Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin.
Jani Viitanen on työllistänyt itsensä studiotöillä 1980-luvun lopulta alkaen sen verran hyvin, että hänen on vaikea muistaa, saati eritellä eri sessioita itsenäisiksi tuotannoiksi. Tietyt luottosuhteen solmineet artistit toimivat sessiosta toiseen itselleen ominaisella tavalla, satunnaisempien vierailijoiden toiminnassa kokemattomuus tuppaa heijastumaan tietyin lainalaisuuksin, samoin artistin sukupolvi ja genre lyövät leimansa.
Neljänkymmenen projektin vuositahdilla paiskiva studioyrittäjä kertaa asioita hieman leveämmällä pensselillä. Nämä muistelot ovat enemmänkin kokoelma irrallisia tapahtumia ja koh-tauksia kuin tiiviitä kertomuksia jonkin tietyn albumin synnystä.
Jani Viitasen maailmassa ei muutenkaan liioin eritellä tuottamista muusta studiotyöskentelystä. Alustetaan siis tarinaa hänen näkemyksellään tuottamisesta.
– Mä olen sitä mieltä, että jos uusi bändi tarvii tuottajaa, se ei ole vielä valmis levyttämään.
Viitanen näkee tuottajan käyttämisen nuorien bändien kanssa suorastaan haitallisena, etenkin jos kyseessä on tuottaja joka tykkää muokata biisimateriaalin täysin uusiksi.
– Kyllä siinä lyödään heti pois se bändin oma näkemys. Mä kun olen nuorena poikana tehnyt ekaa omaa levyä, oli niin siistiä lähteä luomaan sitä omaa juttua. Että näin me ollaan tää aateltu. Jos se siitä lähtee etenemään, niin se on luonnollinen reitti. Mutta jos joku sanoo heti, että älä nyt noin vedä, niin kyllä silloin tietyllä tavalla se bändin oma identiteetti katoaa. Onhan se aika julmaa, jos tuottaja sanoo nuorelle bändille, että te ette nyt kukaan soita tällä levyllä. Pahimmillaan se menee noin.
Pate Mustajärven kanssa vuosikaudet työskennellyt Viitanen kertoo Stigin tuottaneen Popedan uuden Haista Popeda -levyn, mikä on hänen mielestään ”tosi mageeta”. Albumi äänitettiin muuten Helsingissä ja kitaristi Costello Hautamäen studiolla, mutta Mustajärvi halusi tehdä laulut Viitasen kanssa Tampereella. Myös tuottaja tuli paikalle, mutta ei pitkäksi aikaa.
– Se totesi vaan: ”Noh, olettehan te tätä hommaa tehnyt aiem-minkin, että mä taidankin tästä lähteä…”
Ennen oli ennen ja nyt on nyt
Ja näin päästään Viitasen ensimmäiseen teemaan – tekemisen tavat ennen ja nykyään. Aloitetaan pohdinnalla millainen Stigin panos Popedan uudelle ”Haista Popeda” levylle oli.
– Onhan se jollain tapaa erilainen levy. En tunne Stigiä entuudestaan ja hän osoittautui ihan eri mieheksi kuin julkisuus antaa olettaa. Sehän on ihan kova jätkä. Meihin verrattuna tommonen nuori kaveri ajattelee asioita ihan eri tavalla ja just sen takia on hienoa, että vanhat bändit ottaa nuoria tyyppejä mukaan. En osaa myöskään sanoa, kuinka paljon tapauksissa on levy-yhtiön pakottamista, tyyliin: ellette ota tota tuottajaa, ette saa tehdä levyä ollenkaan.
on viime aikoina ollut jonkin verran muutenkin tekemisissä nuoremman polven tekijöiden, kuten Pauli Hanhiniemen ”Minä ja Hehkumo” -levyn tuottaneen Jonas Olssonin, tai vaikka Viitasen Headline-studiolla Yön levyä tuottaneen Jimmy Westerlundin kanssa. Uudella sukupolvella on aivan eri meininki.
– Kyllä mä niitä kunnioitan. Ne tietää mitä ne haluu ja se juttu on ihan erilainen. Ne tuo mukanaan biisejä, joka taas ei istu ollenkaan mun ideologiaan. Ja ne on paljon röyhkeämpiä. Niillä on pokkaa sanoa tyypeille, että älä nyt noin vedä! Kyllä mulla on hirveen iso kynnys sanoo Mustajärven Paulille sillä tavalla, vaikka asioista paljon keskustellaankin.
– Uudella Popeda-levyllä oli mahtavaa kun siinä Lihaa ja perunaa -biisissä mainitaan Sriracha. Stig soitti mulle, että ”Tää on muuten hyvä, mutta Pauli lausuu väärin tän Srirachan”. Sanoin Paulille siitä, niin se sano, että ”Emmä ees tiiä mikä se on”. Eikä sitä sitten korjattu.
Ja näin päädytään yhteen esimerkkiin aikojen muuttumisesta. Viitasen mukaan vanhan koulukunnan – jota hän laskee itse edustavansa – ajatteluun kuuluu, että edellämainitun kaltaisiin asioihin ei tarvitse puuttua.
– Mitä hiton väliä sillä on, miten se lausuu jonkun chilikastikkeen nimen? Ei tommoset asiat hirveesti kuitenkaan levymyyntiin vaikuta.
Viitanen nostaa esiin TT Oksalan, edesmenneen tuottajasuuruuden, johon hän tutustui 80-luvulla Yö-yhtyeessä soit-taes-saan. Oksala oli hänen mielestään uraauurtava suomalainen tuottaja. Oikeastaan ensimmäinen ”oikea” kotimainen tuottaja. Esimerkki kertoo, että ajat olivat todellakin toiset.
– Kun mentiin Yön kanssa kahden julkaistun albumin jälkeen Finnvoxiin tekemään singleä, niin sen aikainen Pokon tuotantopäällikkö Petteri Halkoaho -vainaa sano meille, että ”Kun meette sinne, niin olette sitten kondiksessa. TT on ihan helkkarin tarkka jätkä”.
– Oltiin sitten ihan tärinöissä ja roudattiin kamat tosi aikasin. Odoteltiin ja odoteltiin, eikä miestä näy missään. Joskus puolen päivän aikaan hän saapui paikalle vähän puhallellen, että ”Moro jätkät, otetaan ihan rauhallisesti nyt vaan”. Ja me kelattiin, että tää on nyt se tiukka jätkä…
Viitanen ei muista yhtäkään kertaa, että Oksala olisi puuttunut johonkin biisiasiaan. Soundipuolen asiat olivat hänelle olennaisempia.
– Hän oli semmonen hyvä vanhan liiton tuottaja, joka keskittyi nimenomaan siihen, miltä se kuulostaa. Ei se meitä yrittänyt mitenkään muuttaa. Siltä tuli enemmän semmosta, että ”Soitetaan tää silleen että rumpali soittaa roskapönttöä ja pahvilaatikkoa”. Se saattoi ehdottaa eri kitaraa tai vahvaria, mutta ei se ikinä sanonut, että tää on huono biisi, ei tehdä tätä. Häneltä mä olen sen ideologian oppinut.
Toinen tärkeä oppi-isä Jani Viitaselle on Mika Sundqvist, jonka kanssa Yö teki kaksi ensimmäistä levyään. Debyyttialbumin viiden päivän sessioita suunnitellessa bändin fokus oli kuitenkin jossain ihan muualla.
– Me kelattiin, että eka päivä soitetaan, toka lauletaan ja kolmas miksataan ja kaksi päivää dokataan jossain hotellissa. Kokemattomia porilaispoikia tietenkin oltiin, mutta kyllä niitä biisejä oli jo kaksi vuotta jauhettu. Kyllä me ne osattiin. Eikä niissä mennyt sen enempää kuin mitä ne biisit kesti. Ja Sundqvist vaan totesi, ”Joo-o, ei tähän ole mitään sanomista”.
– Jos Ollia (Lindholm, Yön laulusolisti) pyydettiin laulamaan joku juttu uudelleen, me oltiin että ”Miks, mitä vikaa tässä on?” Ja kun hän kysyi, että ”millaista virvelisoundia olette tähän ajatelleet?” niin mä poltin siinä tupakkia ja mietin, että mitähän toi tarkoittaa? Onko virvelissä eri soundeja? Semmonen äänihän siitä kuuluu, mikä siitä kuuluu… Nyt vanhemmiten on sitten tajunnut, että virvelissä tosiaan on eri ääniä.
Vertailu jatkuu. Jani Viitasen mielestä 80-luvulla mentiin aina kappale edellä. Vaikka aikakautta paljon mollataankin, tehtiin silloin kuitenkin erittäin paljon erittäin hienoja biisejä.
– Mä en oikein ymmärrä, miten nykyään mennään tuotanto edellä. Että ei sillä biisillä ole niin väliä. Sellanen fiilis mulla on.
Usein kun demo- tai indiebändie varaa studioaikaa, yksi ensimmäisiä kysymyksiä on, voisiko Viitanen myös masteroida tuotteen. Tämä herättää miehessä suurta kummastusta.
– Pitäiskö se levy kuitenkin eka tehdä ja miettiä sitä masterointia sen jälkeen. Varsinkin kun kysyn, että tiedätkö mitä se masterointi tarkoittaa? ”No en, mutta eikös se levy aina kuulu masteroida?” Onhan masterointi tottakai tärkeä asia, mutta ei sitä nyt heti aluksi aleta miettimään.
Se, että edellämainitun kaltaiset asiat ovat nykyään korostuneet, kuvastaa Viitasen mukaan tietyllä tavalla sitä, että muoto on tänä päivänä sisältöä tärkeämpi.
”Tässä on nyt vähän huonompi teksti, mutta ei se haittaa, jos laitetaan hyvät soundit”, hän muotoilee.
Kirjoittajan mielikuvassa studioiden digitalisaatio on vaikuttanut bändien studiovalmistautumiseen. Kaiken loputon muokattavuus tekee soittajista helposti laiskoja harjoittelun suhteen. Näin niinkuin raakasti yleistäen. Kun aiemmin livenä soitetut ja lauletut levyt olivat standardi, tänä päivänä tunettaminen on standardi. Viitanen on eri mieltä.
– Pitää ottaa huomioon, että ihminen ei voi haluta sellaista, mitä ei ole olemassa. Siihen aikaan levyt tehtiin silleen. Olen varma, että jos silloin olis ollut autotune ja samplerit, niitä olis käytetty. Usein ei myöskään huomioida sitä, että kun isot bändit meni studioon, niillä oli ihan rajattomasti studioaikaa. Biisejä oli mahdollista hieroo siellä loputtomiin. Jostain Rollareiden biisista saattoi olla kahdeksankymmentä ottoa. Ei kellään ole varaa semmoseen nykyään. Jos Richards saatto sanoa, että kaivas sieltä esiin se otto numero 68, niin nyt digitaaliaikana sanotaan, että kyllä tosta jo saa.
Jani jatkaa digitaaliajan luotaamista editoinnin kautta. Hän pitää omituisena ja jopa hiukan epäkohteliaana tapaa editoida ottoja soittajien läsnäollessa.
– Bändi on soittanut pohjat, joka todetaan hyväksi, niin tuottaja rupee editoimaan siinä vaiheessa ja jätkät ihmettelee siinä takana, että mitähän toi nyt tossa tekee? Totta kai mäkin editoin, mutta en silloin kun tyypit istuu siinä takana. Haluan pitää sen illuusion, että se rumpali ei tiedä, että mä olen editoinut niitä rumpuja. Oho, nyt mä paljastin sen…
Soundien pitää soida yhdessä
Viitanen törmää usein kohtuuttomiin soundivaatimuksiin. Vaikka tänä päivänä sampleilla onkin mahdollista luoda vaikka minkälaisia soundeja, harva kuitenkaan ymmärtää, mikä on soundia, mikä on fiilistä – taikka millaisia soundeja on edes mahdollista yhdistää. Etenkin kun jokainen soundi vaikuttaa kaikkiin muihin. Jos halutaan samaan tuotteeseen Bonhamin rumpusoundi, ”Metallica-kitarat” ja ”Lemmy-basso”, saattaa olla vaikeuksia tiedossa.
– No eihän se ole mahdollista. Kysyn usein studiolla bändeiltä, että missä on hyvä soundi? Kahdeksankytluvulla pyydettiin usein Ramones-soundia. Noh, kuunnellaas sitten Ramonesia. ”No ei tää kyl kauheen isoa ole.” ”No ei kyl ookkaan…” Kyllä se soundi tulee jostain muusta!
Kirjoittaja pohtii, että kyse onkin enemmän siitä, että Ramonesin energia on saatu hyvin taltioitua, kuin siitä, millainen Ramonesin snaresoundi on.
– Se snaresoundi on oikeastaan ihan yhdentekevää. Soundi tulee siitä kokonaisuudesta. Sehän on legendaarinen läppä, kun yks jätkä tuli sanoon mulle, että kun hänellä on ihan samanlaiset kitarakamat kun Stevie Ray Vaughanilla, niin miksi sä et saa mulle samanlaista soundia aikaseksi? Olin nuori ja kokematon, niin mietin itekin, etta mä en oikeen osaa näitä hommia. Onneksi olen sitten myöhemmin tajunnut, että se soundi tuli jostain muusta kuin niistä kamoista. Sitä asiaa ei vaan oikein oivalleta.
Toinen esimerkki tulee Motörheadin soinnista, josta esiin pomppaa Lemmy Kilmisterin laulu- ja bassosoundi.
– Rumpali Philty Animal Tayloria pidetään todella kovana takojana, mutta kun kuuntelet kunnolla vaikka No Sleep ’Til Hammersmith -levyä, niin siinä on todella koppaset rumpusoundit. Mutta tärkeää siinä on se niiden hiton komea yhteissoitto ja soundi.
Laulusoundikin vaikuttaa kokonaissointiin. Viitanen on miksannut monta kappaletta ilman lauluraitaa ja hyvältä on kuulostanut. Mutta kun lauluraita on avattu, niin eipä enää kuulostanutkaan Eli taas kerran: kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Laulusoundista päästäänkin Viitasen seuraavaan ihmettelyn aiheeseen. Kun haetaan uusia artisteja, niin levy-yhtiöt ja tuottajat pyrkivät iskemään siihen mikä on jo in. Hänen logiikkansa mukaan siihen suuntaan ei pitäisi mennä ollenkaan, vaan pitäisi ainakin yrittää hakea sitä seuraavaa juttua. Hän ottaa esimerkiksi nuoret naislaulajat, joita on putkahdellut esiin viime aikoina taajaan.
– Tekeekö joku yks tyyppi niiden biisit? Kun mua vaan hämää se biisimateriaali, mä en vaan erota niitä toisistaan. Niissä on se sama kaava kaikissa. Sitkun aletaan vielä pistää hommaa koneilla vireeseen ja kohdilleen, niin se kuulostaa oikeastaan samalta miltä kaikki muutkin. Eikä siinäkään mitään, sitähän ne radiot hakee. Nehän on hirveen hyviä laulajia. Niinkuin Alma, ihan järjettömän hyvä laulaja. Mutta jos mä haluaisin tuottaa jotain uutta, mä tekisin jotain semmosta, mikä ei varmaan mee läpi. Eihän Apulantaankaan kukaan uskonut. Niiden piti tehdä se homma ite, kun kenellekaan ei kelvannut. Nyt ne on Suomen isoimpia bändejä.
Mää ja mun kaverit
Tuhansien studiosessioiden mies Jani Viitanen ei siis pysty hahmottelemaan muistinsa sopukoista kokonaisia sessioita tai levyjen syntytarinoita. Yksittäisiä, irrallisia tapahtumia uran varrelta hänellä kuitenkin riittää. Aloitetaan äsken mainitusta heinolalaisyhtyeesta.
– Tämän tarinan haluan aina kertoa suuresti kunnioittamastani Apulanta-yhtyeestä. Kun bändi alkoi siirtyä punkista nätimpään ilmaisuun, käsillä oli eka biisi, mihin Toni oli tilannut jousisektion. Yhtenä aamuna hän vain ilmoittaa mulle, että tänään tulee sitten jousisektio.
”Excuse me?”
”Joo, kahdeksan jousisoittajaa. Alttoviuluja ja selloja…”
”Miks et sä mulle mitään sanonu?”
”Miten niin?”
”No kun niille pitää kirjoittaa laput – nuotit”.
”Ei kun mä näytän niille kitaralla”.
– Mä olin ”Ei jumalauta…” Ja Tontsa toteaa normaaliin tyyliinsä, että ”Jani älä hermostu, tää on ihan hallussa”.
– Siinä me muutama tunti oltiin, mutta eihän siitä tule mitään. Jokaiselle pitää kirjoittaa oma stemma. Eikä siitä mitään tullutkaan. Ne lähti siitä sitten pois, ja Toni istuu siinä sohvalla pää käsiin hautautuneena: ”Miten Jani tän pitää aina mennä kantapään kautta?”
– Nehän joutu maksamaan sen tietty, mutta sen jälkeenhän ollaan useatkin jousisovitukset tehty. Kuhan joku on vaan kirjoittanut ne.
Dave Lindholmin ja Pate Mustajärven kanssa yhteistä historiaa löytyy jo noin kolmenkymmenen vuoden ajalta, ja heidän kanssaan Viitanen on synnyttänyt monta levyä.
– Davessa on helkkarin siisti piirre, että se tulee studioon aina klo 13 ja lähtee viideltä. Ja joka kerta se sanoo sen mulle.
”Sä olet Dave sanonut mulle ton aikataulun jo kakskyt vuotta.
”Joojoo, mut mä halusin vaan varmistaa”.
– Se on laskenut, että sen energia riittää sellaseen. Se suunnittelee kaiken sen mukaan. Jos joskus saadaan hommat valmiiksi ennen viittä, niin kyllä me jotain tehdään vielä se vartti. Loppuun se sanoo aina ”Kiitti jameista”.
Viitanen kiittelee, että Lindholmin kanssa hienoa tehdä töitä, sillä hän nimittäin aivan oikeasti tietää mitä tekee. Ja kaveruksilla on täysi luotto keskenään.
– Sillä on usein asioita, joita on jo päätetty etukäteen. Daven B. Inventive -levylle ehdotin akustista kitaraa johonkin biisiin ja vähän aikaa se mietti – eikä siis ikinä tyrmää mitään etukäteen – se sano jotenkin hassusti; ”Öööhhh, tälle levylle ei tule akustista ollenkaan”. Ei se halua edes koittaa. Se vaan on päätetty. Vanhan liiton miehet on vähän tollasia, mut hitto, ne tietää mitä ne tekee ja tietää mitä ne haluu. Silloin vain äänitetään ja mietitään kaksi kertaa ennen kun puututaan johonkin.
Dave ja Dobro -albumia tehdessä elettiin vielä aikaa, jolloin vanhan liiton kaveri Lindholm ei ymmärtänyt klikin päälle oikeastaan mitään. Viitanen soitti albumilla kontrabassoa, pianoa ja ”jotain kolinaa”.
– Mä itseäni ajatellen ehdotin klikkia, koska se helpottaisi ihan sikana mun työtä.
”Tu mä minkään lehmänkellon kanssa rupee soittaa”, Dave vastas.
”Ei sun tarvikkaan, naputtele jalkaas näin, kuten sä muutenkin teet”.
”Ei saakeli, mitä sä tarkoitat?”, se ihmetteli. Äänitin sitä naputtelua ja soitin sille siitä tehdyn yhden tahdin loopin.
”Okei, nyt mä tajuun”.
Viitanen luonnehtii klikin käyttöä asennekysymykseksi. Joskus kun sen käyttöä ehdotetaan, on vastauksena usein ”Ai, enks mä pidä timea sun mielestäs?” Mutta siitähän ei ole kyse. Klikin käyttö vain helpottaa kaikkien elämää. Jos soitetaan ilman klikkiä, tulee asia jossain vaiheessa vastaan.
– Usein viimeistään miksauksessa huomataan jotain ja sit alkaa se kinastelu, että kuka tossa nyt kiilaa. Noh, ainakin se klikki on klikissä ja sitten voidaan kattoa kuka kiilaa, jos halutaan.
Metronomin käyttö on kuitenkin aina bändistä kiinni. Jotkut eivät edes tiedä mitä sillä tarkoitetaan.
”Vedetäänkö klikin kanssa?”
”Joo, kyl se meille sopii”.
– Aletaan äänittää niin joku on et ”Mikä hemmetin lehmänkello tuolla taustalla soi?”
Ei toi biisi noin mee
Pate Mustajärvestä juttua riittää. Ensimmäiset levynsä Popeda teki Mika Sundqvistin kanssa. Kun yhteistyö loppui, siirtyi Viitanen jotenkin siihen tilalle. Eniten hän on tehnyt Mustajärven sooloja. Tarkkaa syytä pitkään yhteistyöhön ei Viitanen tiedä, mutta olettaa sen johtuvan ystävyydestä.
– Mä tiedän miten se vetää. Joskus se kerto mulle jostain studiosta, jossa äänittäjä oli vaan toistanut, että ota uudestaan. Sitä rupes ottaa se pannuun ja heitti luurit veke ja lähti menemään. Pitäis kertoo miks vedetään uudestaan. Kaikki tällaset asiat todennäköisesti vaikuttaa. Ehkä tänne on turvallista tulla. Mä tavallaan hyväksyn sen, että ”Tällain mä vedän”, niinkun se yleensä toteaa.
”No niinhan sä vedät, mutta vetäisitkö vielä kerran”.
– Paulilla on vähän samanlainen työskentelytapa kun Davella, mutta se tulee paikalle kahdelta. Jos on oikeen hyvä päivä, se saattaa laulaa kolme biisiä päivässä, mutta yksi tai kaksi biisiä on normitahti. Sit jos se ei oikeen jostain biisista tykkää, niin ei se laula sitä sit ollenkaan.
– Joissakin soololevyissä on ollut sellasia vähän tyhmiäkin juttuja, että biisi on ollut muuten valmis. Kaikki soitot tehty, laulua vaille valmis. Pauli tulee et ”Mikä tämmönen biisi on? Ehämmä ny tällasta laula”.
– Siinä saattais joku ottaa nokkiinsa mut mua vaan naurattaa. Siihen biisiin ei sitten enää palata. Joskus mä totean, että ei se melodia kyl noin mee. ”No miten se menee?” Soitan sen vaikka pianolla, niin silti se laulaa sen sillai miten sitä huvittaa. Ja mitä väliä sillä on? Joku säveltäjä saattaa ehkä ottaa siitä nokkiinsa. Mutta Mustajärvi laulaa, niinku se laulaa. Jos sitä lähdetään kaivamaan ääni ääneltä, niin se sanoo jossain vaiheessa, että ”Mä en ymmärrä tästä mitään”. Silloin pitää vaan nostaa kädet pystyyn, että ”Vedä niinku lystäät”.
– Sekin on varmaan yksi syy miks se työskentelee mun kanssa. Mä en rupee inttämään. Seuraava vaihe olisi, että se sanoo, että ”…tu, mä en vedä tätä ollenkaan”.
Joidenkin artistien kanssa täytyy olla tiukempi, mutta ei Viitanen menisi kauhean kevyesti sanomaan Dave Lindholmillekaan, että ”Ei toi biisi noin mee”.
– Varsinkin kun ne on sen omia biisejä. Olen mä joskus sanonut jostain tekstijutusta, mille se ei yleensä korvaa lotkauta, mut joskus ollaan jotain sanajärjestystä muutettu kun ei meinaa mahtua. Viitanen jatkaa, että tekstin sisältö on aina tulkinnanvaraista hommaa. Että ymmärtääkö muut, missä maisemassa ollaan. Sanojen rytmityksiin voi kuitenkin aina puuttua. Yksi isoista kysymyksistä onkin, kuinka tarkasti alkuperäisestä melodiasta pidetään kiinni. Jos kyseessä on laulaja jota tuottaja ei tunne, eikä tiedä mihin hän pystyy, saatetaan häntä laulattaa paljonkin.
– Nää kenen kanssa olen työskennellyt vuosikaudet, mä tiedän kuinka kauan niitten kanssa viittii tapella. Sitkun huomaa, ettei tää etene tästä mihinkään, sanon että ”Jos sä oot tähän tyytyväinen, niin lähetään sitten menee”. Pitää punnita paljonko se asia hyötyy siitä, että mennään pilkuntarkasti, ja se mitä menetetään kun ketutus iskee päälle. Jos laulaja ei pidä merkittävänä asiana sitä, että se käy kaikki sävelet läpi, vaan hänen mielestään se on parempi näin, sillon se on niinku siinä.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
