Tuottaja-miksaaja-muusikko Oona Kaparin soololevy Maailmojen murheet otti syntyäkseen melkoisen tovin. Levy sisältää kappaleita noin kymmenen vuoden periodilta, ja lisäksi artisti on myös tuottanut levyn itse. Miten kaikki saatiin maaliin?
Maailmojen Murheet on kirjoittajan korvaan aika koneelliselta tuntuva levy, mutta Oona Kapari kertoo, että pintakerroksen alta löytyy kuitenkin paljon live-soittoa ja akustisia soittimia, kuten kitara, rummut (Jari Salminen), basso (Visu Uimonen), piano (Emilia Takayama), kantele (Maija Kauhanen) ja viulu (Iiris Pyrhönen-Koivula). Osan näistä soittimista, varsinkin rummut, Kapari äänitti Finnvoxilla, mutta muuten levy on tehty paljolti hänen työhuonestudiollaan.
– Aika paljon tuota live-soittoa olen sitten leikellyt ja käsitellyt, esimerkiksi monet koneellisilta kuulostavat asiat ovat soittimien efektointeja. Tosi paljon teen sillä tavalla, että äänitän ensin esimerkiksi kitaralla, ja alan sitten ”syntetisoimaan” sitä, kertoo artisti-tuottaja metodistaan.
Oona Kapari opiskeli Helsingin Pop-Jazz Konservatoriolla ensin muusikoksi (kitara), jonka jälkeen hän hankki samasta koulusta vielä erikseen musiikkiteknologin paperit. Työharjoitteluun Kapari haki Finnvoxille, ja jäi sinne lopulta töihin kahdeksaksi vuodeksi. Kun omia tuotantotöitä alkoi olla paljon, hän hankki yksityisen työhuoneen ja perusti myös levymerkin (Kuohu Records).
– Koulutuksesta sain tekniset taidot ja opin käyttämään Pro Toolsia. Opeteltiin myös perusasiat, kuten signaalitie ja äänenmuokkaus: esimerkiksi mikä on kompressori ja mitä se tekee. Eli siis tällaista teoriapohjaa. Varsinaisen työn oppii sitten kyllä vasta töissä, Oona kertoo.
Kuinka maailmojen murheista selviydytään?
Kun laulujen tekstejä kuuntelee, niin Maailmojen murheet ei tunnu olevan albumina sieltä iloisimmasta päästä. Sanoista välittyy ahdistuneisuutta, mutta lopulta kyllä toivoakin. Levyn lopussa halataankin puuta.
– Levyn työnimi oli ”Maailmojen murheet ja kuinka niistä selviydytään”. Jätin siitä sen loppuosan sitten pois, mutta levyllä on kuitenkin sellainen kaari, missä loppupuolella päästään sinne toivon puolelle. Lopussa on se ymmärrys siitä, että maailma on tällainen kuin on, eikä sille kauheasti voi mitään: koko maailman perspektiivissä ne omat murheet eivät ehkä niin valtavan suuria ole, Oona toteaa.
Oona Kapari kertoo, että varsinaisesti hän lähti säveltämään ja sanoittamaan albumiaan yli kymmenen vuotta sitten.
– Silloin ajattelin, että haluan tehdä levyn, ja aloinkin tekemään sitä. Sitten se jäi kesken monestakin syystä. Tuolta ajalta on jäänyt levylle muutama kappale, kun taas jotkut ovat enemmän tätä päivää ja loput siitä väliltä. Siinä mielessä tämä on ehkä poikkeuksellinen levy, että tuo kymmenen vuoden aika näkyy noissa teksteissä, sillä niissä on vähän kuin oma elämänkaari tuolta ajalta. Kappaleista uusimmat, Antaa uurteiden tulla ja Puunhalaaja, ovat niitä positiivisia.
Tämä pitkä aikajänne mahdollisti Oonan mukaan sen, että hän pystyi ylipäänsä oman levynsä itse tuottamaan. Tuttujen musiikintekijöiden biisiringissä hän sai kyllä lauluista palautetta, mutta lopulta kuitenkin pitkät tauot antoivat perspektiiviä tuotannollisiin asioihin.
– On ollut pitkiä aikoja siinä välissä, jolloin en ole kuunnellut kappaleita ollenkaan, jotta olen myöhemmin pystynyt tuoreilla korvilla arvioimaan niitä.
Kappale syntyy ensin slovarina
Oona Kaparin musiikki on persoonallista, ja siksi kiinnostaa myös se, että mistä hänen tyylinsä tulee – siis onko tärkeitä esikuvia? Saan vastauksen, ettei hän ole koskaan ”fanittanut” varsinaisesti mitään bändiä tai artistia, vaan ne esikuvat ovat enemmänkin yksittäisiä albumeita, kuten Princen Diamonds and Pearls ja Massive Attackin 100th Window, samoin kuin Keith Jarretin Köln Concert. Myös Björkin ja brittiartisti Self Esteemin (Rebecca Taylor) musiikki kiinnostaa.
Oman lauluntekotapansa Kapari osaa kyllä purkaa sanaiseen muotoon varsin selkeästi.
– Yleensä aloitan tekstistä siten, että minulla on joku ajatus tai tunnetila. Puran siihen kaikenlaisia tunneasioita muutenkin, mutta joskus tulee vain mieleen jokin juttu, mistä haluan kirjoittaa. Sitten teen ensimmäisenä kertsin, josta tulee myöhemmin A-osa, Oona nauraa.
Musiikki tulee tekstin pariksi pikkuhiljaa, ja soinnut etsitään siinä vaiheessa, kun teksti on paperilla.
– Sanat pyörivät pitkään mielessä niin, etten kirjoita edes mitään ylös. Siinä vaiheessa alkaa jo muotoutua myös jokin melodia. Kun jutun juoni on valmis, istun sohvalle vihkon kanssa ja kirjoitan sanat oikeasti. Sen jälkeen en enää malta pysyä pois pianon tai kitaran ääreltä, koska melodia alkaa jo kaivata sointuja kaveriksi.
– Aika usein käsissä on sitten jonkinlainen slovari, jonka annan hautua, kunnes se pulpahtaa takaisin ajatuksiin. Siinä vaiheessa huomaan, että lauluhan on ihan sairaan hidas ja se toimisi paremmin nopeana. Tuolloin minulla käynnistyy yleensä jo tuotantoprosessi, Oona perkaa.
Maailmojen murheet -levyn päättävä, pelkällä puoliakustisella jazz-kitaralla säestetty Puunhalaaja on lähellä tätä slovarimuotoa. Oona toteaa myös, että kappale on samalla hänen paluunsa juurille eli kitara/laulu-esittämiseen.
– Se on viimeistä lausahdusta (”…ku se tykkää siitä”) myöten alkuperäistä demoa vastaava. Äänitin demon alunperin himassa akustisella kitaralla, jolloin se oli vielä vähän folkimpi versio. Kun halusin ottaa siihen jazz-tyylisen kitaran, niin siinä kohtaa biisi vähän muuttui, sillä kun vaihdan instrumenttia, tykkään tehdä myös erilaisia sointukäännöksiä. Puunhalaaja on myös ainoa levyn kappaleista, joka on äänitetty yhtenä kokonaisena ottona, eikä sitä ole viritetty tai leikelty ollenkaan.
Kaparin tuotantofilosofiassa live-otto ja editoitu aines eivät ole toisensa poissulkevia asioita.
– Kun haluan, että joku kuulostaa robotilta, niin sillä tulee olla myös jotain mihin se vertautuu. Haluan, että tarvittaessa soittajan kädenjälki voi kuulua sellaisena kuin se on tallennettu ja siellä saa olla esimerkiksi rytmistä vaihtelua. Rakastan myös dynamiikkaa, mitä tällä levyllä on valtavirtamusiikkiin verrattuna poikkeuksellisen paljon.
Boksissa
Oona Kapari toteaa, että hänelle tietokone ja Pro Tools ovat aina olleet se luonnollisin alusta työskennellä. Koneen parina hänellä on Universal Audion äänikortti, jonka kautta mukaan saa sitten klassikkolaitteiden mallinnetut versiot, ja ”ne ovat kaikki käytössä”.
– Biisinkirjoitus- ja äänityspuoli ovat minulla ehdottomasti tietokoneen ulkopuolella. Siinä vaiheessa, kun alan pakettia kasaamaan on Pro Tools on minun pääsoitin. Myöskin Finnvoxilla työskentelin tietokoneella, tosin jonkin verran käytin esimerkiksi Lexiconin kaikuja. Sen sijaan äänittäessä minulla on kyllä oikeita kompressoreita käytössä. Ihminen on psyykkinen hahmo, ja kyllä sitä varmasti tekee toisenlaisia ratkaisuja, jos on boksissa tai jos käyttää ulkoisia laitteita. Siinä varmasti tapahtuu päässä asennemuutoksia.
Kaikkein tärkein tekijä Oonalle on kuitenkin hyvä akustiikka, ja sen hän on saanut hyvin tuta Finnvoxilta omaan pajaan siirtyessä. Työhuoneeseensa hän on asentanut strategisiin kohtiin isoja akustiikkapaneeleita, mutta peruslähtökohtaa sekään ei muuta.
– Äänittäessä vaikuttaa ehdottomasti se missä tilassa tehdään, minkälaisilla mikeillä äänitetään ja minkälaisella laitteistolla. Erityisesti sen olen nyt huomannut, että kun ensin teki Finnvoxilla kahdeksan vuotta ja sen jälkeen yrittää saada tässä työhuoneessa samanlaista soundia, niin on se kyllä tosi ison työn takana.
Kun tuotantourakka oli valmis, Kapari myös luonnollisesti miksasi levynsä omassa pajassaan. Kuitenkin yhden kappaleen (Ruumiinosat) kohdalla on miksaajaksi merkitty Greg-Woodford Wells (tutummin Greg Wells), jonka tuottajan, muusikon, lauluntekijän ja äänittäjän taitoja on hyödyntänyt yksi jos toinenkin hittiartisti. Kuinkas nyt näin sattui?
– Olin Tukholmassa Battle of Stockholm -seminaarissa, missä Andrew Scheps ja Greg Wells opettivat. Siellä kukin sai myös soittaa yhden oman biisin, joista saimme sitten palautetta heiltä. Greg innostui Läpikuultava-kappaleestani ihan hirveästi, minkä johdosta olemme pitäneet somessa yhteyttä. Sitten korona-homman alkaessa huomasin, että Greg teki sellaisen hyväntekeväisyystempauksen, jossa hän miksaisi yhden biisin ilmaiseksi, mikäli lahjoittaa 100 dollaria Doctors Without Borders -järjestölle. Onneksi olin nopea. Tuollainen summa on nimittäin hänen miksauksestaan aika vähän. Lisäksi Greg otti näyttökuvat kaikista plugareista, lähetti koko session stemmoina, ja kertoi mitä hän oli biisille tehnyt.
Löytyikö tästä uutta näkökulmaa omaan tekemiseen?
– Kaikkein haasteellisinta minulle on ollut omien kappaleiden miksaamisessa oma laulusoundi, sillä kuulen tietysti ääneni erilailla ja siinä olevat asiat häiritsevät minua eri tavalla kuin ulkopuolista kuuntelijaa. Kun sain Gregiltä pelkän laulusoundin miksattuna siten kuin hän sen kuulee, pystyin käyttämään sitä referenssinä levyn muissa kappaleissa. Se oli tosi mahtava juttu, Oona iloitsee.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2021. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
