Kingston Wallin musiikki koskettaa yhä

Suomalainen voimatrio Kingston Wall ylsi 1990-luvulla parhaimmillaan musiikillisesti samaan sarjaan tunnettujen rockin mammuttiyhtyeiden kuten Creamin, Led Zeppelinin ja Rushin kanssa. Bändiä johtanut mestarillinen kitaristi-laulaja Petri Walli oli myös omaperäinen säveltäjä ja mielikuvituksellinen sanoittaja. 

Tämän jutun ensijulkaisun aikaan vuonna 2010 Petri Wallin kuolemasta oli kulunut 15 vuotta, mutta kirjoittaja totesi tuolloin, että yhtyeen vaikutus näkyy ja kuuluu yhä vahvana.  Sitä tuskin kukaan arvasi, miten ajankohtaiseksi bändin musiikki nousee vielä paljon myöhemminkin ja miten monilta kanteilta ja kuinka tarkoin Petri Wallin soittoa ja soundia oikein vielä tutkitaankaan.

Oli siis paikallaan kaivaa lehden arkistosta tämä artikkeli, jota laatiessaan Jussi Huolman oli kutsunut yhtyeen muut jäsenet, basistiässä Jukka Jyllin ja virtuoosirumpali Sami Kuoppamäen kertomaan bändin vaiheista ja työskentelystä Petri Wallin kanssa. Muistelun aloitti tuolloin Jukka Jylli: 

– Tapasin Petri Wallin ensimmäistä kertaa baarissa vuonna 1987, ja pian sen jälkeen aloimme soittaa yhdessä. Meillä oli ehkä 50–60 keikkaa, ennen kuin Sami tuli mukaan. 

Lopullinen kokoonpano syntyi, kun Sami Kuoppamäki liittyi bändiin. 

– Olin vuonna 1990 Yhdysvalloissa opiskelemassa musiikkia, kun sain ystävältä nauhan, jonka mukana oli viesti, että kiinnostaisiko tällainen. Nauha kuulosti hyvin freesiltä Se oli ihan kummallista musiikkia, ja kiinnostuin heti. Joululomalla 1990 tapasin Petrin, ja seuraavana päivänä olikin treenit, sitä seuraavana päivänä keikka. Kuvastaa asialle heittäytymistä, että kokoonpanon ensimmäiset treenit kestivät puolitoista tuntia ja heti seuraavana päivänä ollut ensimmäinen keikka reilusti yli kaksi tuntia. Helppous johtui paljolti siitä, että bändi oli valmis – se oli ollut olemassa jo, ja minä vain hyppäsin mukaan, täydentää Sami Kuoppamäki.

– Jälkeenpäin ajatellen vastaanotto keikoilla oli yllättävän positiivista ja innostunutta, Kuoppamäki kertoo. Missään kaupungissa ei tullut sellaista fiilistä, että tänne ei enää tulla. Ei Kingston Wallista mainstream-rockia ehtinyt tulla missään vaiheessa, ja hyvä niin. Puskaradio toimi hyvin. Vähiten jengiä oli yhdellä Kokkolan keikalla, jota oli unohdettu mainostaa – hyvä meno oli silti. Se oli tietyllä tavalla tärkein keikka.

– Pohjanmaalla oli keikoilla aina erityisen hyvä meininki, Jylli mainitsee. 

Biisien sanoitukset ovat Petri Wallin käsialaa, mutta musiikissa kuuluvat myös Jyllin ja Kuoppamäen ideat. Varsinkin vanhoja biisejä sovitettaessa on riffejä heitelty sinne tänne, ja paljon hyviä juttuja on syntynyt jammailemalla. Ensimmäinen levy Kingston Wall I (1992) hioutui keikoilla jo ennen studioon menoa, mikä lienee ollutkin avuksi rönsyilevässä ilmapiirissä. 

– Levyn teosta enemmän kokemusta hankkineena voi jälkeenpäin sanoa, että esituotanto ei ollut ihan äänitysalan oppikirjojen mukaista. Se oli värikästä, mielenkiintoista ja luovaa toimintaa. Äänitysprosessi singahteli moneen suuntaan, se ei ollut ei sisäsiistiä eikä steriiliä. Se oli mahdolli- simman kaukana ammattimaisesta, suuren levy-yhtiön äänitetuotannosta – tosi indietä, kuvailee Sami Kuoppamäki.

– Soittajien puolesta ensimmäisen levyn tekeminen oli nopeaa myös siksi, että suurinta osaa biiseistä oli soitettu keikoilla vuosien ajan, lisää Jylli. Emme me sen kummemmin niitä kappaleita sovitelleet. Minusta tuntuu, että eniten aikaa äänityksessä meni siihen, kun piti huoltaa mankkaa. Siihen aikaan ei ollut Pro Toolsia eikä digitaalisia laitteita. Kaikki meni nauhalle, jota ei – onneksi – pystynyt paljoa korjailemaan.

Jylli soittaa bändin ensimmäisellä albumilla myös soolon egyptian horn -nimisellä soittimella. Mikä tämä soitin tarkemmin ottaen on?

– En tiedä soittimen nimeä suomeksi. Se on Egyptistä tuotu torvi, jolla minä tuuttasin menemään pää punaisena. Ei siinä sen kummempaa. Opin soittamaan sitä pakon edessä studiossa. 

Hetken mietittyään Jylli tuumaa, että mainitusta torvisoolosta pitää keksiä lehteen jotain parempaa, ja heittää sitten huumorilla:

– Totta kai siinä on suurta näkemystä siinä soolossa, olen puoliksi taiteilija soittaessani egyptiläistä torvea.

– Olihan vaihto-oppilasvuosillasi Marokossa vaikutusta asiaan, vitsailee Kuoppamäki, ennen kuin koko porukka räjähtää nauruun. 

Esikuvien vaikutus 

Jimi Hendrixin vaikutus kuuluu Petri Wallin soitossa ilmeisenä. Keitä muita kitaristeja Walli ihaili? 

– Silloin kun rupesin soittamaan Petrin kanssa, hän intoili esimerkiksi Rory Gallagherista. Hän diggaili paljon myös Jeff Beckiä, Jylli toteaa. 

– Petri ei kitaristina rajoittanut itseään laput silmillä. Muun muassa Zappa oli tosi iso innoittaja, Kuoppamäki jatkaa.

Kingston Wall I -levyn biisissä Nepal Walli käyttää slideä efektinä samaan tapaan kuin Jimi Hendrix aikoinaan raidalla nimeltä Room Full of Mirrors. Oliko kyseessä oli tietoinen lainaus? 

– En usko, että se on tehty tietoisesti. Petri oli kuunnellut Hendrixinsä, ja todennäköisesti se juttu on vain tarttunut. Biisien rakentelu ei ollut sellaista, että ”tossa levyllä on hyvä juttu, plokkaan sen tähän näin”, vaan enemmän fiilispohjaista. 

Jylli kertoo, että ihan bändin alkuvaiheessa Petri Walli soitti Stratocasterilla, mutta hankki saman tien mustan Les Paulin, jonka tilalle tuli levyjen kansikuvissakin näkyvä toinen Les Paul. Kuoppamäen mukaan Wallilla ei koskaan ollut sellaista tarvetta, että pitäisi olla kotona seitsemäntoista kitaraa seinällä. Muusikot muistavat tilanteita, jolloin ainoasta kitarasta katkesi keikalla kieli. 

– Sitten tuli rumpusoolo, Jylli sanoo. 

– Tuli joskus bassosoolokin. Joskus vaan odotimme, että koska se tulee sieltä kieltä vaihtamasta, Kuoppamäki lisää. 

– Joskus Petri sanoi, että oli niin hyvä meininki, että hän ei pitänyt mitään kiirettä kieltä vaihtaessa. Meillä ei ihan hirveästi ollut mitään teknikkoryhmää paikalla, Jylli nauraa.

Mestariteos: Kingston Wall II 

Bändin toinen levy, Kingston Wall II (1993), on suomalaisena rock-levytyksenä aivan omaa luokkaansa, laadultaan täysin samassa sarjassa tunnustettujen ulkomaisten klassikoiden kuten Deep Purplen In Rockin ja Rushin Moving Picturesin kanssa. Onko Jylliä ja Kuoppamäkeä ikinä harmittanut, että levy ei tasostaan huolimatta ole saanut ansaitsemaansa huomiota varsinkaan ulkomailla? 

– Enpä ole ajatellut sitä ikinä noin, tuumii Kuoppamäki. 

– En minäkään, lisää Jylli. Enemmän olen ollut tyytyväinen, että sen levyn on joskus pystynyt tekemään. Mielestäni levyn tekemisessä on paljon tuurista kiinni. Monet asiat vaikuttavat siihen, minkälainen lopputulos syntyy. Toisesta levystämme puuttuu loppuun asti pureskellun maku.

Kuoppamäki jatkaa vielä: 

– Toista levyämme oli kiva tehdä. Prosessi oli todella luova – varsinkin Petrin jälkiäänittelyjen osalta. Siinä vaiheessa oli jo taitoa tehdä tiettyjä juttuja ja todella kova into. Jos Suomi olisi isompi maa, mahdollisuudet olleet samat kuin nykyään ja paikalla ollut hyvä manageri, ura olisi voinut lähteä eri suuntaankin, mutta homma oli loppujen lopuksi aika epäammattimaista. 

Kappale Could It Be So? on Petri Wallin lyriikan, riffien ja soolojen innovatiivisuuden, sovitusten tiukkuuden ja bändin yhteispelin ansiosta varsinainen musiikillinen ekstaasi. Sami Kuoppamäen rumputyöskentely kantaa Petri Wallin visionääristä kitarasooloa uskomattoman tukevasti. Kysynkin, miten rumpujen soittoa harrastavat voisivat vastaavalla tavalla oppia lukemaan sooloa ja toimimaan vuorovaikutuksessa solistin kanssa. Kuoppamäen mukaan hänellä oli mainitun biisin äänittämisen aikaan hyvä soittokunto. 

– Olin treenannut hulvattomasti, joten ei tarvinnut pähkäillä asioita. Soitin vaan ja pystyin keskittymään kuuntelemiseen, eikä tarvinnut miettiä, miten nyt selvitään näistä oikea–vasen-jutuista. Mitä paremmin soitin on hallussa, sitä paremmin voi keskittyä siihen, mitä muut tekevät. Soittamisen opiskelu ja jazz-musiikin kuuntelu ovat auttaneet jammailutyyppisen soiton sisäistämisessä. Ei mitään pöhköjammailua, vaan että pystyy ruokkimaan solistia ja komppaamaan sillä lailla, että hommassa on tolkkua. Jammailuunkin liittyy asioita, joita voi oikeasti opiskella. Jazz-musiikkiin pohjautuva koulutus auttaa muussakin kuin pelkässä jazzissa, ja jazzin perusteiden tutkimisesta on hyötyä, vaikka soittaisi mitä musiikkia. Ei kannata lukkiutua yhteen tyyliin. 

Eivätkä yhteen tyyliin lukkiutuneet muutkaan. Yhtye järjesti Helsingissä Freakout-klubi-iltoja, joissa koko bändi veti mitä mieleen juolahtaa; ohjelmisto kun perustui silloin pitkälti lainamateriaaliin. Kuoppamäki kertoo Kingston Wallin cover-valinnoista. 

– Siellä soitettiin ihan mitä mieleen juolahtaa, vaikka M.A. Nummista. Kingston Wall -coverit olivat enemmän Hendrixiä ja muuta rockia, tuskin mitään suomenkielistä. En usko, että esimerkiksi Lentävää miestä on koskaan soitettu Kingston Wall -keikalla. 

Kolmas on erilainen 

Bändin viimeisellä levyllä Tri-logy (1994) musiikin tyyli muuttui radikaalisti, ja lyriikat käsittelevät muun muassa pohjoismaista mytologiaa. Kokonaisuus on osittain kakkoslevyä monotonisempi, mutta mukana on massiivisia rock-eepoksia, kuten The Real Thing. Samana vuonna bändi soitti viimeisen keikkansa ja Kuoppamäki muistelee tunnelmia näin: 

– Se ei ollut valoisinta aikaa. Mukaan tuli ahdistus syystä jos toisestakin. Asiat tuppasivat menemään solmuun. Bändin sisäiset riidat olivat sellaisia perusjuttuja, joita tulee nuorten miesten rock-kuvioissa. Ehkä olisi auttanut, jos mukana olisi ollut joku bändin ulkopuolinen henkilö. Silloin olisi tullut etäisyyttä keskinäisiin ongelmiin. 

– Vastapainoksi soitimme kyllä hirmu hyviä keikkoja. Ahdistusta pystyi purkamaan keikoilla, Jylli lisää. 

Jotkut ihmiset ovat kyselleet Jylliltä, miksei Kingston Wall mennyt ulkomaille. Hänen mukaansa ulkomaille meno ei tuolloin ollut bändeille mikään itsestäänselvyys. Kuoppamäki painottaa eroja 1990-luvun ja nykypäivän välillä. 

– Kingston Wall -kuvioista on kulunut yli 15 vuotta (siis haastattelun aikaan 2010, toim. huom.). Toiminta loppui kokonaisvaltaisesti yhden ihmisen kuoleman johdosta, eikä bändillä ole sen jälkeen tapahtunut mitään. On ollut tosi rajua huomata, kuinka erilaiset ajat silloin olivat. Nykyään musiikki- ja rock-piirit sekä koko yhteiskunta toimivat ihan eri pohjalta. Meistä oli ihan luontevaa, että keikkaillaan Suomessa. Ajatus ulkomaista oli aika kaukainen. Ei ollut apuna MySpacea ja muita, joilla olisi voinut luukuttaa ulkomaille. Nykyään on kaiken maailman kotistudioita, joilla voi tehdä mitä vaan. Kingston Wallin aikana äänittäminenkin oli ihan erilaista. Vaikka levyt on saatavilla digitaalisessa muodossa, niiden tekoprosessi oli täysin analoginen. 

Selvennystä huhupuheisiin 

Petri Walli kuoli kesäkuun 28. päivänä vuonna 1995 hypättyään Töölön kirkon tornista. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle noin kilometrin päähän kuolinpaikastaan. Fanien joukossa liikkuu asiasta paljon todentamattomia kertomuksia ja olen kuullut väitettävän, että viimeisellä levyllä kuultavan For All Mankind -kappaleen sanoitus olisi Petri Wallin jäähyväisviesti. Kumpikaan muusikoista ei oikein tällaiseen tarinaan usko. Jylli vastaa: 

– En usko, että hän on oikeasti ollut itseltään henkeä riistämässä silloin, kun sanoitus on tehty. Kyllä se niihin fiiliksiin osuu toisaalta, eli sikäli voi ajatella, että siinä on totta toinen puoli. Siinä vaiheessa Petri oli ikään kuin viemässä levytrilogiaa loppuun, ja sanoitus saattaa viitata enemmän- kin siihen, että se homma on tulossa tiensä päähän. Vastaan näin, jos minulta kysytään, mutta asiaa ei voi tietää. Tämä nyt on tätä veikkailua.

– Syytä Petrin ratkaisuun ei varmaan tiedä kukaan, toteaa Kuoppamäki. Minulla on samansuuntainen mielipide siinä mielessä, ettei hän tietoisesti ole tehnyt sitä sanoitusta sillä lailla. Petrin toiminta ei ollut niin järjestelmällistä. Hän oli hyvin impulsiivinen. 

Wallin lopulliseen ratkaisuun johtaneista syistä on esitetty erilaisia spekulaatioita, muun muassa se, että hän ei saanut tarpeeksi arvostusta. Kuoppamäki ei ole vakuuttunut tästä selityksestä. 

– Tuollainen puhe, että Petri teki ratkaisunsa, koska häntä ei arvostettu tarpeeksi, on mielestäni jälkiviisastelua. Petri oli niin vahva persoona, ettei hän ollut herkkä ulkopuolisille vaikutteille. Enemmän oli varmasti sisäisiä myrskyjä. Ei Petriä heilauttaisi, sijoittuisiko hän Soundi-lehden kitaristiäänestyksessä kolmoseksi vai seiskaksi. 

Jylli tapasin Petri Wallin viimeisen kerran jouluaattona 1994. 

– Sen jälkeen Petri lähti Intiaan. Kesällä olin Amerikassa laivalla, kun minulle tuli satelliittipuhelussa tieto, mitä oli tapahtunut. Tiesin, että laiva olisi hautajaisten aikaan hädin tuskin Norjassa. Sen jälkeen on tippunut kaikenlaista tiedon ja huhun jyvää . Toisaalta olen asiasta ymmälläni, mutta toisaalta helpottunut, ettei tarvitse tietää kaikkia yksityiskohtia, joita asiaan liittyy.

Petri Walli on poissa, mutta hänen soittonsa ja Kingston Wallin musiikki innoittavat yhä. Tämän artikkelin printtijulkaisun rinnalle Riffin silloisilla verkkosivuilla julkaistiin nettispesiaali, jossa tuohon mennessä jo 10 vuotta Kingston Wall- tribuuttibändissä soittanut kitaristi Mikko Iivanainen analysoi Wallin soittoa ja soundia. 

Tuon jälkeen bändin levyt on julkaistu juhlallisena DVD-painoksena 2015, ja keväällä 2023 saatiin ulos kokonaan uudelleen miksattuna yhtyeen ensimmäinen levy, kahden muun seuratessa myöhemmin perässä. Uusista miksauksista vastaava Robert Palomäki kertoo urakan etenemisestä Riffin printtinumerossa 2/2023. 

Liken julkaisemassa Haamujen jäljillä kirjassaan Kimmo Aroluoma puolestaan paneutuu selvittämään laitretekniikan osalta mistä Petri Wallin soundi oikein syntyi.   

•••