriisi iski vanhoihin asiakkaisiini ja soittaminen alkoi taas kiinnostaa. Nyt haluttiin takaisin samat soittimet, joilla teini-iässä oli aloitettu ja rahaakin alkoi olla käytettävissä. Kauppa Japaniin piristyikin todella nopeasti, Eurooppaan hitaammin. 

Paperisotaa

Nykyisin kansainvälistä kaupankäyntiä sekoittaa aivan uusi syy. Yhdysvaltojen hallinto ei aikoinaan kummemmin sekaantunut vanhojen kitaroiden vientiin tai tuontiin muutoin kuin perimällä tullit ja verot. Ympäristö- ja lupakysymyksistä on noussut uusi työtä teettävä seikka.

– Koska brasilialainen ruusupuu on CITESin (Convention on International Trade in Endagered Species, uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva yleissopimus) liitteessä 1, on laitonta käydä rajat ylittävää kauppaa sitä sisältävillä tuotteilla, jos tuote on valmistettu vuoden 1992 jälkeen. Vanhat Les Paulit ovat tietysti tehty kauan ennen tuota aikarajaa, mutta asian näyttämiseksi tarvitaan todistus, jonka saaminen on hankalaa, joskus melkein mahdotonta, Gruhn harmitteli.

– Vielä tuoreempi on lakimuutos Yhdysvaltojen Lacey Actissa, joka säätelee osavaltioiden välistä kaupankäyntiä eläin- ja kasvikunnan tuotteilla. Jokaisesta tuotteesta on laadittava listaus, joka määrittelee kaikki sen sisältämät eläin- ja kasvilajit tieteelliseltä nimeltään, kaikkien alkuperämaat sekä kaikkien osuuk-sien painot sekä prosenttiosuudet kokonaisuudesta. Voidaan jopa vaatia todisteet, että materiaalit on hankittu laillisesti. Euroopan Unioni on laatinut vastaavat direktiivit, joiden aktiivisen valvonnan pitäisi alkaa ensi vuonna. 

– Toistaiseksi on pärjätty, mutta tilanne on muuttumassa tiukemmaksi. Vanhoissa kitaroissa on vaikkapa mahonkia, mutta samaa puuta kasvaa kymmenissä maissa. Otelautojen upotuksiin käytettävissä helmiäisissä voi olla satoja eri lajeja, eikä lajeja voi tunnistaa ilman asiantuntijan apua. Ymmärrän kyllä elävien ja uhanalaisten lajien suojelun, mutta miksi nähdä vaivaa kauan sitten valmistettujen esineiden kanssa? Eräs atlantalainen kauppias toi maahan kolme antiikkipianoa, kaikki yli 100 vuotta vanhoja, mutta joutui vaikeuksiin dokumenttien puuttuessa norsunluukoskettimista: hän sai 35 000 dollarin sakot ja kolmen vuoden valvotun ehdollisen tuomion. Oma vientikauppanikin on hiljentynyt, koska en halua rikkoa lakeja – jos lähetyksiäni pysäytettäisiin ja osoitettaisiin, että olisin tietoisesti yrittänyt käydä kauppaa ilman asianmukaisia dokumentteja, sakko voisi kivuta puoleen miljoonaan dollariin, tuomio enimmillään kymmeneen vuoteen.

– Sen sijaan taistelen järkevyyden puolesta: teen yhteistyötä kongressin väen kanssa, jotta edes todistusten saantia helpotettaisiin. Pystyn toimimaan lain säädösten puitteissa, kunhan asiat hoituvat sujuvasti. En kannusta rikkomaan lakia ja olen suojelun puolella, mutta helpompaa käytäntöä kaivataan. Kitara-teollisuus ei ole luonnon monimuotoisuuden pahimpia uhkia.

Onko tästä tulkittava viesti, että ostoksia kannattaisi tehdä nyt heti, ennen kuin säädöksien tiukka valvonta hidastaa kaupankäyntiä?

– Luultavasti on. Omalle bisnekselleni tämä ei ole kovin lohdullista, mutta kerroinpahan tosiasiat. 

Hinnat ja niiden ennustaminen

Musiikkimessujen Vintage Showssa pääsit näkemään saksalaisten kauppiaiden valikoimaa ja hintatasoa. Miten Euroopan hinnoittelu suhtautuu oman kauppasi tasoon?

– Minusta amerikkalaiset vintagekitarat ovat kalliita täällä, joskus jopa kolme kertaa niin paljon kuin kaupassani, Gruhn laskeskeli. 

– Tietysti rahti, verot ja tulli tuovat lisähintaa Amerikasta ostetuille soittimille, mutta jos kauppa täällä todella käy näillä hinnoilla, puhelimeni pitäisi soida jatkuvasti. Minulle kuitenkin kerrottiin, että nyt esillä olevat hinnat ovat lähtötaso, josta keskustelu käynnistetään ja loppuhintaa en voi tietää.

Viime vuonna messujen vetonaulana oli Guitar Centerin ja Burst Brothersin tuomat Eric Claptonille ja Stevie Ray Vaughanille kuuluneet soittimet (ks. Riffin nettispesiaali 4/10). Mitä mieltä olet tuollaisten hinnoista?

– Ne ovat enemmänkin muistoesineitä, joihin liittyy historia. Eric osti Sho-Budilta Stratocastereita ja minulta erän osia vuonna 1970 ja käytti niitä Blackien rakentamiseen. Guitar Center hankki Blackien ja Claptonin ES-335:n kokoelmiinsa eikä myyntiä varten, mutta antoi sekä Fenderille että Gibsonille lisenssin tehdä niistä tarkkoja kopioita – kaikki myytiin, joten tuotto kompensoi alkuperäisten hankinnan.

Burst Brothersit kertoivat lisäksi käyvänsä kauppaa ’59 Les Pauleilla 200 000 dollarin hintaluokassa…

– Les Paulien hintapiikki on tällä hetkellä ohi ja hinnat ovat laskeneet merkitsevästi. Hintalappuun kirjoitettu lukema ei välttämättä ole todellinen. Kauppiaat saattavat joutua tyytymään puoleen lähtöhinnasta. Vanhat akustiset kitarat ovat säilyttäneet hintansa parhaiten, mutta nekään eivät ole huipussaan. Markkinoilla oli kupla suunnilleen vuoden 2007 alulle asti, jolloin jotkut yksilöt olivat kallistuneet nopeasti yli 10-kertaisesti: esim. ’56 Les Paul Goldtop saattoi olla 7 500 dollaria vuonna 2002 ja viiden vuoden kuluttua 85 000 dollaria. Nyt käypä hinta voi olla 35 000.

Gruhn hakee toiseksi esimerkiksi kaarevakantiset kitarat, joiden hintakehityksen määrääjinä oli aikoinaan kaksi aktiivista ostajaa, japanilainen Akira Tsumura ja amerikkalainen Scott Chinery, jotka rahalla pystyivät haalimaan suurehkon osan markkinoilla olevista yksilöistä. 

– Mutta Tsumuralle tuli taloudellisia vaikeuksia ja Chinery kuoli. Kysynnän loppuessa hinnat romahtivat ja nyt noita kitaroita voi ostaa aivan samalla summalla kuin 20 vuotta sitten. Välillä ne olivat halvempiakin.

Entäpä Stratmania 80-luvun lopulta – silloinhan kitaralehdet olivat kasvaneet luetuiksi ja vaikutusvaltaisiksi. Sinullakin oli palsta Guitar Playerissa.

– Oma palstani ilmestyi 1976–86 ja loppui kun olin mukana Guild Guitarsin ostaneessa ryhmässä. Stratmania-kansijuttu ilmestyi 1987, mutta hyvin pian markkinat romahtivat 40 prosenttia. Välillä oli jakso, jolloin Stratocasterit eivät edes olleet haluttuja ja nousu alkoi vasta 2000-luvun alussa korkeammalle tasolle kuin koskaan, kunnes kupla puhkesi taas. 

Sijoitusneuvojaksi Gruhn ei halua ruveta, vaikka sitä häneltä usein odotetaan.

– Kristallipalloni on melko sumuinen. Ennen uskoin voivani aavistella viisi vuotta eteenpäin. Nyt se ei enää toimi, kun nykytilannettakaan ei näe tarkasti. Teen liikkeessäni arviointeja päivittäin ja minulta kysytään ennustetta jonkun kitaran hinta-kehityksestä 10 vuodessa, jopa pitemmässä ajassa. Sitä en voi mitenkään tietää. Mielipiteeni on, että hintojen korjautuminen on pysähtynyt ja hyvän kitaran ilman korjauksia ja osien vaihtoa voi odottaa vähintään säilyttävän arvonsa, muttei kallistuvan samalla tavoin kuin historiassa on tapahtunut. Optimistinen käsitys on, että järki on palannut kitaramarkkinoille.

– Minusta kitaran ostajat voi jakaa kolmeen ryhmään: ensinnäkin soittajat, jotka haluavat mieleisen työkalun; toiseksi keräilijät, jotka tuntevat mallit ja historian ja hakevat tiettyjä kappaleita kokoelmaan sekä käyttöön ja kolmantena spekuloijat, jotka ostavat tavaraa varastoon joksikin aikaa myydäkseen aika-naan voitolla. Muutamassa minuutissa keskustelussa selviää, mihin ryhmään ostajaehdokas kuuluu. Juuri nyt spekuloijien ryhmä on melkein kokonaan hävinnyt, koska kitaroilla on ollut vaikea tienata nopeasti. 

Gruhnin mielestä sijoittajalle paras tilanne on hintojen nopea nousuvaihe, koska silloin voi odottaa sen koskevan melkein mitä tahansa soitinta. Soittajalle hän suosittelee kitaraa, joka vastaa tarpeita parhaiten, keräilijälle taas sellaista, jonka omistaminen on mieluisaa ja joka luultavimmin säilyttää arvonsa. 

Haastattelun lopussa puhe kääntyi vielä Gruhnin toiseen erityismielenkiinnon kohteeseen, käärmeisiin. Kun mainitsin, että Suomessa käärmelajeja on vain kolme, mies nimesi niistä heti tieteelliseltä nimeltä kaksi. Sen kolmannen, vain Ahvenanmaalla tavatun, mutta Keski-Euroopassa yleisen kangaskäärmeen heti tietäminen olisikin ollut jo paljon. Sähköpostissa hän myöhemmin kertoi tuntevansa senkin.

Gruhnin kitaratietämys taitaa olla yhtä lailla kattava: hän on lokeroinut kaikki pikkuseikatkin vuosien varrella kokemuksiensa arkistoon. Ei ihme, sillä Gruhn Guitars Nashvillessa lienee vanhin toimiva vintagekitaroiden erikoisliike.

Lisätiedot: Gruhn Guitars

•••