Otetaan kuumeisia katseita, tymäkkää soundia ja raakaa blues-pohjaista rock-paahtoa. Lisätään joukkoon hurttia huumoria sekä maailmanluokan show-elkeitä. Marinoidaan hikipisaroissa ja nautitaan hämärissä klubeissa. Siinä Knucklebone Oscarin valloittava resepti.
Kuumana keikkakoneena tunnettu Knucklebone Oscar oli julistanut rockin autuutta tätä haastattelua tehtäessä jo 18 vuotta. Vaikka kokoonpanot keulahahmon ympärillä olivat tuohonkin mennessä vaihdelleet, olivat herran tunnusmerkit – räväkkä ilmaisu ja bluesiin pohjaava rock-rutistus – pysyneet tuttuina. Eikä vankkaa fanikuntaa kotimaassa kerännyt Oscar ollut tuolloin vieras näky ulkomaillakaan.
Ja näin juttu kulki haastattelussa, joka julkaistiin alun perin Riffin printti-numerossa 4/2011.
– Olemme saaneet viime vuosina hyvin jalansijaa Keski-Euroopassa ja soitamme siellä melkein enemmän kuin Suomessa. Kiinassa taas kiersimme kolme viikkoa. Kävimme vetämässä 12 keikkaa kahdeksassa kaupungissa ja esiinnyimme Sanghain maailmannäyttelyssä. Rockskene Kiinassa on muuten yllättävän länsimainen ja modernimpi kuin esimerkiksi Venäjällä, missä olemme myös soittaneet.
Ulkomaat tulivat laajemmin mukaan keikkakuvioihin nelisen vuotta sitten Saksalaisen levy-yhtiön ja keikkamyyjän myötä.
– Rookie Records on pieni yhden miehen harrastelafka, missä töitä tehdään hyvällä fiiliksellä ja panostetaan artisteihin. Se on meidän kokoiselle bändille parempi vaihtoehto, kuin roikkua jonkun ison firman artistilistan hännillä.
Kotimaassaan 18-vuotias bändi on jokseenkin vakiintuneessa asemassa, ulkomailla sen sijaan tuore ja uusi. Se ruokkii myös motivaatiota.
– Ulkomailla sitä muuttuu jotenkin nälkäisemmäksi, kun paikka on lunastettava vieraan yleisön edessä.
Levy vie keikoille
Oscarin rinnalla kitaroiva Jarkko ”Big Mac” Viinamäki liittyi mukaan reilu vuosi sitten. Vahva näyte uuden kokoonpanon osaamisesta on joulukuussa 2010 ilmestynyt albumi ”Welcome To Trash Vegas”.
– Todellisuudessa levyt ovat lähinnä promootioväline ja käyntikortti keikoille. Meillähän levyjä on tullut harvakseltaan, eli noin neljän vuoden välein. Usein levynteko on ollut vähän työn ja tuskan takana ja täytyy tunnustaa, että tykkään itse enemmän keikkojen kuin levyjen tekemisestä.
Tuoreinta julkaisua sekä Jarkko että Oscar pitävät onnistuneena juuri väkevän live-tunnelman ansiosta.
– Se on lauluja ja joitain kitararaitoja lukuun ottamatta studiolive. Huomasimme sitä tehdessämme, ettei meidän soundimme ja soittomme tarvitse olla mitään muuta kuin se on. Siksi turhat äänitystekniset kikkailutkin jäivät.
Kahden kitaristin työnjako on selkeä: Jarkko komppaa tanakalla otteella ja Oscar maalailee soolovoittoisemmin, ajoittain holtittomuuksiin asti äityen.
Showmies-Oscarin hyppysissä suomalainen sahansoittoperinne saa jatkoa rajummassa muodossa.
– Jarkko on komppikitaristien aatelia, jolta toki tarvittaessa irtoaa muutakin. Hän on se selkäranka, jonka varassa minun on hyvä liikkua omalla tontillani. Heitän välifillejä ja sooloja; komppiosasto ei minulta Jarkon lailla luonnistuisikaan. Meillä ei tapella tonteista, vaan kokonaisuus on tärkein, vaikka minä sitä show’ta vedänkin, Oscar analysoi.
Millä vedät, Knucklebone Oscar?
Knucklebone Oscarin soundi pohjaa vahvasti menneisiin vuosikymmeniin ja etenkin Oscar tunnetaan vannoutuneena vuosikertasoittimien ja -vahvistimien ystävänä. Myös keräilijän vikaa löytyy ripaus, sillä kitaroita miehellä on tällä hetkellä viitisentoista.
– Minulla ei ole hirveän arvokkaita vintage-kitaroita montaakaan, sillä en oikein usko niihin. Minulle kitarat ovat käyttöesineitä, eivät vitriinitavaraa. Käytän aika paljon '80-luvun japanilaisia, Tokain, Yamahan ja Fernandesin valmistamia kitaroita sekä japsi-Fendereitä, kuten Esquirea, Jazzmasteria ja Stratocasteria. Gibsonia löytyy yksi P-90 -mikrofoneilla oleva Les Paul Studio sekä Melody Maker. Tuorein hankintani on puoliakustinen vuoden 1965 Guid Starfire.
Tolkuttoman kalliit kitarat olisivat Knucklebone Oscarin keikkatiimellyksessä myös turha riski.
– Kauloja menee ja runkoja halkeilee. On se kumma, että vehkeet eivät kestä normaalia ammattikäyttöä, säästelemättä lavalla instrumenttejaan kurittava Oscar naureskelee.
Myös Jarkko toteaa pitäytyvänsä mieluummin edullisissa kitaroissa. Tokain tele, Gretch Electromatic ja Epiphonen 335 -kopio viihtyvät hyppysissä hyvin.
– En ole koskaan ollut kamaintoilija, olen aina vetänyt niillä, mitä sattuu olemaan. Mutta Oscariin tutustuttuani olen alkanut innostua syvemmin soundin muodostumisesta ja kamoista.
Tehoa lavalle
Vahvistinpuolella sekä ykkösvalinta on Fender. Keikoille otetaan '60-luvun Bassman Blackface, '70-luvun alun Twin, saman ikäluokan Super Reverb sekä Deluxe Reverb. Kirkkaan ja erottuvan soundin ohella tärkein tekijä on teho; voluumia ei Knucklebonen lauteilla säästellä.
Oscar toteaa perussoundinsa syntyvän pitkälti sormista, kitarasta ja vahvistimesta. Silti hän omistaa pedaaleita yli 40, joista keikoille otetaan kulloisetkin suosikit.
– Tärkein on Bossin viritysmittari, joka on kulkenut mukana 15 vuotta. Muita tärkeitä ovat Foxx Tone Machinen -fuzz, Crowther Hot Cake -overdrive sekä vanhat Ibanezin delayt AD80 ja Delay Champ CD10. Soundini koostuu yhdestä tai kahdesta rouheasta perussoundista, sitten se uskomaton oktaavi-fuzz ja siihen päälle delay. Ja yhtään digitaalista laitetta ei minun arsenaalistani löydy, toisin kuin Jarkolta, jolla on yksi. Soundi-ihanteeni on räävitön ja dynaaminen, joka elää soittotatsin mukaan. Paljon karvasta, rapeaa, törkeää ja läsnä olevaa säröä, eikä ”Totoa”. Soundini on usein melko hendrixmäinen, vaikka en sitä suoranaisesti tavoittelekaan.
Halonhakkuuta ja roiskimista
Jarkko toteaa aina pitäneensä Telecasterin tallamikin tuottamasta tiukasta ja kirkkaasta soundista, joka tosin on siirtynyt Knucklebone Oscarin myötä kiellettyjen asioiden listalle.
– Oscarilla on nasaali soolosoundi, joten minun komppisoundini pitää olla tukeva, tummempi ja hyvin yhteen soiva sen kanssa. Pääasia on, että soittoni tukee kokonaisuutta ja antaa tilaa Oscarille, hän summaa.
– Ei näitä asioita ole palavereissa mietitty, mutta kuitenkin kiinnitetty aika paljon huomiota bändin yhteiseen sointiin.
Keikoilla kitaristeilla käytössä on piuhojen sijaa langaton järjestelmä, joka vaikuttaa jonkin verran myös soundiin. Etenkin jotkut fuzz-pedaalit menettävät Oscarin mukaan langattomassa signaalitiessä ikävästi luonnettaan, mutta toisaalta liikkumisen vapaus tuo show-tunnelmaan omat mahdollisuutensa.
– Periaatteessa meidän hommassa pieni soundihävikki ei haittaa yhtään. Tämä on kuitenkin enemmän halonhakkuuta kuin mitään pitsinnypläystä. Kunnon roiskimista.
Knucklebone Oscar on sittemmin vieraillut Riffissä myöss pitkään julkaistussa Elämäni kitarat -juttusarjassa kertomassa tarkemmin soittimistaan. Tämä artikkeli julkaistiin alun perin Riffin numerossa 5/2019 ja juttu avataan Riffin verkkosivustolle sunnuntaina 2.4.2023. Artikkeli löytyy myös Riffin digitaalisesta näköispainoksesta, joka on jo nyt ostettavissa Lehtiluukku-palvelussa.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2011. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
