Helmikuussa 2011 suomalaisille tarjoiltiin iso annos basismia, kun Jan-Olof Standbergin johtama Standberg Project sai vieraakseen veteraanisoittaja Paul Jacksonin (28.3.1947– 18.3.2021), ja kolmanneksi basistiksi kiertueelle liittyi vielä virolainen Raul Vaigla. Saman käynnin aikana julkaistiin bändin studiolivenä äänitetty CD-tupla, jossa Jackson on monilla raidoilla mukana.
Mikäli Jacksonin pitkää uraa funkin ja jazzin parissa täytyy lukijoiden mieleen palauttaa, oiva lähtökohta on Herbie Hancockin taustaryhmäkseen kokoama Head Hunters, joka yhdessä Hancockin kanssa ja myöhemmin omissa nimissään on purkittanut joukon groovauksen klassikoita. Tukevia bassolinjoja on vuosikymmenten varrella taltioitu kymmenille levyille arvovaltaisessa seurassa.
Olet tehnyt yhteistyötä Jan-Olof Standbergin kanssa. Mitä on meneillään?
– Jan on hyvä kaverini ja tämä nykyinen homma on ollut vaihtelevasti käynnissä pari vuotta. Olen käynyt auttamassa levyn kanssa ja samalla teen itseäni tunnetuksi Suomessa. Täällä on uskomattoman paljon hienoja tapahtumia, varsinkin festarit kesällä. Ja tietysti on aina kiva soittaa toisten basistien seurassa.
– Nyt meillä on tullut hieno tupla-albumi, jossa sain olla mukana täkäläisten hyvien soittajien kanssa. Kappaleista on suuri osa Janilta, mutta minäkin tein jotain mukaan. Kivaa on ollut. Tällaisiin projekteihin yritän tuoda mukaan intuitiotani muusikkona olemista.
Kun mukana on kerralla useampia basisteja, nytkin keikoilla jopa kolme yhtä aikaa, miten jaatte tehtäviä?
– Ei ole tarvetta jakaa, kun soittajat ovat hyviä. Annan neuvoja ja sovitan, mutta voin aluksi odottaa ja kuunnella muiden tekemisiä, ennen kuin lisään oman osani. Aina löytyy joku kohta, johon lukittua ja yhdistää muiden soitot. Tällaisessa olen aika hyvä, sehän juuri on ollut minun hommaani. Basistien kanssa tämä on erityisen kivaa, koska Jan ja Raul ovat eteviä ja osaavat pitää oman tienoonsa kunnossa ennen sieltä lähtemistä ja takaisin tuloa. Näin syntyy groove.
Olet soittanut levyille monia väkeviä bassolinjoja. Kuinka ne on tapana tehdä; onko basso nuotinnettu ennakkoon tai kuviot kokeiltu valmiiksi?
– Ainoat valmiit bassolinjat ovat minun alkuperäiset ideani biisin tekovaiheesta. Muutoin tunnesisältö on se mitä haluan eniten. Minulla on ollut täydet vapaudet muiden kanssa soittaessani. Herbiellä oli aika vankka käsitys, mitä hän kappaleisiinsa haluaa ja hän saattoi antaa sointulapun, joihin kuulemani perusteella toisinaan muutin säveliä. Ajattelen bassolinjojani kuin maalausta; bassokin voi piirtää kuvan eikä pelkästään pitää kiinni perussävelestä. Basson osuus voi olla väkevä lausunto kuten Chameleon ja Spider tai lyyrisempi ja silti pohjustuksena pysyvä. Nuorempia opettaessani haluan korostaa, ettei soittamisen määrä ja nopeus ole tärkeimpiä. Tietysti pitää harjoitella niitäkin paljon, mutta vaikeampaa on soittaa simppelisti ja suoraviivaisesti ja toistaa sama täsmälleen samanlaisena monen monta kertaa.
Äsken mainittu Chameleon on yksi Hancockin ja Headhuntersin tunnetuimmista biiseistä, peräisin heidän ensimmäiseltä yhteiseltä albumiltaan. Alun bassottelu ei kuitenkaan ole Jacksonilta äänitetty.
– Bassolinja on minun tekemäni, mutta tuottaja päätti sijoittaa levylle saman syntetisaattorilla soitettuna. Kun kappale alun perin äänitettiin, soitin sen bassolla. Koko kappaleen tekeminen kesti kolme päivää ja siihen tarvittiin viisi kelallista nauhaa. Käytin silloin Fenderin '55 Precision/Telecaster-bassoa, johon Bartolini oli tilauksesta tehnyt erikoismikin. Niitä tehtiin vain kolme ja minulla on ollut kaksi. Siinä oli nelikanavainen lähtö, joka kielelle erikseen. Kun lisäksi oli alkuperäinen monomikki käytössä, minulta lähti viisi kanavaa miksauspöytään. Fred Catero oli loistava äänittäjä ja hän pystyi miksaamaan joka kielelle parhaan mahdollisen soinnin ja stereoerottelun. Se oli ainutlaatuinen järjestely ja albumikin voisi olla ainutlaatuisempi jos se olisi jätetty mukaan. Mutta saman albumin muilla raidoilla on käytetty samaa 4+1 tekniikkaa. Tuo basso, nimeltään Geraldine, on minulla vieläkin ja sen kuva näkyy kotisivullani.
Basistina kuulut rytmiryhmään rumpalin kanssa ja teidän tehtävänne on luoda pohjat muiden soittamiselle. Funkissa monesti mennään 16-osien jaolla; ajatteletko itse soittoasi 16-osien tarkkuudella?
– En todellakaan. Aina klinikoilla opettaessani annan alkuun yksinkertaisen tehtävän, jossa opetellaan laskemaan tarkasti aikaa sekunti kerrallaan. Jos pystyy laskemaan aikaa ja tuntemaan ajan sisällään, ei tarvitse ajatella sävelten kestoa, nehän liittyvät tempoon. Tempo ja ajan määrä määrittelevät tilan, johon sopiva määrä säveliä sijoitetaan. Ei siis mitään osia, vaan fraaseja tai pitkistä sykkeistä koostuvia aaltoja. Ja liikaa 16-osia soittamalla ei jää aikaa kuunnella toisten tekemisiä. Mieluummin haen yhdelle sävelelle tilan fraasin sisältä.
– Basso voi rumpujen lisäksi toimia yhteispelissä jonkin toisen soittimen kanssa. Olen soittanut pianoa ja pasuunaa sekä armeija-aikoina fagottia, minkä ansiosta en joutunut Vietnamiin, ja tietysti kontrabassoa. Minua on laitettu lokeroihin kuten funk ja jazz, mutta lopulta basson ääni on minulle se tärkein, eikä markkinointiin tarvittavat genret. Jos bassosta lähtisi vielä enemmän ääniä, käyttäisin niitäkin koko rekisterin alueelta.
Miten sommittelet soittosi rumpalin tekemisiin; tykkäätkö soittaa juuri iskulle vai eteen tai jälkeen?
– Kaikille noille on syynsä. Soiton sijoittelulla basisti voi vaikuttaa kappaleen tunnesisältöön. Aluksi pitää tietää, missä rumpali on menossa ja hänelläkin voi olla oma tapana seurata biittiä. Haluanko olla edessä yhtä aikaa rumpalin kanssa? Haluanko jäädä vähän jälkeen ja luoda puskevan fiiliksen? Tai jos jään reilusti jälkeen, saadaan tosi tuhti groove.
– En tietenkään saa liikkua siitä, jonka olen valinnut, eikä rumpalikaan saa. Tällaisia teimme Mike Clarkin kanssa varsinkin albumilla Thrust, mutta meillä olikin tapana treenata tosi paljon. Tarkoituksena oli pitää tiukasti kiinni omasta paikasta, eikä saanut tasoittaa. Monet rumpalithan pyrkivät kuuntelemalla ottamaan kiinni basistin tai toisin päin. Itse kuuntelen rumpalin tyylin aluksi, haen oman tilani ja silloin rumpalin pitäisi lukittua omaansa ja pysyä siinä. Nämä asiat eivät ole helppoja, eivätkä niitä kaikki edes mieti, mutta kun ajan laskeminen sujuu, pystyy näkemään biitin mielessään ja tilan siinä ympärillä. Näin soitetaan aikaa musiikissa ja sen kun tietää ja osaa, niin on etevä soittaja ja tiedostaa tunnesisällön samalla.
Sinulla on mukana aika erikoinen basso, kerropa siitä?
–Tämä on Amy, ainoa kappale maailmassa. Se on ESP:n rakentajamestari Hiroki Hayashin tekemä. 28 nauhaa ja alin kieli voidaan vivulla tiputtaa D:ksi, jolloin alla on vielä kaksi ylimääräistä nauhaa. Kevyt ja tasapainoinen runko, Bartolinin mikki ja midi, jolla voidaan ohjata joko Rolandin VB-99:a, Axonia tai muita 9-piikkisellä liitännällä varustettuja syntikkalaitteita. Lisäksi tämä on suunniteltu niin, että ylimmille nauhoille voi kurottaa helposti ja basso pysyy tasapainoisesti pystyssä vaikka vahvistinta vasten nojaten. Meillä olisi Hayashin kanssa oikeudet valmistaa näitä muillekin, mutta se ei luultavasti olisi järkevää.
Kaikissa kuvissa olen nähnyt sinulla nelikielisen basson. Et näköjään harrasta useampia kieliä, kielten määrä määrittelee sinun taajuutesi.
– Kun on 28 nauhaa ja vielä matala D, en tarvitse enempää kieliä. Nyt saan samat äänet kuin kontrabassolla ja tämä riittää. Käytän koko tämän basson äänialaa. Oikealla kädellä näppäilen sormilla enkä peukalolla. Vahvistimina minulla on näillä Suomen keikoilla TC Electronic ja EBS Fafner.
Olet asunut Japanissa jo parikymmentä vuotta, olet mukana sikäläisessä musiikkielämässä soittajana ja sinulla on musiikkikoulu. Täällä tunnetaan kyllä ilmiönä J-pop, mutta onko olemassa myös J-funk?
– Onhan siellä J-kaikkea. Olipa musiikkityyli mikä tahansa maailmalta, joku taatusti harrastaa sitä Japanissa. Japanilaiset rakastavat kaikkea musiikkia ja soittavat innokkaasti. Tällä hetkellä lauletaan enimmäkseen japaniksi, mutta varmaan kohta rupeaa tulemaan englanniksi esiintyviä. Kykyjä riittää ja vain kieli on estänyt pääsyä maailman parhaiden joukkoon. Loistavia laulajia on paljon, myös Singaporesta, Hong Kongista, Kiinasta ja Koreasta. Aasiassa asuessani olen opettanut esiintymisen taitoja laulajille ja eri soittimien taitajille ja olen nähnyt muutoksen tapahtuvan. Toivottavasti muutokset kulttuurissa eivät johda samanlaisiin ongelmiin, joita meillä Yhdysvalloissa on ollut.
Lisätiedot: Paul Jacksonin kotisivusto
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2011. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
