Itsenäisessä levynteossa ja itsensä tuottamisessa on puolensa, mutta myös sudenkuoppansa. Laura Airaksinen kertoo projektista, jossa sekä matka että lopputulos olivat tärkeitä.
Laulaja-lauluntekijä Laura Airaksisen debyyttilevy ”Ilman suuntia” (Studio 57) julkaistiin 2014, seitsemän vuoden puurtamisen tuloksena. Albumia tehtiin hyvin monessa paikassa, niin Suomessa kuin ulkomailla, ammattistudioissa ja kotioloissa. Muusikoitakin levyllä vierailee aikamoinen liuta 13 eri maasta. Lisäksi Airaksinen tuotti levystä toistaiseksi julkaisemattoman englanninkielen version.
Jo vuonna 2007 aloitettu ja vuosien varrella ”Reppulevyksi” ristitty projekti oli polveileva ja välillä raskaskin. Samalla se on kuitenkin ollut tekijälleen myös monella tapaa mielenkiintoinen. Vanhaa sanontaa mukaillen, tärkeintä on ollut sekä matka että päämäärä.
”Pahin asia on se, ettei ole deadlinea.”
Kun tapasimme haastattelun merkeissä alkuvuodesta 2015, Laura Airaksinen oli juuri vaihtanut maisemaa Helsingistä Fiskarsin Ruukkiin, missä laulunkirjoituskin on kuulemma aina onnistunut helpoiten. Vaikka musiikia on tullut tehtyä koko ikä, julkiset esiintymiset Airaksinen on aloittanut vasta varttuneemmalla iällä.
– Minulla oli esiintymiskammo, joka johtui siitä, että pienenä tuli vertailtua omia taitoja vanhempien veljien kykyihin. Itse olin toimittajana YLE:llä monta vuotta. Jossain kohtaa tuli työuupumus, ja aloin kotona kirjoittaa lauluja aktiivisemmin. Kun olin tehnyt neljä biisiä, työkaveri sai demoni ja pisti eteenpäin, mikä johti siihen, että Warnerilta A&R otti yhteyttä. Myöhemmin piti ratkaista se, miten uskaltautua lavalle, Laura muistelee.
Se tapahtui ystävän järjestettyä esiintymisen, jossa saattoi olla ison kokoonpanon mukana vailla paineita. Vajaa 10 vuotta sitten syntyi päätös jäädä pois toimittajan töistä ja keskittyä musiikkiin.
– Olin jotain 28-vuotias, ja joku kommentoi, että sullahan on tuo valtiotieteiden tutkinto ja sä olet jo aika vanha. Toisaalta jostain taas sanottiin, että singer-songwriter voi olla vaikka 37- tai 45-vuotias kun hän aloittaa. Riippuu vähän musagenrestä, Laura pohtii.
Kun trio ei riittänytkään
Kun esituotanto levy-yhtiön kanssa eteni, kävi ilmi ettei molempia osapuolia miellyttävää näkemystä vielä synny. Koska omassa päässä kyti visio, syntyi ajatus tuottaa levy itse ja etsiä julkaisija sen jälkeen. Studio Tukholmassa ja simppeli piano-trio-toteutus ei kuitenkaan tuottanut riittävää tulosta ja projektin luonne muuttui.
– Se oli sitten vähän sellainen minun köyhän miehen Sibis. Alkuun eräs kaveri neuvoi miten Sonaria käytetään, hänellä oli hienot laitteet kellarissaan, ja aloin siinä sitten mideillä säätämään. Sen takia sovitukset alkoivat kasvaa ja kasvaa. Alkuperäinen ajatus simppelistä triolevystä lähti ihan käsistä.
Välillä inspiraatiota oli haettava ihan muualta.
– Lähdin New Yorkiin, hankin Macin, opettelin Locigin ja Pro Toolsin, mutta raitoja oli satoja per biisi eri koneilla ja eri muodoissa, joten tulin lähes hulluksi. Lopulta meni vuosia siihen, että musaopettajan työn ohessa istuin Punavuoren yksiössäni ja editoin niitä hirveitä raitakasoja. Siinä vaiheessa tulikin jo tunne, että haluaisi tehdä jotain uutta, kun nämä on niin vanhoja biisejä. Mutta levy oli vaan pakko pusertaa kasaan.
Plussat ja miinukset
Lopulta kummatkin levyt miksattiin pääosin Tukholmassa Robert Wellerforsin studiolla, tosin mukana on myös muiden tekemiä miksauksia ja pari Mikko Kososen tuotantoa. Nyt kun julkaisustakin on jo hieman aikaa, on plussien ja miinuksien vuoro. Mikä oli tässä prosessissa vaikeinta?
– Pahin asia on se, ettei ole deadlinea. Samoin omana tuottajana toimiminen oli yhtä helvettiä minulle. Kappaleista oli monia eri versioita; jos on neuroottinen perfektionisti, niin on se vaara, että tuoreus katoaa. Tulin myös siihen tulokseen, etten tekisi enää näin hitaita biisejä. Tulevaisuudessa olisikin kiva jos löytyisi joku tuottaja, jolla olisi samat sävelet, Laura pohtii.
Toisaalta, plussan puolella ollaan, jos kokonaisuutta ajatellaan.
– Alkuperäinen ajatus on ollut tehdä sillä tavalla ajattomia biisejä ja arreja, etteivät ne olisi vain tietyn vuoden kamaa. Samalla on tullut testattua sitä, että seisonko noiden kappaleiden takana vieläkin. Ja kyllä seison.
– Enkä vaihtaisi pois sitä vapautta kuljeskella siellä New Yorkin kaduilla ja törmätä liikennevaloissa johonkin ihmiseen ja sitä mihin se taas johtaa. Kun 2012 lähdin opiskelemaan The Collectiveen, sieltä avautui ovet keikkapaikoille, joista muuten olisin vain unelmoinut. Sillä matkalla levyn biisitkin kehittyivät uudestaan. Ison levy-yhtiön alaisuudessa en olisi ehkäpä päässyt lähtemään tuonne hillumaan milloin vain, ja suomen kieleen sidottuna en välttämättä olisi saanut keikkailla siellä vapaasti englanniksi.
Väistämättä tulee mieleen kysymys, että oliko tämä taloudellisesti raskas projekti?
– Oli, enkä saa tästä levystä taatusti omiani takaisin. Turha miettiä mitä on mennyt, sen sijaan sillä rahalla on saanut hyvän elämänkoulun. Uskon, että kokemukset poikii jotain muuta.
Spotify vai ei
Laura ulkoisti levyn julkaisun ulkopuoliselle taholle. Koska Studio 57 on pieni yhtiö, sen markkinointiresurssit ovat luonnollisesti rajalliset. Tämä tarkoitti artistin omaa osallistumista promootioon, ja tässä mielessä radiotoimittajataustasta voisi kuvitella olleen hyötyä.
– Kyllä levyä on varmasti ollut siinä mielessä radioon helpompi kiikuttaa, että ollaan vanhoja frendejä; ettei se katoa sinne levykasoihin. Radio Suomi ja Radio Helsinki ovat soittaneetkin biisejä jonkin verran. Musiikkini ei kuitenkaan sovi kovin moneen formaattiradioon, joten ei siinä ystävyys paljon paina, enkä sitä toivokaan.
Airaksinen on etsinyt levyn englanninkieliselle versiolle julkaisijaa ulkomailta, koska Suomessa ei hänen mielestään kannata leimautua kaksikieliseksi artistiksi.
– Collectivessa opettajani Bob Quaranta suositteli lähtemään Nashvilleen ja tarjoamaan kappaleitani sikäläisille artisteille. Syksyllä olin Lontoossa etsimässä pientä levy-yhtiötä levyn julkaisijaksi. Siellä suomalainen lauluntekijä Sansa neuvoi, että kannattaa melkein ensin julkaista ilmaiseksi EP Spotifyssa ja kasvattaa vaivihkaa kuuluvuutta netissä muutamalla kappaleella.
Sen sijaan Ilman suuntia -levyn kappaleita ei laitettu heti suoratoistoon, vaikka sillä ehkä saavuttaisikin kuulijoita nopeammin.
– Levy-yhtiöllä oli kokemusta siitä miten levymyynti romahtaa, jos levy laitetaan molemmissa formaateissa jakoon samaan aikaan. Siitä oli vääntöä facebookissani; monet olivat sitä mieltä, että keikoillahan ne levyt myydään, joten antaa ihmisten tutustua matskuun netissä. Toisaalta levystä tuli aluksi tilauksia, kun ihmiset olivat esimerkiksi Lapissa etsineet sitä turhaan ja sitten ostaneet Helsingistä. Jos levy olisi ollut Spotifyssa eivät he varmaan olisi nähneet sitä vaivaa, Laura arvelee.
Laura Airaksisen kotisivut aukeavat tämän linkin kautta.
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2015. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
