Heikki Laurila – mies, joka soitti kaiken

Heikki Laurilan asema suomalaisten studiokitaristien kunkkuna oli täysin kiistaton. Viidenkymmenen vuoden uran jälkeen hän kuitenkin pani kitaran koteloon ja lopetti soittamisen 
– eikä ole päätöstään katunut. 
Työntäyteisten vuosikymmenten jälkeen on aikaa nauttia muustakin.

Heikki Laurila (s. 1934) viettää ansaittuja eläkepäiviään Nizzassa. Siellä koti on ollut jo 17 vuotta. Ranskan Riviera oli luonteva valinta kahdestakin syystä. Ensinnäkin ranskalaistunut tytär, Mari Laurila-Lili, oli asunut Nizzassa jo pitkään. Kylmyyttä ja lunta inhoavalle kitaristilegendalle Välimeren ilmasto oli niin ikään ihanteellinen – Suomeen saattoi kuitenkin palata aina kesäisin mökkeilemään.

Nizzassa Heikin ja hänen vaimonsa Ritvan päivät soljuvat omaa rauhallista rataansa. Suomalaisyhteisöllä on omat traditionsa. Joka tiistai kahvitellaan Garibaldin aukiolla, joka sijaitsee kivenheiton päässä Lauriloiden kotoa. Perjantaisin on petanque-päivä ja pelin jälkeen mennään naapuribaariin punssille. Toki vilkkaassa kaupungissa on myös monipuolinen kulttuuritarjonta oopperoineen ja konsertteineen, joten ohjelmaa ei puutu. Suomen kaikkein eniten äänittänyt muusikko, Gramex-kuningas Laurila, on pistäytynyt jameissakin, mutta vain katsojana. Kitaraan hän ei ole soittoaikeissa koskenut sitten vuoden 2000, jolloin soitti viimeisen sessionsa Eino Grönin joululevylle 14. syyskuuta.

Tähän ei liity sen enempää dramatiikkaa. Laurila oli kypsytellyt päätöstään pitkään ja koki raitojen tulleen täyteen.
– Mulla on sellainen vanhanaikainen naiivi ajatus, että kun ihmiset jää eläkkeelle, niin ne lopettaa työnteon. Ja katsoin sen työksi, vaikka tykkäsin viimeiseen keikkaan asti. En koskaan kyllästynyt soittamiseen, enkä varsinkaan studiotyöhön. Siihen liittyy tietenkin paljon muutakin kuin se ja sen vuoksi olin päättänyt jo hyvissä ajoin, että kitara jää. Enkä ole kaivannut soittamista. 

Muutenkin Laurilan suhtautuminen kaikilla mittapuilla huikeaan uraansa on hyvin käytännönläheinen, jopa lakonisen toteava.
– En nähnyt siinä koskaan mitään mystiikkaa. Se oli aivan luonnollista, piti tehdä niin kuin kapellimestari halusi, muistelee 83-vuotias mestari aktiiviuraansa.

Töitä riitti ja tuhannet tv-, radio- ja levytyssessiot seurasivat toisiaan. Vaimonsakin Laurila tapasi, missäpä muualla kuin studiossa. Levylaulajan uraa tekevä Ritva Mustonen oli laulamassa stemmoja, kun nuori jazzkitaristi tuli siihen naljailemaan. Oli vuosi 1961.
– Oltiin Ragni Malmsténin kanssa laulamassa, kun Heikki tuli siihen leukailemaan, että ”osaako ne tytöt laulaa?” Siitä huolimatta menin kanssasi naimisiin, kuittaa Ritva miehelleen.

TV:stä tuttu perhe

Nyt avioliitto on kestänyt jo puolen vuosisataa. Pian kohtaamisensa jälkeen muusikkopari keikkailikin jo samoilla tanssilavoilla. Tytär Mari syntyi vuonna 1963. Myöhemmin mittavan uran korrepetiittorina (oopperalaulajien valmentaja) tehnyt monilahjakkuus sai räjähtävän lähdön muusikonuralleen lapsitähtenä, kun hän tutustui vanhempiensa kautta studioon jo pikkutyttönä. Ensimmäinen hitti oli Aja hiljaa isi, ja kohta koko Lauriloiden perhe oli tv:stä tuttu. Olipa Marilla oma tv-ohjelmakin, Avec Mari, ja Heikin naama näkyi yhdessä jos toisessa tv:n musiikkiohjelmassa. Laurilan oma jazztrio basisti Erkki Sepän ja rumpali Ilpo Kallion kanssa soitti viihdeohjelmien bändinä. Laurila oli aikansa tähti, joka tunnistettiin ympäri Suomea.

Helpolla Laurila ei asemaansa saavuttanut. Lahjakkuus antoi pohjan, ankara työ jalosti lahjakkuuden. Laurilan levytysura alkoi vuonna 1957 ja ensimmäisten sessioiden aikaan parikymppinen jazzkitaristi sai pyyhkeitä suomalaisen musiikkimaailman isolta patruunalta.
 
– Muistan eka levytyksen Fazerille. Topi Kärjellä oli tapana istua tuolilla selkänoja edessään ja pyyhe kaulassaan, koska hän oli kova hikoilemaan. Kärki pisti soittamaan eri juttuja ja osoittautui, että olen hiivatun huono nuotinlukija. Olin soittanut vain päästäni, enkä ollut varsinaisesti opiskellut nuotinlukua. Muistan hyvin, kuinka Topi puisteli päätään, että ”ei se mennyt noin” ja joutui korjailemaan soittoani. Se jäi mieleeni, eikä siitä mennyt kauaa, kun osasin. Rupesin jankkaamaan nuotteja koska oli selvää, ettei ilman nuotinlukutaitoa pärjää levytyksissä.

Sinnikkyydellä hankittu ammattitaito

Ei ihme, että osaamisessa oli tuossa vaiheessa vielä paikattavaa, sillä Laurilan kitaraopinnot olivat hyvin omatoimisia. Aivan ensimmäisen tuntumansa kielisoittimiin hän oli kuitenkin jo ottanut isältään saamallaan mandoliinilla.

– Kun faija huomasi, ettei hän opi soittamaan kitaraa, hän halusi vaihtaa oman mandoliininsa takaisin ja antoi mulle kitaran. Siitä se lähti. Siinä oli mukana kirjekurssi, missä oli sointuja. Kouvola oli sen verran pieni ja takapajuinen, ettei sieltä löytynyt kitaransoitonopettajaa. Olen niin sanottu self-made-man. Olen erittäin kovalla harjoittelulla saanut sen teknisen osaamisen. Tyylilliset seikat on tullut musiikista mitä olen kuunnellut. Pian kirjekurssin jälkeen hommasin Viljo Immosen kitarakoulun, siitä sain lisää perustietoja. Soitin hirveästi ilman, että olisin ollut bändissäkään. Jauhoin vain teknistä puolta. Se oli sitkeää työtä, opettelua. Saatoin tuntikausia päivässä soittaa. Minua kiinnosti se oppiminen, Laurila muistelee.

Plektrasoitto  oli maniskan ansiosta täsmällistä ja varmasti tärkeä syy Laurilan erehtymättömään rytmikkyyteen.
– Ilman muuta mandoliinista tuli plektran käyttöön joustavuus. Mandoliinissa se on sen verran tärkeä. Tremolon täytyy irrota niin, että se kuulostaa tremololta eikä vain peräkkäisiltä säveliltä. Siitä oli minulle ehdottomasti apua, kun siirryin kitaraan. Kitarassa moni muu asia oli merkityksellisempi, mutta ei tarvinnut sitä enää miettiä.

Laurilan ensimmäinen bändikokemus oli koulussa, josta löytyi ”yksi hyvä viulisti ja pari muuta kaveria”. Tyylilaji oli jazz. Helsingissä olleiden bändikilpailujen kautta ovet aukenivat isompiin kuivioihin ja nuori lahjakkuus napattiin haitaristi-pianisti Raimo Virtasen yhtyeeseen. Se edusti tuolloin maamme huippua ja oli mukana muun muassa suomalaisen TV-toiminnan ensimmäisissä ohjelmissa. Virtasen yhtye oli Laurilalle tärkeä oppikoulu.
– Opin häneltä paljon sointukäännöksistä, hän oli soinnullisesti niin paljon pidemmällä. Sovelsin niitä kitaraan, muistelee Laurila.

Nuotinlukutaito jäi kuitenkin tässä prosessissa heikolle tolalle. Topi Kärjeltä saatu ripitys pisti kuitenkin treenaamaan, sillä Laurilan tähtäin oli nimenomaan studiotöissä.

Pian homma jo taittuikin, ja vähitellen uutta, jazzista tyylinsä imenyttä soittajasukupolvea edustavasta Laurilasta tuli haluttu mies sessioihin. Tyylitajun lisäksi hänen valttinsa oli no-peus. Aikalaiset kertovat Laurilan poikkeuksellisesta omaksumiskyvystä. Nuotinlukijana hän oli ylittämättömän nopea ja otot menivät yleensä ensimmäisellä purkkiin.

– Nopeus oli varmasti monella se kompastuskivi, ettei pystynyt omaksumaan ilman kotitreeniä. Ei levyhommissa ollut aikaa opetella, ne piti osata. Piti analysoida nopeasti nuoteista mistä on kysymys. Kapellimestari ei sanonut läheskään kaikkea, kertoo Laurila.

Eipä ihme, että kohta jokainen levy-yhtiö halusi Laurilan. Ingmar Englundin siirtyessä eläkkeelle syntyikin erikoinen tilanne, kun Laurila käytännössä ainoana studiokitaristina soitti kaikkien levy-yhtiöiden kaikissa levytyksissä sekä lisäksi tv:n ja radion studio-orkestereissa.

– Levytyksiä oli niin paljon, että vuonna -66 lopetimme Ritvan kanssa tanssikeikkailun. Lopetin mielellään landella juoksemisen. Keikoilla meni myöhään ja jos nukkui vain muutaman tunnin, ei maanantaiaamuna ollut kiva lähteä levystudiolle. Siitä tuli päivähomma.

Teknologinen mullistus

Yksi teollistumiseen johtava syy oli äänitystekniikan mullistuminen. Moniraitatekniikka mahdollisti päällekkäiset otot ja äänitteiden teko muuttui selvästi ammattimaisemmaksi. Ulkomaisia iskelmiä taottiin suomalaisiksi urakalla.

– Kun firma sai ulkomailla menestyneen iskelmän, se annettiin sovittajalle. Usein kuunneltiin originaali ensin, kun tultiin studiolle. Yleensä meitä oli vain se komppi: piano, basso, rummut. Tehtiin aika monta komppia päivän aikana. Se oli semmoista varsinaista urakointia. Ulkomaisissa iskelmissä käytettiin myös jousiryhmiä ja niissä lead-mandoliini soitti liidi-sävelen myös. Mandoliini oli miksattu jousiryhmään. Se oli muotijuttu hetken aikaan.

Laurilan mandoliiniopinnoista olikin paljon hyötyä läpi uran, sillä mandoliinia tarvittiin moniin projekteihin klassisesta viihdemusiikkiin.

Image

Laurila teki myös soololevytyksiä, ensimmäinen levytys, Caravan, on jo vuodelta 1962. Aikaansa seuraavana muusikkona hän hyödynsi myös moniraitatekniikkaa, Les Paulin jalanjäljissä. Yksi suosituimmista levytyksistä oli Säkkijärven polkka.

– Les Paul oli sen ajan juttu, jota matkittiin. Säkkijärven polkka oli niin sanottu trikkilevytys. Soitin siihen seitsemän raitaa. Siihen aikaan käytössä oli ainoastaan kaksiraitainen Tandberg. Ensin piti soittaa vain komppi. Rummuissa oli Erkki Valaste ja bassossa Annalan Heebe (Heikki). Loput oli kitaroita, yksi raita kerrallaan. Soitin yhden stemman, sitten se miksattiin komppiin ja niin jäi toinen raita vapaaksi, ja taas miksattiin. Se oli hankalaa hommaa. Les Paul on vaikuttanut siihen, että olen tehnyt aika paljon trikkejä vielä 80-luvulla – myös ison bändin taustassa. Sen jälkeen jonkin stemmakitaran ja sitten mandoliinin. Sen takia mulla on Gramexissa niitä raitoja niin paljon, kun saatoin soittaa kolme raitaa samalle levylle.

Tilastot sen kertovat

Laurilan nimi on komeillut jo vuosikymmeniä Gramex-listan kärjessä. Hänellä soitettuja raitoja on yli 7300, kun kakkosena tulevalla Nappi Ikosella niitä on puolitoistatonnia vähemmän. Eikä ennätystä voi käytännössä uhata kuin Anssi Nykänen ja hänelläkin on vielä parin tuhannen raidan verran soitettavaa Laurilan lukuihin. No, nämä ovat vain lukuja, mutta kertovat Laurilan ylivertaisuudesta.

Edellä jo mainitun nopeuden ohessa luotettavuus ja monipuolisuus sekä muuntautumiskyky olivat nekin tärkeitä ominaisuuksia studiomuusikolle. Laurilaa haluttiin käyttää koska hän hoiti homman takuuvarmasti ja aina jälki oli ensiluokkaista. Komppisoittajana hän oli tarkka ja soolosoittajana tyylitaitoinen jazzkitaristi, jolta löytyi virtuositeettiakin.

Studiomuusikon työhön kuului myös luovuus. Introt ja välisoitot oli kapellimestarista ja sovittajasta riippuen joko kirjoitettu valmiiksi tai jätetty auki. Jos eteen lyötiin nuotit, täytyi soittajan pystyä nopeasti menemään tyyliin sisälle ja saada musiikki elämään.

Monesti soittajalta kuitenkin odotettiin kykyä tuottaa nopeasti kappaleeseen sopivia melodianpätkiä – eikä tapana ollut kysellä niiden perusteella Teosto-osuuksia.
– Monet kapellimestarit antoivat paljon omaa vastuuta ja sai itse kehitellä mitä halusi. Usein odotettiin omaa panosta. Siinä mielessä se oli hyvin vaativaa ja antavaa, ettei se ollut valmiiksi purtua. Fillejä ja introja kehiteltiin äänitystilanteissa. Se kuului toimenkuvaan.

Laurila muistelee, kuinka komppiryhmä vakiintui samaksi, koska ”joidenkin rumpalien ja basistien kanssa oli vain helpompi soittaa”. Samaa todisti Laurilan luottorumpali, Ilpo Kallio, joka kertoi että ”Hettan kanssa ei tarvinnut koskaan pelätä, että mitä se soittaa.” Levymoguli Kärki käyttikin kyseistä parivaljakkoa säännöllisesti. Luotto oli niin kova, että vaikka hän olisi kirjoittanut tarkat sovitukset muille bändin tyypeille, saattoi Laurilan ja Kallion kohdalla lukea lapuissa että ”kyllä pojat tietää”.

Kun kuuntelee Laurilan soololevytyksiä – joita onneksi löytyy suoratoistopalveluista, vaikka fyysisinä levyinä niitä on miltei mahdoton löytää – on hämmästyttävää kuinka hyvin ne ovat kestäneet aikaa. Fraseeraus on briljanttia ja rytminen eksaktius jäntevää. Jälki on yksinkertaisesti maailmanluokkaa.

Soittajan tunnistaa soundista ja Laurilalla se tarkoitti pehmeän kuulasta sointia ilman mitään efektointia. Tähän vaikutti varmasti se, että Laurila aloitti muusikon uransa orkesterikitaralla ja kuunteli sen ajan amerikkalaista rytmimusiikkia.

– Ei mulla ole ollut idoleita tai oppi-isiä kitaristeista. Kuuntelin paljon bändejä ja otin sieltä vaikutteita, nimenomaan swingistä ja jazzista. Benny Goodmanin sextetti oli yksi niistä.  Sen mitä omaksuin, voi hyvin kuulla tavastani soittaa.
Jos mahdollisuudet soitonopiskeluun olivat sota-ajasta juuri selvinneessä Suomessa niukat, eivät materiaalisetkaan puitteet sen juhlavampia olleet. Laurilan ensimmäisen kitaran oli valmistanut perhetuttu, ammatiltaan ikkunapuuseppä. Toinen kitara oli jo vähän kokeneemman soitinrakentajan tekemä – mutta muustapa ei ollut vertailukohtaa. Kolmas kitara sentään löytyi jo Kouvolan musiikkiliikkeen kautta.

Kun aikakautensa jazzkitaristi, Herbert ”Häkä” Katz, kävi keikalla Kouvolassa joskus 50-luvun taitteessa, oli yleisössä myös nuori Laurila. Sitä kautta löytyi ensimmäinen ammattikäyttöön soveltuva kitara.
– Hänellä oli hieno kitara ja kysyin Häkältä mikä se oli. Hän kertoi, että se on ”Kitarateos Malmström”. Kun mä tulin Stadiin, menin herra Malmströmin juttusille ja sanoin, että haluan samanlaisen. Hän teki juuri samanlaisen kitaran ja myös kotelon, joka maksoi melkein yhtä paljon kuin kitara, mutta se on ollut tarpeellinen ja kestänyt kaikki nämä vuodet.
 
Näillä instrumenteilla luotiin pohja tuhansista levyistä tutulle soundille.
– Sehän oli selvää, että akustinen teräskielinen kitara soi niin kuin soi, siinä on hirveen pienet mahdollisuudet vaikuttaa. Sähkökitaralla rupes olemaan mahdollisuuksia.

Oma fraseeraus ratkaisee

Tämän päivän tarjontaan verrattuna myös plektrojen ja kielisettien kirjo oli vaatimaton. Valmistajia oli vähemmän ja sähkökitara vielä keksintönäkin niin nuori, ettei tuotekehitys kielten kohdalla ollut kummoisissakaan kantimissa.
– Löytyi muutama kielimerkki, joita käytin aina. En millään osannut ajatella mitkä kielet piti olla. Kun ostin kitaran, siinä oli määrätyt kielet. Jos se tuntui liian kankealta, raskaalta, otin astetta ohuemmat.

Kokeilut, omatoimisuus ja tee-se-itse-henki kuuluivat muutenkin meininkiin sopivaa kalustoa ja tarvikkeita hankkiessa.
– Plektrat leikkasin itse haluamaani muotoon. Mun plektrat oli aika ohuita. Toinen pää terävämpi ja toinen pyöreä. Big band -komppiin sopi paksumpi plektra. Orkesterikitarassa oli paksummat kielet ja sillä pyöreällä päällä kun roiski sointuja, niin sai hyvän soundin. Terävällä päällä kun räpäyttää soinnun, niin tulee herkästi kiree soundi, mutta pyöreellä päällä se oli sympaattisempi. Se plektra oli ehdottomasti yksi salaisuuksista, täytyi löytää omaan käteen sopiva, kertoo Laurila

Tosin sille kireämmällekin soundille oli joskus paikkansa.
– Kun tarvittiin teräskielisen kitaran komppi, siinä piti olla aika kirkas soundi.

Mandoliini ja balalaikka olivat verraten yleisiä soittimia tuohon aikaan ja vinkkejä vaihdettiin muusikoiden kesken ihan samaan tapaan kuin nykyäänkin.
– Yhden tämmöisen orkesterin kaveri oli tehnyt balalaikansoittoa varten paksuja plektroja muovista, mitä se mulle esitteli. Kokeilin komppikitaraan sitä ja se antoi aivan uutta maisemaa.

Laurilan ensimmäinen vahvistin oli sekin, kuinkas muuten, omatekoinen. Sen hänelle teki sähköinsinööriksi opiskeleva bändikaveri. Laurila muistelee myös, että hän käytti Köykkä-nimistä kaiutinkaappia.

Ensimmäinen ”oikea” vahvistin oli Gibson, jonka Laurila sai 50-luvulla. Se oli viihdetaiteilija Eemelin (Esko Toivonen) Amerikan-matkalta tuoma. Settiin kuului pieni vahvistin ja Gibsonin E-175 puoliakustinen kitara. Gibsoneista tuli pian Laurilan luottosetti.
– Vahvistin soveltui tavattoman hyvin jazzin soittoon. Se oli merkittävä parannus työkaluihin. Myöhemmin käytin kyllä muutamia muitakin sen ajan huippuvahvistimia, kuten Fendereitä.

Toiseksi luottokitaraksi muodostui Fender Stratocaster ja sen myötä soundipaletti laajeni olennaisesti. Kitaran Laurila sai 60-luvulla ja usein mies nähtiinkin tv:ssä mustan Straton kanssa.

Studiosessioihin Laurila nappasi mukaansa useamman kitaran. E-175:n ja Straton lisäksi mukana kulki nailonkielinen kitara tunnelmallisimpiin paloihin, ja teräskielisellä kitaralla hoitui tanssimusiikin komppi. Näillä Laurila pystyi toteuttamaan kapujen toiveet.

– Jokaisella oli omat soundimieltymykset. Serveerasin kapellimestarille jotain soundia ja hän sitten päätti mitä haluaa. Loppu tulee henkilökohtaisesta tavasta fraseerata. Yksi soittaa samalla kitaralla samaa kappaletta eri lailla kuin toinen. Sehän on jokaisen omasta kaalista kiinni. Kun soitin omia jazz piecejä, niin soitin ne niin kuin halusin soittaa. En useinkaan pyrkinyt matkimaan jonkun toisen fraaseja. Tykkäsin tehdä itse omalla tyylilläni.

Rubatoa ei soiteta klikin kanssa

Useimmat ikivihreiksi nousseiden biisien sessiot ovat Laurilan mielessä painuneet jo unohduksiin, sekoittuneet yhdeksi pitkäksi sessioksi. Esimerkiksi Tapio Rautavaaran kanssa tehdyt, ikoniseen asemaan nousseet Kulkuri ja joutsen tai Päivänsäde ja menninkäinen, ovat Laurilalle vain sessioita muiden joukossa. Niistä hän toki muistaa Rautavaaran tavan olla ja laulaa, mutta mitään suurempia elämyksiä ei noista nauhalle tallentuneista klassikoista ole muistiin syöpynyt. Yhden työtavan hän kuitenkin nostaa esiin: rubatona etenevät laulut tallennettiin yleensä yhtä aikaa, Rautavaara omassa ja Laurila omassa kopissaan.

Yksi erikoinen sessio juolahtaa vanhan mestarin mieleen. Kyseessä oli Esko Linnavalli Orkesterin Joulusoitto-albumin sessiot (RCA 1971).
– Esko Linnavalli soitti pianosoolon ad lib ja kun se oli purkissa, hän otti kynän ja kirjoitti sen nuoteille. Sen jälkeen hän pyysi minua soittamaan sen kitaralla päälle. Siitä tuli aivan hulvaton, haastavakin, voisin sanoa.

Ja yhden tällaisen erikoisemman session vastapainoksi arki tarjosi sitten taas tusinan iskelmälevytyksiä normimeiningillä.

Äänitehostemies

Mielenkiintoista ja hauskaa vaihtelua arkityöhön toivat Jaakko Salon liidaamat Uuno Turhapuro -elokuvien score-sessiot. Näissä Laurilan rooli oli ratkaisevan merkityksellinen, ja viimeistään niiden myötä on perusteltua väittää, että jokainen 1900-luvulla loppupuolella elänyt suomalainen on kuullut Laurilan soittoa ja muistaa sen – niin syvälle suomalaiseen kollektiiviseen muistiin on Uuno-tunnarin wah-kitaran vatkaus iskostunut. Näissäkin sessioissa kapellimestari ja säveltäjä Jaakko Salo antoi ykkös-ässänsä soittaa mielensä mukaan, toki annetuissa puitteissa.

– Uuno Turhapuro oli ihan oma lukunsa. Tunnussävel tehtiin isolla bändillä Finnvoxin b-studiolla. Elokuvan toiminta-äänitykset hoituivat niin, että istuin monitorin edessä. Sieltä tuli filminpätkä, joka oli katsottu Jaakon kanssa yhdessä ja suunniteltu mitä tehdään missäkin kohdassa. Kuvan mukaan soitettiin. Se oli aika hauskaa puuhaa. Aina kun Uuno, tapansa mukaan, ilmestyi hullusti, niin aloin vatkaamaan wah-wah-pedaalilla. Sitä oli aika paljon joka leffassa.

Wah-wah edusti uuden polven soundimaailmaa ja Laurilan käyttämä Morleyn pedaali oli tekniseltä toteutukseltaan laji-tyyppinsä kekseliäintä sorttia.
Näihin sessioihin liittyy myös yksi Laurilan nimissä oleva ennätys. Kun Uunon 25-juhlavuosileffa ilmestyi, selvisi, että Laurila on ainoa, joka on ollut soittamassa joka ainoassa Uuno-elokuvassa mukana.

Toinen Uunosta tuttu efekti liittyy sliden soittoon. Muistanette nuo Uunon toimintaa värittävät liukuefektit? Laurila ei käyttänyt slide-putkea vaan apuväline löytyi aina taskusta.
– Ei minulla ollut putkea, mutta mulla oli oikein tyylikäs Ronsonin tupakansytytin – soitin sytkärillä myös hawaiji-kitaraefektejä. Sitä käytin myös Speden leffassa Noin 7 veljestä (ohjaus Jukka Virtanen). Sessiot tehtiin samoin kuin Uuno-leffat, livenä soittaen, ja kapuna niissäkin toimi Jaakko Salo. Aina kun Robin Hoodia näyttelevä Spede ampui nuolen soitin äänen ylöspäin. Mulla oli sähkökitara poikittain polvella. Sitten kun se osui maaliin, tein äänen alaspäin.  

Soittimisto karttui muutenkin tarpeen vaatiessa.
– Olin hommannut banjon Porgy & Bess -oopperaa varten. Teoksessa banjo on merkityksellisessä osassa. Soitin banjoa usealla virityksellä, mutta yleensä kitaran neljän ylimmän kielen virityksellä.

Ja Banjoon liittyy seuraavakin tapaus.
– Yhdessä Shostakovitsin teoksessa oli myös banjolle kirjoitettu osa. Se esitettiin Lieksan vaskiviikoilla ja soitin siinä banjoa sylissä niin kuin hawaiji-kitaraa. Olin tupakkamiehiä ja soitin sytkärillä hurjan hawaiji-kitarasoolon ja koko katsomo räjähti nauruun, kun se oli niin yllättävä veto.

Ajat, ajat ne muuttuu

Eri kielisoitinten kirjossa erityisesti mandoliini työllisti Laurilaa mitä erilaisimmissa projekteissa läpi koko uran. Sähkökitaran yleistyessä nykymusiikissa sai Laurila työkeikkoja aina ulkomaita myöten. Suomessa työ oli jatkuvaa siirtymistä studiosta toiseen.

Transistorin myötä vahvistimet pienenivät, mikä oli helpotus. Sessioissa omalla autollaan yleensä käynyt Laurila olikin tyytyväinen, kun hän joskus 70-luvulla hän sai Gallien-Kruegerin transistorivahvistimen. Pienen kokonsa myötä se mahtui helposti takaboksiin kitaroiden seuraksi eikä painanut mahdottomasti. Vahvistimessa oli myös se etu, että siitä pystyi laittamaan suoraan kaapelin pöytään ja käyttämään vahvistinta monitorina. Suoraan pöytään soittaminen olikin Laurilan suosima tapa monissa sessioissa.

Aikakausi muuttui monella tapaa. Uusien muotivirtausten mukana tulivat myös tuoreet sukupolvet ja erilaiset työskentelytavat. Diskomusiikki ja myöhemmin koneiden tuomat soundi-käsitykset muuttivat studiotyön arkea huomattavasti. Laurilan rinnalle tulivat uudet soittajat, ensin Juha Björninen, sitten Janne Louhivuori, Peter Lerche, Kalle Lae, Jarmo Nikku…

Laurila pysyi kuitenkin mukana kapujen listoilla aina vuosi-tuhannen vaihteseen, jolloin pakkasi kitaransa laukkuun ja jäi eläkkeelle. Miehen työ jäi senkin jälkeen elämään legendana nousevien muusikkopolvien keskuudessa.

Image