Moniottelija Jussi Jaakonaho on ehtinyt kartuttaa laaja-alaisen uran suomalaisessa musiikkimaailmassa niin äänittäjänä ja tuottajana kuin soittajana. Tällä hetkellä miestä työllistää kitaristin pesti Ismo Alangon kokoonpanossa tuoreen levyn tuottamisen jälkilöylyissä. Sekä soittamis- että tuotantomaailmassa Jaakonaho luottaa klassikkosoundeihin, mutta retroilun sijaan katsoo visiossaan kuitenkin nykypäivästä eteenpäin.
Jussi Jaakonaho on suomalaisen pop- ja rock-musiikin varsinainen monitoimimies, joka ei ole pelännyt tarttua kitaraan, miksauspöydän nappuloihin tai tuottajan vastuun kahvoihin.
Jaakonahon yhteistyökorttipakasta löytyvät muun muassa Jonna Tervomaa, Siiri Nordin, Irina Björklund, Kari Tapio, Tuure Kilpeläinen, Martti Servo, Vesa-Matti Loiri ja J. Karjalainen.
Voisi kuvitella, että jokapaikanhöylä repeää epämääräisesti sinne tänne, mutta Jaakonahon kaikkea tekemistä – niin kitaran varressa kuin studio-olosuhteissakin – yhdistää selkeä päämäärä ja filosofia: pyrkimys luontevuuteen.
– Kun esimerkiksi tehdään levyä, kaiken pitää olla niin, että soittajan on helppo tulla soittamaan. Tunnelman pitää olla hyvä, rento ja luottavainen, ja aikataulujen realistiset, Jaakonaho valottaa filosofiaansa käytännössä.
Sama luontevuus pätee soittamiseen. Tällä hetkellä Jaakonaho toteuttaa ajatusmaailmaansa kitaran varressa Ismo Alangon tuoreen kokoonpanon riveissä yhdessä basisti Mikko Mäkelän, rumpali Niko Votkinin sekä puhaltimia, koskettimia ja perkussioita soittavan Juho Viljasen kanssa.
Jaakonaho myös tuotti Alangon tuoreen Maailmanlopun sushibaari -levyn. Tuottajaksi Jaakonaho päätyi osin sattumalta, käytyään lähialueen asukkina kuuntelemassa uusia demoja Alangon luona. Kuuntelusessioiden päätteeksi Alanko pyysi lopulta Jaakonahon, jonka kanssa oli tehnyt yhteistyötä myös vajaat kymmenen vuotta sitten Minä ja pojat -albumilla, tuottamaan levyn.
Jammailua, treeniä ja äänitystä
Image
Alangon levy syntyi ilman suuria ennakkotreenejä. Porukka kokoontui jamittelemaan Ismon demojen pohjalta suoraan Sonic Pump -studioille.
– Demot olivat sellaisia Ismon räkäisyjä nauhalle. Haluttiin samaa spontaania fiilistä, ja siksi ei haluttu bändin kanssa treenata liikaa, koska silloin juttuja biiseistä olisi hukkunut helposti turhan paljon. Nyt biisit saatiin heräämään paremmin henkiin. Tietenkin tähän tarvittiin studioaikaa, jotta voitiin kokeilla eri versioita, Jaakonaho kertoo.
Lopputulos olikin, että studiossa yhtäaikaisesti jammailtiin, treenattiin ja äänitettiin.
– Otin vain helvetisti kovalevyä mukaan, ja assarin kanssa sovittiin että kaikki äänitetään mitä soitetaan. Ei kysytty erikseen, että pyöriikö nauha.
Niin soittajana kuin tuottajanakin Jaakonaho pääsi huomaamaan, miten Ismo on oiva esimerkki juuriin luottavasta mutta eteenpäin katsovasta soittofilosofiasta.
– Levyihin haetaan yleensä liian tietoisesti punaista lankaa. Mielestäni kun tietty artisti tekee tiettynä aikakautena levyn, se loppujen lopuksi kuulostaa tietynlaiselta. Se nivoo sen tietyn aikakauden yhteen, vaikka biisit olisivatkin erilaisia. Punainen lanka syntyy sieltä itsestään, Jaakonaho sanoo.
Toisaalta juuri tästä syystä artistit saavat syyttelyjä itsensä toistamisesta. Jaakonahon mielestä tämä tuntuu hieman hassulta.
– Totta kai esimerkiksi Ismo kuulostaa pohjimmiltaan Ismolta, oli kyse sitten vaikkapa Hassisen koneesta tai Ismo Alanko Säätiöstä tai Ismon nykyisestä musiikista.
Studiosurffarilla on monia lempipaikkoja
Mutta miten Jaakonaho päätyi Alangon ja muun köörin kanssa sitten Sonic Pumpille? Pitkän cv:n omaava mies on varsinainen studiosurffari. Aktiivisesta tekemisestä huolimatta mies ei ole omaa studiota perustanut, vaan surffannut olemassa olevissa.
Oman studion puuttuminen on pitänyt stressin loitolla ja antanut vapaat kädet tarttua aina siihen vaihtoehtoon, joka kulloinkin on tuntunut parhaalta.
Tuttuja ja hyvin toimivia paikkoja Jaakonaholle ovat Sonic Pumpin lisäksi esimerkiksi Petrax, Finnvox, E-studio sekä Mankku Studio Porvoossa. Miksaukseen hyvä on myös 5by5 Valimolla, ei vähiten SSL 4056G+ -analogipöytänsä takia.
Sonic Pump oli Alangon levylle hyvä valinta muun muassa siksi, että se soveltui hyvin soittajaporukalle, josta osa on perheellisiä mutta joka halusi hieman ”on-location”-fiilistä tarjoavan paikan.
– Alun perin yritettiin löytää täysin erillinen paikka, johon viritellä kamat ja mennä vähäksi aikaa tekemään levyä, mutta eläminen väliaikaisesti tonnikalapurkkien ja piuhojen keskellä saattaa olla aikuiselle helposti liikaa, Jaakonaho naureskelee.
Omistautuminen tarkoittaa Jaakonaholle kuitenkin sitä, että tuottaja ei nosta itseään esiin vaan kokee asemansa ensisijaisesti artistin tukijana.
– Tämä on aika klassinen rooli ja siinä myös tulee esiin luontevuusfilosofia. Tuottajan tarkoitus on koettaa tukea artistia tekemään parhaan mahdollisen levyn, eikä nostaa itseään esiin, Jaakonaho kertoo.
Tästä syystä hän myös valitsee tarkkaan, mihin projekteihin lähtee mukaan.
– Minun pitää pystyä sanomaan, mitä voin itse antaa projektille.
Sekä soittamisessa että tuottamisessa Jaakonaho pyrkii tietynlaiseen klassikkosoundiin, johon hän on kasvanut nuoruudessaan.
– Kyseessä on aika pitkälti 1960- ja 1970-luvujen amerikkalaiset levyt. Se oli aikakautta, jolloin siirryttiin lähimikitykseen ja soittajat tulivat niin sanotusti suoraan lärville. Soundi ei kuitenkaan ollut yliprosessoitua, Jaakonaho täsmentää mutta kertoo, ettei oikeastaan pysty nimeämään yksittäisiä erityisesti vaikuttaneita artisteja tai bändejä. Ensi-inspiraatioiden listalta kuitenkin löytyy sellaisia ryhmiä kuin esimerkiksi alkupään Pink Floyd ja Velvet Underground, J. J. Cale, Neil Young, Little Feat sekä Captain Beefheart.
Bändin tallennusta mahdollisimman hyvin
Jaakonaho korostaa, että ei soundimaailmastaan huolimatta sorru suinkaan retroiluun vaan haluaa katsoa tiukasti nykypäivään ja siitä eteenpäin. Vaikka kitara- ja soittopuolella Jaakonaholla onkin taipumusta vintage-meininkiin, klassikkolaitteet eivät silti johdata menneisyyteen vaan nykyisyyteen.
– Tuo on opittu soundi, jota olen aina automaattisesti hakenut. Se on hyvä yleissoundi, joka tukee monenlaista musiikkia.
Mutta mihin se yleissoundin luominen sitten perustuu? Jaakonaho kertoo luottavansa ensisijaisesti rautaan. Hän miksaa mieluiten analogisella miksauspöydällä, vaikka käyttää toki joskus myös plugareita ja myös puhdasta in the box -metodia. Työ alkaa yleensä analogisesti ennen kuin materiaali heitetään ProToolsiin.
Luottokamalistalta löytyy esimerkiksi Neumannin, Shuren ja Sennheiserin mikit ja Neven etuasteet, Colesin ja AEA:n nauhamikit, Universal Audion kompressorit sekä API:n eq:t.
– Useimmat duunit mitä tarjotaan ja mitä teen, on traditionaalista bändiäänittämistä. Ihmiset soittavat yhdessä ja se tallennetaan mahdollisimman hyvin. Tarpeet tähän löytyvät klassikkomerkkien kentältä.
Tähän myös liittyy se, että Jaakonaho on kiitollinen siitä, että lukuisten nykyartistien kanssa on saanut tehdä töitä myös vanhan liiton rock-tyyppien kanssa. Loirin ja Karjalaisen lisäksi tällaisia ovat esimerkiksi Tuomari Nurmio, Eero Raittinen ja tavallaan tietysti myös Ismo Alanko.
– On ollut mahtavaa nähdä näiden tyyppien työskentelyä läheltä. Nämä ovat tekijöitä, joita arvostan ja joilla on pysynyt vuosien mittaan sama tekemisen palo, kunnianhimo ja sanomisen tarve. He ovat muusikoita, jotka ovat hyvin paljon määrittäneet suomalaisen musiikin identiteettiä ja samalla saaneet itse valtavasti perspektiiviä, Jaakonaho ylistää.
Toisaalta tätä kautta Jaakonaho myös kummastelee, miksi monet musiikki-ihmiset valittavat, että ”skene on nykypäivänä sitä ja tätä”. Hän muistuttaa, että musiikkikenttä on kuitenkin tällä hetkellä valtavan rikas.
Täsmätekeminen nykyajan syntinä
Jaakonaho on seurannut tarkkaan musiikkimaailman muuttumista. Tärkein kysymys koskee tietysti jakelua ja levybisnestä. Spotifysta ja muista uusista jakelumuodoista on seurannut sekä hyviä että huonoja vaikutuksia.
– Tästä on seurannut sekä debatti että paniikki musiikintekijöiden keskuudessa. Paniikki tietysti syntyy siitä, kun musiikkia voi kuunnella ilmaiseksi. Toimeentuloa ei tietenkään voi katkaista, mutta esimerkiksi streaming-palvelujen tulovirrat ovat kuitenkin nyt jo jonkin verran kasvaneet, ja se että musiikkia kuunnellaan ja että sitä on tarjolla paljon aikaisempaa enemmän, on lähtökohtaisesti hyvä asia.
Tässä tilanteessa vaarallisinta Jaakonahon mielestä on jäädä seisomaan menneisyyteen ja yrittää turhaan jarruttaa kehitystä, joka sinänsä on väistämätöntä. Toki tietenkin muutoksia kohtaan pitää olla terveen kriittinen, skeptinen ja utelias. Myös sopimusten kanssa tulee olla entistäkin tarkempi.
Itse musiikintekemisessä suurin muutos Jaakonahon mielestä on alan oppilaitosten räjähdysmäinen nousu 1990-luvulla. Tämä tapahtui samaan aikaan, kun levyteollisuus otti pieniä ensiaskeliaan alaspäin.
Erilaisia äänialan koulutuksen saaneita onkin läjäpäin, mutta Jaakonahon mielestä esimerkiksi hyvien äänittäjien määrä ei ole kuitenkaan kasvanut.
– Kyseessä on spesiaali ammatti, johon pystyy ainoastaan tietynlaiset ihmiset. Siinä yhdistyy käsityöläisyys, tarkka korva ja taiteellinen näkemys. Ainoa terve tapa tulla alalle on oikeastaan tehdä näitä hommia ja oppia samalla, ja jossain vaiheessa alkaa vetää itse sessioita, Jaakonaho kuvailee.
Toisaalta koulutuksen lisääntymisellä on ollut myös hyvin positiivinen vaikutus. Assistenttikulttuuri on saapunut viimein Suomeenkin. Levynteossa riittää tekemistä, johon studioassareiden käyttö tuo suurta helpotusta. Näin ei ollut vielä esimerkiksi 1980-luvulla.
Hyvää on tietysti myös se, että tekniikka on saatavilla yhä useammalle, ja pienet indie-bändit pystyvät tuottamaan ja julkaisemaan musiikkia hyvinkin helposti.
Eräs asia kuitenkin Jaakonahoa nykymeiningissä vaivaa ja se on juuri se, mistä hän itse pyrkii poispäin.
– Rock- ja pop-musiikin pitäisi olla eteenpäin katsovaa, mutta silti sitä hallitsee nykyään retroilu. Tuntuu, että aina katsotaan taaksepäin. Oli 1980-luvun buumi ja nyt 1990-luvun buumi, Jaakonaho sanoo.
– Samalla lailla näissä genreissä sorrutaan usein myös täsmätekemiseen, jossa musiikin täydelliseksi tekevä epätäydellisyys hiotaan studiossa pois.
Äänittämisestä perusleipä, muussa draivina intohimo
Musiikkia nykypäivänä ammatikseen tekevä kohtaa aina kysymyksen toimeentulosta ja ansaintalogiikoista. Jussi Jaakonaholle paletti on moniulotteinen, mutta periaatteet silti melko selviä.
Äänittäminen ja miksaaminen on Jaakonaholle perusleipä, josta ”pitää aina saada liksa”.
Soittamista Jaakonaho puolestaan tekee niin paljon kuin mahdollista, mutta siinä raha on tullut aina kakkosena.
– En ole koskaan kysynyt, paljon keikasta saa rahaa. Valtaosan soittokeikoista olen toki tehnyt palkkiota vastaan, mutta plakkarissa on myös lukemattomia keikkoja, joista en ole saanut rahaa, moni niistä ammattimaisiakin projekteja. Lähden mukaan soittohommiin aika paljon fiilispohjalta, Jaakonaho kertoo.
Tuottamisessa puolestaan ei hyville liksoille pääse, jos tuntipalkkaa aletaan laskemaan – ainakin jos homman haluaa tehdä hyvin. Jaakonaholle lähtökohtana aina onkin ollut nimenomaan lopputulos.
– Tuotantoprojekteihin lähden mukaan, jos innostun ja minulla on olo, että pystyn auttamaan ja että minulla on projektiin relevantti lähestymistapa.
Kaiken kaikkiaan Jaakonaho kertoo, että ammattilaisena toimiminen vaatii toimeentulon kannalta usein luovimista. Jos on kausia, jolloin soittohommia on vähän, silloin panostetaan miksaukseen ja äänitykseen.
Toisaalta Jaakonaho on tehnyt myös opetuskeikkaa alan oppilaitoksissa.
– Useimmiten minulta kysytään, miten alalle pääsee. Pärjäämisessä on loppujen lopuksi kyse siitä, että tekee kaiken niin hyvin kuin vain pysty
Klassikkofilosofia näkyy kitara-arsenaalissa
– Kitarapuolella olen toivoton vintage-ihminen. Kitaristit ovat konservatiiveja, Jaakonaho naureskelee.
Jaakonaho kertoo, että kyse on yksinkertaisesti siitä, ettei hän oikeastaan pysty eläytymään kovin moderneihin soittimiin. ”Kunkuimmat” soittokamat kun tehtiin 1950–1970-luvuilla, toki jotain vielä 1980-luvullakin.
Jaakonahon oma soundi on perustunut näihin tiettyihin soittimiin.
– Tässä on kyse vähän samasta asiasta kuin studiokamoissa. Tykkään soittimista, joilla on historia. Oma musiikkimakuni on rakennettu tällaisia soittimia kuunnellen.
Esimerkiksi Ismo Alangon bändissä Jaakonahon arsenaalissa on vuoden 1955 Gibsonin GA40-vahvistin, Fender Jazzmaster -66, Telecaster -67 ja Les Paul Junior -59.
– Pedaaleissa on jotain uudempaakin. Mutta pohjimmiltaan kyseessä on perinteinen rock-kitarasoundi. Kamoista huolimatta pääasia kuitenkin on, että kitarat ovat relevantteja ja luontevia musiikkiin.
– He ovat muusikoita, jotka ovat hyvin paljon määrittäneet suomalaisen musiikin identiteettiä.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin numerossa 5/2013. Juttu julkaistiin verkkoartikkelina uudestaan sen vuoksi, että Jaakonahon mietteet oovat yhä ajankohtaisia ja ne sopivat hyvin samaan aikaan verkossa julkaisemaamme BandOnTheWeb.com -uutiseen. Vastaavantyyppisiä, musiikin tekemiseen ja esittämiseen pureutuvia haastatteluita ja aiheeseen liittyviä artikkeleita julkaistaan jokaisessa Riffin numerossa.
Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa. Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
