Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Vuorossa on tällä kertaa Anssi Kippo, raskaan musiikin tekoon erikoistuneen Astia-studion isäntä.
Image
Children of Bodom: "Hate Crew Deathroll" ( Spinefarm 2003)
Anssi Kipon ja Children of Bodomin yhteistyö alkoi jo varhaisvaiheen demoista, joita seurasivat yhtyeelle tuotetut kolme albumia ja iso kasa singlejä sekä yksittäisiä biisejä.
Alunperin duona operoinut espoolainen Children of Bodom päätyi Kipon puheille Lappeenrantaan rumpali Jaska Raatikaisen isovanhempien ansiosta. Kesälomaa heidän luonaan viettänyt Raatikainen avautui bänditouhuistaan naapurille, joka ohjasi klopin vastikään demostudion perustaneen luokkakaverinsa puheille.
– Kirkon pommisuojan ovelle koputtaa kaksi pitkätukkaista teiniä: ”Me ollaan Stadista, me halutaan tulla tekeen demo. Soita mitä oot tehny!” Soitin heille Soulset-yhtyeen albumia, jonka olin just tehnyt 16-raitanauhurilla.
Tanakka soundi vakuutti nuoret pitkätukat. Anssi muistelee kuinka poikien soittotaito ja biisien taso tekivät puolestaan häneen suuren vaikutuksen. Demo tehtiin ja siitä jäi päälle kutina, että olisihan se kiva tehdä enemmänkin. Vuoden päästä puhelin soi uuden demon merkeissä. Sitten tehtiin jo levyä, ja seuraava askel oli keikkojen miksaus.
Pesti alkoi Helsingin Lepakkoluolassa, jossa myös yhtye soitti ensimmäistä kertaa. Pääbändinä oli norjalainen Dimmu Borgir. Seuraavat neljä vuotta Kippo huolehti miksaamisesta ja välillä oli oltava myös kiertuemanageri, teknikko, valomies ja kuski – taittuihan matka luonnollisesti juuri hänen bussillaan. Paitamyyjäksi ja turvamieheksi ei sentään tarvinnut ryhtyä. Keikkailun ohessa Kippo myös tuotti ja äänitti yhtyeen tuon ajan levyt, joista hän nostaa esiin erityisesti Hate Crew Deathroll -albumin.
– Se on levy, jossa räyhäkkyys ja meininki on niin hyvin kohdallaan, että omalla kohdalla harvoin tulee vastaan. Ei haettu vain sitä oikeinsoittoa, vaan joka nuotissa piti olla kunnon raivo ja energia. Ei nysvätty, vaikka jouduttiinkin aika paljon hinkkaamaan.
Albumin kymmenen biisin äänittämiseen kului 72 vuorokautta. Oikeanlaiset tunnetilat eivät aina löytyneet hetkessä
– Allu (Alexi Laiho, yhtyeen laulaja-kitaristi-säveltäjä) saattoi soittaa jotain juttua neljä tuntia saamatta nuottiakaan narulle. Lopuksi se kimpaantui miulle sen verran, että veti ykkösellä ihan älyttömän hyvin. Se on kaikki psykologiaa. Sieltä pitää saada kaivettua ne jutut jollain tavalla. Allultahan lähti ääni yhdessä vaiheessa. Noh, eipä mitään. Pari viikkoa session jälkeen kaikki liidit tehtiin yhdessä yössä, Kippo muistelee.
Työtahti oli armoton ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta vedettiin tauotta 14–16 tunnin päiviä. Miten ihmisestä saa enää kahdeksan tunnin jälkeen mitään irti?
– Mie olin treenannut sitä jo aika paljon. Kaikki keikkarundit tehtiin miun ”Laneetta” -bussilla, jonka nimi tuli siitä että me oltiin niitä apinoita, jotka asui sillä laneetalla. Itse ajoin yleensä nukkumattoman yön jälkeen aamuseiskalta Helsinkiin, jätkät kyytiin ja ajettiin jonnekin Ouluun. Keikan jälkeen takaisin Helsinkiin ja samoilla silmillä Lappeenrantaan tekemään studiopäivää. Tällaisen rutiinin olin itselle kehittänyt. Tein monta vuotta 16-tuntista työpäivää ja pisin kesti neljäkymmentäkaksi tuntia. Tokihan, kun soittajaa ei voi hirveen kauan piiskata, niin siinä joutuu tekemään semmosen vuorottelun, että yksikään soittaja ei soita kahta viikkoa putkeen. Sitäkin on kokeiltu, todettiin erittäin huonosti toimivaksi. Vuorottelu vähentää soittajien stressin määrää, eikä myöskään sormet hajoa.
Anssi muistelee, että äänityksiin oli alunperin varattu 50–60 päivää. Spinefarmilta löytyi kumminkin joustoa, olihan Kippo levy-yhtiön luottomiehiä, jonka kalenterista yhtiö haukkasi noihin aikoihin suurimman osan vuodesta.
– Toki, jos aikataulut venyy, niin siihen pitää olla jokin syy. Syy ei ainakaan ollut se, että oltais tehty lyhyttä työpäivää. Myöhän tehtiin tuplapäivää ja panostettiin kunnolla.
Anssi valottaa, että soundien ruuvailun, tarkimman soiton ja parhaan soittotatsin kaivamisen ohella hän paneutuu myös siihen, mitä soitetaan.
– Aikaisemmin rummut oli soitettu aika vauhdilla. Ekalla levyllä ei ollut edes klikkiä. Jaskalla on aina ollut hirveen tarkat kuviot, mitä hän soittaa. Demolla se soitti rummut yhdellä otolla sisään ja sitten kuunneltiin yhdessä mitä rummuille voisi vielä tehdä ja annoin omat ehdotukseni.
Nykyään hevilevyillä kuulee hyvin harvoin ”luomu”-rumpuja. Anssi Kippo ei osaa sanoa, onko Hate Crew Deathrollin miksauksessa (jonka teki Mikko Karmila) käytetty rumpusampleja, mutta toteaa, että ei ainakaan olisi tarvinnut. Kippo itse lopetti rumpusamplejen käytön kolme vuotta sitten.
– Ihan sama minkälaista levyä tehdään. Sinne ei samplea tule, ellei ihan välttämättä niin haluta. Ensiferumin uudella sanoin kavereille, että jos tulee semmonen olo, että niitä tarvitaan, niin laitetaan. Ei tullut. Netissä kommentit oli kuitenkin heti, että ”taas tätä samplepaskaa”, Kippo tuhahtaa.
Sampleja käytetää tyypillisesti kovatempoisissa tuplabasari-myllytyksissä, joissa nuijan isku saattaa kadota kuulumattomiin. Kipon mukaan luomubasarinkin saa kuitenkin esiin.
– Geittaan basarin äänitysvaiheessa. Kun äänitetään kelalle, geittaan myös tomit. Ihan kylmästi vaan koska itseluottamus on kohdallaan. Käytän siihen erillistä ”Key input” -gaten avaussysteemiä ja ajattelin ruveta käyttämään gatea myös digitaaliäänityksissä ainakin tomien kohdalla.
Idea löytyi netistä, jossa Amerikan isot pojat kehuivat geittaavansa basarin.
– Mie ajattelin sitten, että viedään homma askelta pidemmälle ja tehdään tomitkin samalla. Yhtäkään iskua ei jää pois, kun tekee sen oikealle taktiikalla. Se on äärimmäisen tarkkaa, mutta ei vaikeeta, kun tietää mitä tekee.
Äänitykset kestivät usein aamuneljään asti ja ruokatauko pidettiin puolen yön paikkeilla. Rankkaan työrytmiin saatiin vastapainoa, kun loppukesän pimeys loi mahtavat kulissit grillibileille Bodomin tyyliin.
– Jätkät laittoi tulet studion takana oleviin tynnyreihin, joista saatiin oikein semmonen jengisotafiilis. Allun Pontiacista raikuu Andrew W.K.:n Party Hard… Grillibileet ja leppoisa fiilis. Näissä sessioissa meillä oli erinäisiä teemoja ja yksi oli ruokateema. Päätettiin että syödään perus-roskaruuan sijaan ruokaympyrän mukaan. Tiistai oli kalapäivä jne… Jokainen kokkasi vuorollaan. Se oli kyllä tosi harvinaista, koska keikkaraideriinkin – jonka pohja oli saatu joltain toiselta bändiltä – oli alunperin kirjattu, että ”No junkfood, only healthy food”. Mehän laitettiin siihen että ”Only junk food, no healthy food” ja joka keikalla saatiin pizzaa ja kebabia.
Studion takapihalla sijainneet tynnyrit voi muuten nykyään bongata Children of Bodomin lavarekvisiitasta.
Miltei täydellinen levy ja aikakautensa tuote. Näin voisi tiivistää Anssin jälkitunnelmat Hate Crew Deathrollista. Mitään ei hänen mielestään tarvitsisi tehdä toisin ja toisaalta samanlaiseen tulokseen hän ei ehkä enää pystyisikään.
– Siinä vietiin se piiskaussysteemi niin pitkälle kuin voi. Soitto hiottiin huippuunsa, ei editoimalla vaan soittamalla, enkä tiedä pystyisinkö enää tekemään niin pitkää päivää, mitä tuo lopputulos vaati.
Intensiiviset 72 vuorokautta, entä sen jälkeen?
– Tiettyjen levyjen jälkeen – ja toi oli yksi niistä – on semmonen olo, että nyt voi kuolla rauhassa. Nyt on tehty se minkä takia täällä ollaan. Tää on niitä asioita mitkä ei ikinä unohdu. Tehtiin sitten ADATille tai kovalevylle, niin aina kun sessio alkoi lähestyä loppua, niin studiosta lähti kovalevy- tai kasettikasa meikäläisen sängyn viereen. Että jos talo vaikka palaa, mä saan pelastettua ainakin nämä.
Miten ihmissuhteet kestävät tuollaiset sessiot?
– Kyllähän ne koetuksella on. Miun ennätys on 138 työpäivää putkeen. Neljä ja puoli kuukautta! Osoittaa hienosti sen, että toisella on ymmärrystä. Lainaa kuitenkin on edelleen jäljellä, niin nekin pitäisi vielä maksaa. Tietyt asiat pitää hoitaa.
Hate Crew Deathroll oli Children of Bodomin kansainvälinen läpimurtoalbumi. Menestyksen siivittämänä yhtyeen kitaristi-laulaja Alexi Laiho valittiin kahden eri lehden lukijaäänestyksessä maailman parhaaksi metallikitaristiksi. Levy myi Suomessa kultaa ilmestymisvuonnaan ja sitä on myyty kotimaassa tähän mennessä 24 716 kappaletta. Kansainvälisesti levyä on myyty noin 250 000 kappaletta.
Anssi Kippo saa levyn tiimoilta vieläkin työtilauksia, johon hän toteaa, että ”ihan asiallista hommaa ollaan vissiin tehty.”
Image
Teräsbetoni: "Metallitotuus" ( Warner Music Finland 2005)
Warner Musicilta otettiin yhteyttä, oli löytynyt lupaava hevibändi. Ei ollut kuitenkaan varmuutta onko kyseessä vuoden kovin vai huonoin juttu. Yhtye ei ollut Kipolle tuttu, mutta sen netissä julkaisemat demot olivat aiheuttaneet pinnan alla jo jonkin asteista kuplintaa. Piti oikein matkata Helsinkiin tuotantopalaveriin, mikä oli aika harvinaista.
– Kuunneltiin ja pähkäiltiin yhdessä levy-yhtiön ja bändin jäsenien kanssa ja Pekka Ruuska (Warner Musicin sen aikainen tuotantopäällikkö) kutsuu mut juttelemaan privaatisti. ”Kysyin näiltä jätkiltä – kun en oikein tiedä onko tää lintu vai kala – että ootteko tosissanne tän jutun kanssa? Niin tiedätkö mitä ne vastas mulle? Ne vastas, että ’Me laulamme metallitotuudesta!! Mä en oikeesti tiedä…”
Asetelma oli Anssi Kipon mieleen. Yhteistyö aloitettiin Taivas lyö tulta -singlellä.
– Tehtiin siihen jotain tuotannollisia muutoksia, niinkuin kaikille albumin kappaleille. Osahan niistä oli jo netissä. Sain muutoksista paljon paskaa niskaan, mikä ei kiinnostanut tippaakaan koska miulle on ihan sama millainen joku versio on, sillä ihmisten korvahan tottuu siihen. Onhan se inhottavaa, kun aletaan muuttamaan, mutta kun muutettiin parempaan niin sehän ei haittaa. Jos korva sanoo, että tän pitää olla näin, niin sitten se on niin. Toki olen valmis joustamaan ja myöntymään, jos se on kaikkien mielestä surkea idea, mutta yllättävän usein menee ehdotukset läpi.
Levy-yhtiössä luvattiin albumille tietty budjetti ja jos sinkku vaikuttaa hyvältä niin budjetti saattaisi kasvaa. Taivas lyö tulta lähtikin vetämään suorastaan älyttömän hyvin. Sen jälkeen Teräsbetoni sai todellisen sessiokasteensa kunnon studiossa.
– Aina kun tullaan miun luokse ensimmäistä kertaa, niin alkaa ”Anssin musiikkikoulu”, jossa opetellaan tiettyjä juttuja ja otetaan haltuun, miten tietyt asiat tehdään. Yleensä ensimmäiset yhteiset äänitykset menee silleen, että keskitytään enemmänkin siihen, että soitetaan asiat oikein kuin että aletaan hakemaan jotain fiilis-leveleitä. Että saadaanko nää jutut edes menemään.
– Alku on aina sellasta, ettei bändi oikein tiedä, mihin kiinnittää huomiota ja sitten tulee tämmönen hassu pitkätukka, että ”Ehei! Ei näin! Kuunteletko yhtään mitä esimerkiksi tuo rumpali soittaa? Pitäiskös vähän keskittyä siihen?” Sitäkin siellä opeteltiin.
Töitä oli tehty kuukauden verran, kun Smakin lapin kiertue alkoi painaa päälle. Kippo toimi noihin aikoihin myös Smakin keikkamiksaajana. Levy-yhtiöstä tuli viestiä, että julkaisu viivästyy, jos sitä ei nyt saada valmiiksi.
– Vastasin, että viikko menis Lapissa ja sen jälkeen pari päivää niin homma on valmis. ”Ei riitä. Pitää saada aikaisemmin!”, tuli vastauksena. Aloin selvittelemään aikatauluja. Meillä oli Oulussa keikka, jonka jälkeen olisi kaksi välipäivää pelkkää hengailua. Kysyin levy-yhtiöltä, että ”Jos hoidetaan tää aikataulussa, niin mitä saa maksaa?
Ratkaisu löytyi. Oulun keikan jälkeen taksi odotti pihalla Kippoa, joka ei viimeisen soinnun päätteeksi jäänyt edes vetämään liukuja alas, vaan siitä huolehti monitorimiksaaja. Lentokentälle ehdittiin 20 minuuttia ennen koneen lähtöä, ja Helsinki-Vantaan kautta Lappeenrantaan kello yhdeksi yöllä. Lauan-tai ja sunnuntai menivät miksatessa ja viimeistellessä. Sitten masterit Kustin reppuun menemään Warnerille ja aamukoneella Helsinki-Vantaan kautta Kittilään jatkamaan Smakin kiertuetta.
– Ja kaikki oli tyytyväisiä. Saatiin tehtyä.
Mikäs oli olo tuon rykäisyn jälkeen?
– Oikein hyvä, voittajafiilis. Noihin aikoihin en nukkunut muutenkaan kauheasti, muutaman tunnin yössä.
Levyä tehdessä koettiin myös harmillisia vastoinkäymisiä.
– Siihen aikaan ristikytkentäpaneeli oli räkissä selän takana ja otettiin viimeistä rumpuottoa, kun yhtäkkiä alkoi hirveä pauke ja sähköäänet kuulumaan ja rumpali on että mitä helkkaria tapahtuu?
Ristikytkennän niskaan oli kaatunut jallukola.
– Kolme-neljä tuntia putsattiin sitä sokeriliemestä. Jokainen pala erikseen irti ja CRC:llä puhtaaksi. Saman verran aikaa meni, että saatiin sitten viimeinen rumpuotto talteen. Sen jälkeen käytin varmaan viikon verran siihen, että otin piuhat irti ja siirsin patchin eteen – eikä jallukolaa enää lähellekään.
Laulupuolikaan ei välttynyt uusilta sovituksilta, kun haettiin oikeanlaista draaman kaarta. Mutta kun kappaleisiin alettiin sovittaa erilaisia koukkuja modulaatioita myöten, yhtyeen faneilla nousivatkin karvat pystyyn.
– Biisejä arrattiin paljon. Ne vaan muotoutui semmoseksi. Ainakaan levy-yhtiöltä ei tullut mitään vaatimuksia. Vaikkakin ne biisit kuulostaa Manowarilta, niin sävellykset ja melo-diat on aika poppia itsessään. Vähän niin kuin vanhaa Helloweenia – jos sen tekee pykälän kevyem-min niin sehän on ihan radiopoppia. Sitäpaitsi kun ehdotin esimerkiksi ”Taivas lyö tulta” -biisin sooloon modulaatiota, bändi oli siitä ihan liekeissä, Kippo kuvailee.
Tuottajan merkitys kasvaa silloin, kun bändi jumiutuu johonkin näkemykseen, eikä näe vaihtoehtoja. Joskus jopa demovaiheen mokia yritetään toistaa, kun niistä tuntuu tulleen osa biisiä. Anssin kokemuksen mukaan tuottajan ehdotukset vievät yleensä parempaan suuntaan, ja ajan kuluessa moni kriittinen äänikin saattaa vaihtaa kantaansa. Ja kyllähän Metallitotuus-albumi naksahti sopivaan saumaan, ”osui ja upposi”, kuten Anssi toteaa.
Vaikka laulaja Jarkko Ahola on 70-luvun hevin suuri ystävä, ei levylle kuitenkaan haettu sen aikaista soundimaailmaa.
– Tosi monien levyjen kohdalla pyydän soundireferenssiä bändiltä, koska usein oma mielikuva on ollut täysin vastakkainen. Se auttaa tosi paljon. 70-luku oli mukana enemmänkin biisinteko-osastossa. Se oli miun viimeisiä analogipöytämiksauksia, ennen kuin lähdin hämmentävälle digimiksaus-harhapolulle. Nyt se on käyty ja sitä ei tarvi enää katsoa. Levy on TL Audion VTC-putkikonsolilla miksattu (Lue lisää Anssin paluusta analogimaailmaan tämän linkin kautta).
Yhtyeen syvin olemus – kala vai sittenkinkö lintu – ei lopultakaan ole yksiselitteinen asia. Vaikuttaa siltä, ettei hevi ole kuoleman vakavaa puuhaa. Metallitotuus-levyyn on piilotettu mm. erilaisia viestejä levy-yhtiölle. Niitä varten koko bändi kerääntyi mikin ääreen kuiskuttelemaan mitä erinäisimpiä juttuja. Myös köörihuuto-kohdissa voi jollain raidalla olla eri sisältö kuin luullaan. Yhdenkään viestin sisältöä Anssi Kippo ei kuitenkaan suostu paljastamaan.
Teräsbetonin debyyttialbumi Metallitotuus valittiin Emma-gaalassa vuoden metallilevyksi. Albumin myynti saavutti ilmestymisvuonna platinarajan ja sitä on myyty tähän mennessä IFPI:n tilastojen mukaan 48 662 kpl. Myöhemmin yhtye nousi koko kansan tietoisuuteen edustamalla Suomea vuoden 2008 Euroviisuissa. Tuliaisina karkeloista oli sija 22.
Image
Ensiferum: "One Man Army" ( Metal Blade 2015)
Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Ei myöskään Ensiferum, joka Anssi Kipon mukaan nauttii aivan liian pientä suo-siota kotimaassaan. Tämä on helppo uskoa pelkästään vilkaisemalla bändin kiertueaikatauluja.
Yhtyeen laulaja-kitaristi Petri Lindroos oli Kipolle jo ennestään tuttu, sillä Lindroosin edellinen bändi, jo edesmennyt Norther teki aikoinaan monta albumia Astia-studiolla.
Ensiferumin levytys aloitettiin kolmen päivän demo-ses-sioil-la, joissa äänitettiin koko albumin rummut, bassot, kitarat ja koskettimet livenä. Laulut, kuorot ja muut tehtiin jälkikäteen. Bändin mielestä jo demo kuulosti paremmalta kuin heidän aiemmat levynsä.
– Niin pitikin, Anssi aloittaa. Kerroin kavereille, että mitään ei ole trigattu, eikä samplattu.
Sovittiin, että samalla linjalla jatketaan.
– Meidän rumpuhuoneessa ei ole tarvinnut vuosikausiin käyttää mitään keinotekoisia kaikuja. Siellä on se ”Bonham-soundi” valmiina. Äänitän aina rummut silleen, että huoneessa on jytkäämässä 3 000 watin PA-pinkka, mihin ajetaan basaria, virppaa ja joskus tomeja, jonka tilamikit ottaa. Jos PA:ta ei ole, tilamikit ottaa pelkät pellit ja vähän snarea. Sitä American Idiotin (Green Day -yhtyeen kappale) säkeistössä olevaa hengittävää basaria ei saa aikaiseksi ilman PA:ta.
Anssi kuvailee, että jokainen basarin isku tuntuu vatsanpohjassa asti ja jokainen tilassaolija todellakin tuntee sen. Näin vältetään myös ”perus-studiofiilis”, joka pahimmillaan rajoittaa ilmaisua. Kaikkine tärinöineen ja lahkeenlepatuksineen olo on kuin keikalla. Pohjia äänitettäessä kitaristit ja basisti soittivat rumpujen mukana samassa tilassa hyvällä livemeiningillä.
– Ainoa kaiku, mitä rummuissa on käytetty on toi tila. Mä ajan siihen mukaan geitatun virvelin erikseen ja putsatut tomiraidat, jotka ajan PA:n kautta ja otan talteen. Olen tehnyt näin jo pitkän aikaa. Päivän verran haettiin ja hiottiin rumpusoundia. Testattiin eri kalvoja ja monia virveleitä, jotka vaihtuu levyn aikana pari kertaa. Soundisssa oli tavoitteena Metallican Black Album, ja siinä onnistuttiin aika hyvin ja ilman sampleja! Sitten vaan lätkyttelemään.
Miten paljon tavaraa studioon tarvitaan mukaan, jos lähdetään etsimään hyvää soundia ihan kalvoista lähtien?
– Miulla on omat lempparikalvot, jotka on vuosien varrella hyväksi havaittu. Aikanaan Jaska Raatikaisen (Children of Bodomin rumpali) kanssa opeteltiin virittäminen yhdessä. Yleensä rummut oli aina ihan miten sattuu ja joku väänsi jotain joskus. Istuttiin Jaskan kanssa alas ja selvitetään miten tää homma tehdään. Ei se voi mitään rakettitiedettä olla.
Noihin aikoihin COBilla oli Kipon Astia-studiolla parikymmentä erillistä sessiota, joissa tehtiin yksittäisiä biisejä, sinkkuja tai ep:tä. Niiden yhteydessä tarjoutui mahdollisuus kokeiluihin.
– Silloin testailtiin hirveä määrä kalvoja Jaskan kanssa. Jaskan setti oli pystyssä, äänitettiin sen soittoa ja sitten tuli joku toinen ammattijätkä soittamaan samaa settiä samoilla säädöillä ja yhtäkkiä ihan eri soundi. Okei, se tosiaan on soittajan käsistä kiinni. Sillä tavalla ne tietyt kalvot löytyi. Jannella (Parviainen, Ensiferumin rumpali) on myös omat kalvot, mitä se tykkää käyttää. Meidän maku meni aika yksiin. Basariin oli kolmea ja virveliin kolmea-neljää kalvoa. Snareja oli muutama. Eka kuunneltiin niitä samoilla kalvoilla ja kun löytyi alustavat suosikit, sitä samaa kalvoa kierrätettiin snaresta toiseen. Voit-tajak-si nousi Remon Ambassador Coated, joka on ollutkin jo vuosikausia Anssin lempparikalvo.
– Se on huomattavasti diskantimpi kuin mitkään muut. Sieltä tuli just sitä yläpäätä mitä haettiin. Päästiin lähelle sitä Black Albumia, kunhan vaan jaksoi vääntää.
Parviaista Anssi kuvaa aivan huikeaksi rumpaliksi.
– Siellä on yli kymmenen minuutin biisejä, ja kun yhdeksän minuutin kohdalla pitää vetää virveliin täysillä, tuli iskut vähän väsyneesti niin kuin siinä vaiheessa pitää tullakin. Pyysin Parviaiselta, että ”Voitko vetää vähän kovempaa, että saadaan meininkiä?”. Seuraavassa otossa samat isku tulivat väsymyksestä huolimatta aivan älyttömän lujaa. Siinä ollaan ytimessä. Rumpuihin ei muutenkaan mennyt kuin neljä ottoa per biisi.
Groovea ei terminä usein liitetä metallimusiikkiin. Sitä kuitenkin haettiin ja siihen keskityttiin, mikä olikin aika luonnollista sillä äänitysten kantava teema oli 70-luku, jonka yhtenä merkkinä oli rönsyilevä basso.
– Kävin katsomassa pari niiden keikkaa ja kattelin että onpa basistilla rouhea meininki. Vetää koko ajan Cliff Burtonia – hirveetä sooloa siellä. Mutta kun kuunteli levyä, niin basso oli vaan perus pompompompom. Mitä tapahtui? ”Ei oikeen uskalla levyllä”, oli vastaus. Ei noin! Sitä mitä tapahtuu livenä, sitä pitää tapahtua myös studiossa!
Basisti Sami Hinkka asemoitiin samaisen PA-pinkan eteen, jotta jokainen basarinisku tuntuu kehossa. Anssin mukaan ”mies oli ihan Hangon keksinä” – Ei tää ole mahdollista!
Laulujen purkittamiseen ei aikaa tuhraantunut. Kappaleet taltioitiin kolmella-neljällä otolla, sillä solistit olivat sen verran hyvässä kunnossa. Anssin mukaan Ensiferumin soittajat ovat aivan ”huikeita muusikoita ja tajuttomia lahjakkuuksia.”.
Suurin osa 46 päivää kestäneestä levynteosta käytettiin kitaroihin. Itsekin kitaraa soittava Kippo koki epäuskon hetkiä, kun äänityksiin ryhdyttiin.
– En ole eläessäni nähnyt että jätkät veivaa yli 200 bpm 1/16-osia down pickinginä. Aivan käsittämätöntä. Olin sitä mieltä, että on mahdotonta. Piti oikein mennä viereen kattomaan, että kyllä se sitä hakkaa. Kaverit sano, että käden pitää olla ihan rentona. Ne on sitä treenanneet, kun down picking kuulostaa niin paljon paremmalta. Se moottori kun jyrähtää käyntiin, niin sitä ei voi estää.
Miksausten alkaessa bändi varoitteli, että yleensä joku seitsemäs tai jopa yhdestoista versio alkaa vasta olla kelvollinen. Kipon itsevarma vastaus oli, että ”nää on tehty sillä meikäläisen metodilla, että nää on aika valmista kauraa”. Ensimmäistä kappaletta spekuloitiin kolmanteen versioon saakka, loput sujuivat vieläkin nopeammin.
– Työstettiin bändiliideri Markus Toivosen kanssa sitä studiolla kaksistaan ja muut kuunteli kotona. Jossain vaiheessa alettiin miettimään, että onkohan ne suuttuneet tai ollaankohan me menty ihan pöpelikköön, kun yleensä jokainen valittaa jostain ja nyt puoli levyä meni versio ykkösellä. Eikä jälkeenpäinkään ollut mitään jupinoita eli taisi onnistua ihan hyvin.
Suureellisin oli levyn päätösbiisi ”Descendants, Defiance, Domination”. Yli 11 minuuttia kestävässä eepoksessa on noin 142 raitaa, joita Kipon ikivanha Mac G5 pyöritti nikottelematta.
– Käytän konetta vain nauhurina, en plugarihelvettinä.
Biisi miksattiin kuudessa tunnissa, vaikka tuon pituista kappaletta ei tunnissa kuunnella läpi vielä montaakaan kertaa. Kipon työskentelymetodin edut olivat kiistämättömiä.
– Miksaan levyä samalla kun äänitän sitä: kaikki raidat laitetaan äänityksen jälkeen oikealle voimakkuudelle ja ne kaikki on jo valmiiksi equtettu ja kompressoitu, ettei tarvitse laittaa jälkeen päin mitään härpättimiä. Sille ei tarvii tehdä juurikaan mitään.
One Man Army on mullistava albumi sekä Anssi Kipolle että Ensiferumille. Bändi oli jo aiemmin hakenut Metallican Black Albumin tyylistä soundia onnistumatta siinä. Nyt sitten natsasi.
– Rumpu- ja kitarasoundissa ei menty sentään ihan yks yhteen, mutta lähdettiin tekemään töitä että saatiin ”In style of…”
Samalla täyttyi toinen oleellinen tavoite.
– Ensiferumin aiemmilta levyiltä puuttui miun mielestä se vaaran tunne, mikä miun ajatusmaailmassa kuuluu musiikkiin ihan täysin. Pitää nousta karvat pystyyn, kun kuuntelee biisiä. Tällä ja Hate Crew Deathrollilla on periaatteessa samanlainen meininki, että bändi meinaa just kaatua, mutta kummasti ne pysyy vielä pystyssä. Ne keikkuu ihan siinä reunalla. Se tuo levyyn erottuvuutta ja karaktääriä. Vaaran tunne on paras esimerkki.
Vaaran tunnetta ei sitten muuten kyllä haettu tai kaivattu. Ensiferum saapui studioon mukanaan iso kasa luomuruokaa ja joogamattoja. Samalla sessiot päätettiin pitää täysin alkoholittomana. Niinpä jokainen aamu alkoi bändin joogatuokiolla, ja osa bändistä kävi joko juoksulenkillä tai punttisalilla.
– Se ei ole kauhean rock’n’roll, mutta oli huomattavasti tehokkaampaa työskentelyä. Huikean hyvä meininki kaikin puolin. Itse kärsin silloin uniongelmista ja kattelin, että ”Mitähän tää nyt on? En huomaa mitään eroa.” Ja laitoin pakastepizzaa uuniin, mikä on täysin kuollutta. Siitä sain vähän kimmoketta oman ruokavalion muuttamiseen ja nyt pystyn nukkumaan yöni kunnolla.
Anssi kertoo siirtyneensä kokonaan luomuruokavalioon, joka on parantanut elämänlaatua valtavasti.
One Man Army pomppasi ilmestymisviikolla Suomen virallisen albumilistan kärkeen. Saksassa saavutettiin sija 15, Itävallassa sija 37, ja Sveitsissä sija 24. Albumia hehkutettiin ulkomaisessa lehdistössä ”folk-metallin kärkijulkaisuksi”.
Kuten alussa jo todettiin, Suomessa kohtalaisen tuntematon yhtye tekee enemmän keikkaa ulkomailla kuin kotomaassa.
Tutustu Anssin studioon tämän linkin kautta. Jutun kuvat ottaneen Toni Härkösen galleriaan pääset tämän linkin kautta.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2015. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
