Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka jäävät usein taustahahmoiksi. Mielenkiintoisia tarinoita miten asiat johtivat toisiin asioihin ja ratkaisut syntyivät. Vuorossa nyt Jukka Backlund, joka Riffin pyynnöstä poimi esiin kolme erityisesti mieleen jäänyttä hanketta.
M. Heavenly "File Under: Music"
(Universal Music Finland 2003)
Jukka Backlundin ensimmäinen kaupallinen tuotanto siunaantui hänelle kypsässä seitsemäntoistavuoden miehisessä iässä. Backlund oli kirjoittanut kappaleita yhdessä Matias Taivaisen kanssa, joka antoi myös nimensä projektille. Materiaali toimitettiin Rasmuksen, Smakin ja Apulannan taustoilla häärineen Teja Kotilaisen kuultavaksi. Peloton Kotilainen palkkasi alaikäisen Backlundin levyä tuottamaan. Produktiota ei olisi uskonut Universalin tuotannoksi, sillä suurin osa äänityksistä tehtiin Killer-yhtyeen rakenteilla olevalla treenikämpällä. Paikka oli lähempänä työmaata kuin treenistä.
– Koko homman unohtumattomuus perustuu siihen että rummut tehtiin (Helsingin) Kaapelitehtaan käytävässä. Ei ollut erillistä tarkkaamoa tai soittotilaa. Oli vain treenis ja käytävä. Piuhat piti vetää tuplaoven läpi, joka oli tietysti raollaan. Eristys oli kuitenkin riittävä. Sessiot pantiin poikki aina kun remonttireiskat ilmesty paikalle. Rumputilana käytävä toimi todella hyvin, koska kyseessä oli downtempo-kamaa johon tilan luonnollinen kaiku toimi hyvin.
Tuohon aikaan plugareita ei voinut heitellä sinne tänne, sillä PC:n prosessoriteho ei sellaista käsittelyä kestänyt. Työmaan ja eritoten käytävän käyttämistä äänitystilana puolsi moni asia: ensimmäisenä oli tietenkin budjetti, mutta primäärisyy oli, että Backlund halusi monitoroinnin kaiuttimista kuulokkeiden sijaan. Toki myös ilmaiseksi saatu hyvä kaiku vaikutti asiaan.
– Kun ei ollut studiokuluja, niin saatiin hilattua mun prosenttia vähän ylöspäin. Jos oltais menty Finnvoxiin, niin ei niillä olis ollu antaa teini-ikäiselle jannulle sellaista budjettia.
– Käytävässä äänitettiin myös leadilaulua, mutta se ei aina toiminut. Voit vaan kuvitella mitä sille tapahtuu kun laulua kompressoitiin. Se kaiku tuli välillä sieltä liiankin kanssa.
Levy masteroitiin Minerva Papin kanssa. Backlund kutsuu sessioita maksetuiksi treeneiksi.
– Silloin pääsin ensimmäistä kertaa vaikuttamaan oikeesti masterointiin, ja tosi paljon sitä hinkattiinkin. Minerva oli myös aika alussa siinä hommassa ja se oli sillekin varmaan ekoja kertoja, kun aikaa käytettiin noin paljon.
Kuinka paljon tuon ikäisenä tulee mietittyä myyntilukuja?
– Ei ollut mitään referenssiä eikä kokemusta myyntiluvuista. Ei voinut olla muuta tavoitetta kuin tehdä parhaansa. Mä en missään nimessä sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että jos me tehdään hyvää duunia, niin tää saattaa myydä vaikka kuinka paljon. Esimerkkejähän löytyy. Olennaista oli kuitenkin yrittää suoritua siitä tehtävästä – näytön paikka. Mä oon varma että jos ois ruvennut kelaamaan myyntilukuja, niin se perusasia, musiikin sisin, saattaisi tulla toteutetuksi eri tavalla. En mä niitä kyllä nykyäänkään kelaa.
Backlund myöntää kuitenkin tarkkailleensa levyn myyntilukuja jonkin verran, koska takana oli kuitenkin suomen isoin levy-yhtiö, Universal.
– Junnuna sitä kelaa että pakkohan noin ison lafkan on jotain sen levyn eteen tehtävä. Jotainhan ne tekikin, kun siitä päätyi Misery-biisi Hymypoika-leffan soundtrackille. Seurasin sitä vähän, mutta siirryin sitten eteenpäin miettimään seuraavaa proggista.
– Levy onnistui hyvin koko tiimin mielestä. Me tykättiin siitä tosi paljon. Kaikenkaikkiaan loistava kokemus. Ensimmäinen kerta ja varsinkin noin junnuna. Kun sitä ei ikinä myynnillisesti noteerattu, niin hyvä, kun pääsee tuomaan esille tällä tavalla. Teja hoiti tienosti, että saatiin tehdä se levy. Eihän sitä levyä olis major-lafkan edes pitänyt tehdä. Jos joku tekis nykyään sellaisen niin ei olis mitään asiaa.
Sunrise Avenue: On the Way to Wonderland
(Bonnier Amigo / Capitol (EMI) 2006)
– Erikoisemmat puitteet yleensä vaikuttaa siihen tuleeko jostain levystä unohtumaton ja ”Sunkkareiden” ensimmäinen levy oli sellainen. Se oli myynnillisestikin unohtumaton koska se räjäytti kaikki pankit. Perverssein sessio, jossa olen ollut mukana. Koko levynteon aikana mua ei ketuttanut kertaakaan. Mun elämä oli helkkarin helppoa, mä olin koko ajan päällikkö ja meillä oli bileet! No, kyllä me duuniakin tehtiin...
– Jätkät oli melkein jokainen päiväduunissa jossain IT-firmassa ja niillä oli rumat isot PC-läppärit. Liiderihahmo (laulaja-kitaristi Samu Haber) oli joku key account manager ja kitaristi tosi kova jätkä jossain suomalaisessa mahtavassa firmassa. Kaikki seuras urheiluu ja ite kun tulin aika hipsteripiireistä, niin ei lätkä kauheesti kiinnostanut. Olin 22-vee silloin ja erittäin hipsteröitynyt ja mulle niiden edustama setti oli niin kinky, että mun oli pakko kutsua niitä IT-jäbiksi.
Backlundin ja Sunrise Avenuen yhteinen taival lähti liikkeelle Music Makersistä jossa hänellä oli vuokralaisena työhuone. Yhtenä päivänä kompleksin käytävällä kaikui jokin Sunrise Avenuen biisi, joka tarkentui ”Onlyksi”. Musiikki kuului Mikko Laihon huoneesta.
– ”Mikäs tää meininki on?” ”Meille on tullut tällanen demo Samu Haberilta”, Mikko vastasi. Haberin olemassolosta en silloin tiennyt mitään. Mä tokaisin siihen heti suorasukaiseen tyyliini, että täähän on ihan ”ei muuta kuin levylle laske ja eteenpäin”, eli kaupallista potentiaalia oli. Kiinnostuin heti ja otin kopin siitä asiasta vaikkei kukaan sitä varsinaisesti mulle heittänyt.
– Muistan kun kävin katsomassa ekan kerran bändiä On the Rocksissa. Me ei oltu tavattu sitä ennen. Mä vihasin Samua ku hullu. Se oli ihan hirveetä karnevaalihommaa. Yleisö koostui varmaan lähinnä heidän työkavereistaan ja niille heitettiin inside-läppää lavalta rokkikeikalla. Se oli aika karu kokemus, jonka jälkeen mietin että onko tässä mitään järkeä? Se oli niin röyhkeä. Varsinkaan kun sillä ei ollut mitään musiikillisia kannuksia. Tottakai se oli tehnyt hyviä biisejä ja on tosi musikaalinen jätkä, mikä ilmeni sit myöhemmin. Enhän mä sitä silloin tiennyt. Se oli mulle ihan tuntematon kaveri. Myöhemmin ilmeni että mä olin sen mielestä ärsyttävä jäbä, Backlund nauraa.
Studioksi valittiin Porvoossa sijaitseva jo nimeään vaihtanut Mango. Viikonloppusessiot toteutettiin bandcamp-hengessä, joka edesauttoi sosiaalisten siteiden luomista. Rumpaliksi palkattiin Teijo Jämsä.
– Siellä oli pakko tutustua, varsinkin kun mä tulin aivan eri taustoilla kuin muut. Ne tsekkas lätkää, mä katoin Miles Davisia. Perus suomi-sauna-viina-terva-osasto toimi hyvin ja me löydettiin yhteinen sävel sen takia, että oltiin lukossa siellä toistemme kanssa. Alussa oli myös äänittäjä Mikko Raita mukana. Pohjien jälkeen pärjäsin aika hyvin yksin.
Viikonloppuisin tehdyn levyn syntyminen kesti vuoden, hitaudesta huolimatta periodityöskentely sopi yhtyeelle.
– Silloin keskityttiin asiaan ihan eri lailla. Saatiin tehtyä tulosta ja Samun kanssa istuttiin niitä myöhäisempiä tunteja ja tehtiin bounceja lähinnä hänelle. Itse en ole ikinä tykännyt kuunnella keskeneräisiä tekeleitä, koska siinä häviää viimeinenkin objektiivisuus.
Tästä saadaankin opettavainen tarina, ja jopa ehkä jonkinlainen motivaattori Riffin lukijoille: Minkä takia homma lähti niin hyvin lentoon? Jukka Backlund kertoo:
– Sä voit olla mikä tahansa it-jäbä, kuten Samu Haber. Sä pystyt vuodessa myymään platinaa Saksassa, kunhan olet vain tarpeeksi lahjakas, ulospäin suuntautunut ja fiksu. Sillä on aika paljon tekemistä myös sellaisen hyvälaatuisen röyhkeyden kanssa. Tottakai se oma homma pitää olla hallussa oli ala mikä tahansa. Ja Samullahan se oli. Se käyttää itsestään titteliä ”salesman”. Mä en ole nähnyt ikinä niin kovaa myyntimiestä siinä omassa jutussaan. Emmä usko että se on täysin luonnonlahja, vaan se on käyttänyt aikaa sen treenaamiseen. Tiedostanut ja ottanut haltuun. Vaikkei se kuulu suomalaiseen pirtaan, sen voi tehdä silleen että jengi sulattaa sen. Mun mielestä on mahdollista olla kumpaakin – nöyrä ja röyhkeä. Kannukset vain pitää olla kunnossa. Ja Samulla ne oli.
– Unohtumaton tuotanto, koska siinä oli niin erikoiset lähtökohdat: Täysin indie, johon kukaan ei tarttunut. Siitä tuli ensimmäinen iso sulka hattuun ja voi olla että ainoa. Voihan se olla etten osallistu ikinä enää noin isoon kaupalliseen tuotantoon.
On the Way to Wonderland singahti Suomessa, Itävallassa ja Ruotsissa Top 10:een ja Kreikassa listaykköseksi. Fairytale Gone Bad -single ponnahti Top 10:een viidessä eri maassa. Keski-Euroopan alueella albumi lasketaan jo klassikoksi, jossa sitä myydään boksina Classic-otsikolla.
Dead Sirius 3000: Get Sirius
(57Records, Tinseltown Music 2013)
Sessiot, joista ei pitänyt syntyä ainakaan levyä. Eihän kyseessä ollut edes bändi. Kolme jätkää sähköttömässä savupirtissa jamittamassa ja maistelemassa viskejä.
– Sunkkareiden jälkeen on tullut aikoja, jolloin on suoraan sanoen ollut varaa ottaa vähän iisimmin. Vuonna 2011 oli sellainen tyhjä periodi, jolle suunnittelin retkeä, jossa yhdistyisi mun, broidin, Tapion ja Petteri Sariolan yhteinen single malt -savuviskiharrastus ja joku määrittelemätön musadiggailu tai jammailu. Olin tutustunut Petteriin broidin entisen bändin Happy-Go-Luckyn keikoilla. Heitin tikalla almanakasta jonkin päivämäärän ja ehdotin kavereille, että lähdetään tuohon aikaan jamisessioihin meidän landelle Sastamalaan.
Sessioihin varattiin kymmenen päivää. Backlundien mökki on vanha torppa keskellä ei mitään. Itse savupirtti jossa sessiot suoritettiin sijaitsee samalla tontilla, mutta joen toisella puolella. Sähköt rakennukseen täytyi vetää joen yli.
– Jostain ihmeen armosta se ajankohta onnistui. Petteri ajatteli intuitiivisesti, että kyseessä on joku mun tuotanto ja se tulee vaan vetää skebaa jonkun artistin levylle valmiisiin biiseihin.
Vasta kun tultiin paikalle se kysyi että ”Mitäs tänne tultiin tekemään?” ”No ei mitään. Tultiin dokaamaan”, vastasin.
– ”Ei helkkari, mulla olis ollu sikana duunia, jota jouduin feidaamaan tän takii…”, Sariola kiroili. Sitten se löytää ittensä Mouhijärveltä kahden alkoholistin kanssa keskeltä peltoa savupirtistä ilman sähköä tai mitään suunnitelmaa. Eihän siinä voi mitään muuta kuin alkaa juomaan.
– Kamat pystytettiin kuitenkin nopeasti ja sitten laitettiin sauna päälle, maisteltiin viskejä, kuunneltiin sikana Martti ”Huuhaa” Innasta ja jammailtiin.
Vaikkei projektille ollut suunnitteilla sen suurempaa jatkoa, oli Backlund päättänyt kuitenkin julkaista kymmenen päivän aikana syntyneen taidepläjäyksen ainakin sosiaalisessa mediassa. Eli kaikki jamit kuvattiin.
– Taustalla oli myös se että mä olen tehnyt pelkästään kaupallista kamaa, joten jo vastakkain asettelun takia ajattelin laittaa nettiin jotain mikä ei ole listakamaa. Ajattelin tiedottaa vanhoille jazz-kavereille että tiedoksi: teen vielä musiikkia! Kuvattiin niitä jameja ja niistä tuli spektaakkelimaisia puolentoista tunnin juttuja. Perusterapiajuttuja, ei ollut mitään vaatimuksia. Petsku kysyi kerran, että ”ollaanko saamassa jotain apurahaa?” ”Emmä oo ainakaan mitään hakenu.” Kauheeta partaprogee.
– Sit sieltä alkoi hiljalleen muotoutua biisejä. Siihen että meillä oli levyllinen biisejä kymmenen päivän päätteeksi tarvittiin ainostaan Petskun pari keskeneräistä biisiä, mun ja broidin pari pohjaa ja ne mitä tehtiin siellä paikanpäällä. Pantiin kaikki pöytälaatikkobiisit yhteen ja tultiin siihen tulokseen, että meillä on levy. Me oltais täysiä imbesillejä, jos me ei tehtäis tälle asialle jotain.
Kaksi kappaletta tehtiin valmiiksi, Backlund otti niistä miksausvastuun. Kun ensimmäinen biisi oli miksattu, oli aika esittää kysymys: Mitäs nyt?
– Musavideo on ihan kuollut, mutta on aika nahkaista kattoa Youtubesta jotain biisiä ilman videota tai jollain tekstivideolla. Mulla on ollut pyhä aate, että mä olen musamies, että mun ei tarvii mitään kuvaa rupee vääntää. Niin vain takki kääntyi ja kuvasin siihen videon. Yhtäkkiä Saksasta tuli meiliä, että hyvää kamaa, aletaanko tekemään? Se kuulosti niin joltain Sunkkari-fanilta, että nyt ei pysty. Se laittoi kumminkin kaikki kytkynsä mailiin mukaan jonka kautta selvisi, että ne on tehnyt kaikennäköisiä amerikantähtiä. Eli tekijämimmi. Se oli sillä firmalla scouttina ja kaivellut meistä kaikenlaista tietoa. Saksassahan on oikea suomi-fanikunta, jotka fanittaa kaikkea, mitä täältä tulee. Se on aika iso ryhmä jolle voi myydä kaikennäköistä.
Yhteistyö alkoi ripeästi ja ennenkuin levy oli edes ilmestynyt yhtye oli esiintynyt miljoona ihmistä kolmessa päivässä vetävän Bochum Total -festivaalin päälavalla.
– Katotaan tuleeko homma lentämään. Mulle se on jo lentänyt ja näyttö itselleni että ei tää oikeesti ole niin vaikeata. Artummallakin musiikilla voi tehdä sen.
– Studiokamat keskellä metsää – vaikka se onkin nykyään aika hipsteriä – niin mikään feng-shui ei pääse ikinä lähellekään sitä fiilistä mikä meillä oli siellä mökillä. Kasa frendejä ja aivan sama.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2014. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
