Vuosien varrella Riffissä on julkaistu useitakin Pekka "Pave" Maijasen (3.9.1950 – 16.1.2021) haastatteluita. Niissä on poikkeuksetta puhuttu musiikin tekemisen arkisista asioista, pienistä ja suurista iloista, vastoinkäymisistä ja pettymyksistäkin.
Kuten tässä, vuonna 2006 Riffin printtinumerossa 4/2006 alunperin julkaistussa jutussa.
Ajatellaanpa musiikin tekemisen monia vaiheita: säveltäminen, sanoittaminen, sovittaminen, soittaminen, laulaminen, äänittäminen, tuottaminen, esiintyminen. Monikin artisti on mukana muutamassa näistä, mutta Pave Maijasella on kokemusta kaikista. Sekä omalle nimellään, bändeissä, että muiden taustavaikuttajana.
Ihan elämäkerralliseen urakatsaukseen ei tässä haastattelussa mennä, joten monia Maijasen tekemisistä jää pois. Keskustelussa ei sivuttu esimerkiksi Euroviisuedustusta tai UNICEFin hyväntahdon lähettilään tehtäviä – erinomaisia saavutuksia nekin.
Niiden sijaan hän halusi kertoa asian, jota en olisi osannut kysyäkään. Se liittyy Maijasen aivan ensimmäisiin keikkoihin jo ennen kouluikää, huuliharpistina Lappeenrannan varuskunnan juhlissa ja kaupungillakin:
– Lapset ovat herkkiä kaikenlaiselle. Jos näillä keikoilla oli sattunut jotain vastoinkäymisiä tai mokia, koko urani olisi voinut jäädä toteutumatta. Mutta koko juttu sujui nastasti ja oli pohja kaikelle tälle soittamiselle ja esiintymiselle, josta olen aina nauttinut paljon ja tänä päivänä enemmän kuin koskaan.
Triosta toiseen
Tapasin Maijasen hieman ennen 30 vuoden tauon jälkeen yhteen palanneen Rock ’n Roll Bandin Tampereen keikkaa. Lehden ilmestyessä yhtyeen loppuvuoden ’05 kiertue on jo historiaa, eikä jatkoa ollut luvassa, mutta onneksi viimekesäinen Puistobluesin keikka taltioitiin ja se on julkaistu CD:na ja DVD:na.
Luonteva alku jutustelulle oli saman illan bändi, ja nykyhetken ymmärtämiseksi palattiin hetkeksi vuosien taakse yhtyeen syntyvaiheisiin. Olimme muuten samaa mieltä siitä, että Rock ’n Roll Band on yksi parhaista yhtyenimistä kautta aikojen, Maijasen mielestä jopa musiikkihistorian Top 10-ainesta.
– Tämän bändin perustaminen 30 vuotta sitten oli aika lailla Janne Ödner -vainaan idea, Maijanen muistelee.
– Janne oli aika erikoinen jätkä, näkijä joka hääräili bändien takana monissa jutuissa. Pääsin intistä ’74 ja Jannen ideana oli laittaa minut yhteen Daven [Lindholm] kanssa. En tiedä kaavailiko hän itseäänkin mukaan – ehkä ei.
Kolmanneksi bändiin tuli Affe Forsman rumpaliksi. Ödnerillä oli ollut osuutta toisenkin samoihin aikoihin vaikuttaneen supertrion kasaamisessa, sillä juuri hän esitteli nuoren Ile Kallion Remu Aaltoselle Hurriganesin syntyvaiheissa. Mutta annetaan Maijasen jatkaa.
– Bändi teki keväällä ’75 singlen Daven biisistä I’m Gonna Roll, joka sai aikaan sen, että keikoilla oli pirusti väkeä alkaen vappuaatosta elokuun johonkin päivään asti, jolloin bändi levisi. Syitä leviämiseen on esitetty monia, vaikea on itsekin tietää mikä se oli. Joka jätkälle tuli muita hommia: Dave ja Affe lähtivät Pen Lee -juttuun ja itse menin Järvisen (Albert) kanssa kimppaan ja tehtiin Royals.
– Hajoamisen jälkeen syyskuussa äänitettiin vielä levy Everybody Needs Dance Music Sometimes. Sillä oli mukana biisejä, joita bändi ei ollut koskaan edes soittanut ja tämä tarkoittaa sitä, että tällä rundilla esitetään monia niistä ensimmäistä kertaa livenä. Dave on voinut joitakin soittaa omilla keikoillaan, mutta ainakaan minä en ole niihin koskenut.
Muualta löytyneen tiedon mukaan Lindholmin bändi Catlook Gypsies esitti aikoinaan joitakin Dance Musicin biisejä keikoilla.
– Kesällä ’04 Dave soitti minulle ja ehdotti yhtä keikkaa, kun Rockibändistä tulee 30 vuotta. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan ja Affe oli painottanut ehtona, että tehdään uuttakin matskua. Sovittiin, että keikka tehdään kesällä ’05 ja single myös. Minulla oli kuva juhannuskokosta singlen kanteen ja ehdotin Davelle, että tee biisi Rock ’n Roll Fire, niin minä teen Rock ’n Roll Water.
Single julkaistiin vappuna, keikka oli Puistobluesissa ja bändi otettiin hienosti vastaan. Pieni piilokeikka oli tehty muutama päivä sitä ennen.
– Puistobluesin jälkeen Norres (Lasse) oli heti puhaltamassa niskaan ja sanottiin Lasselle, että jos kysyntää tulee, syksyllä voidaan tehdä pikku rundi. Kysyntää syntyi ja tässä mennään. Kahdeksan keikkaa takana ja seitsemän vielä jäljellä. DVD on juuri julkaistu ja keikan lisäksi siinä on mukana Seppo Pietikäisen tekemä puolituntinen dokkari kevään treeneistä ja singlen tekemisestä. On ollut ilo todeta, että paikat ovat olleet täynnä ja meidän ikäiset tyypit ovat lähteneet liikkeelle. Sellaista jengiä, joka aikoinaan näki bändin ja tietysti nuorempaa porukkaakin.
– Minusta yksi tärkeä osa Rock ’n Roll Bandin sointia on se, että meillä on useita erikoisia Daven biisejä. Ei mitään kolmen soinnun rokkia tai bluesia. Vaikea niitä on luokitella, enkä edes halua… …Davemaisia. Hän esitteli biisit ja niitä ruvettiin soittamaan – ei ollut mitään ohjeita tai valmiita bassokuvioita minulle. Jos nyt joku niiden sovittamiseen puuttui, niin varmaankin minä olen tehnyt joitakin ehdotuksia. Mutta kukaan ei soita 30 vuoden jälkeen samalla lailla ja vaikka biisit ja bändi ovat samoja, soundi on ihan uusi ja tämä tekee homman mielekkääksi.
Takaisin 70-luvulle. Royals mainittiin jo, ja sille ehti kertyä ikää jo hiukan kauemmin kuin Rock ’n Roll Bandille. Maijasen ja Järvisen jatkoksi uuteen trioon kiinnitettiin rumpaliksi Kirkan Islanders-bandistä Ippe Kätkä. Tavoitteena oli mennä hiukan toiseen suuntaan kuin jäsenten aikaisemmat kokoonpanot.
– Royals sai lentävän lähdön heti vuoden ’76 alusta. Uusia biisejä tehtiin nopeasti, Tukholmassa äänitettiin Spring 76, joka onnistui mainiosti ja mediassa oli kohua haastajasta Hurriganesille. Joka paikassa kova meininki, hirveästi yleisöä.
Kova meininki tarkoitti myös lujaa soittamista: käytössä oli isot vehkeet ja tarkoituksena jyrätä kunnolla. Kirjoittajallakin on muistikuva murskavolyymisesta keikasta, jossa bändin taidot ja yhteispeli tulivat kuitenkin puhtaasti selväksi.
Bändin loppuaikoina alkoi kuulua jonkinlaista muuntumista progempaan suuntaa, mikä triolle oli vaikeampaa toteutettavaksi livenä ja kehiin otettiin Mikko Rintanen urkuihin ja syntetisaattoriin.
Samoihin aikoihin uusi aalto hyökyi kuitenkin vahvana vastareaktiona progea ja muuta vanhaa meininkiä kohtaan, suomenkielisen rockin ja punkin suosio kimposi hetkessä ja englanninkielisen Royalsin suksee puolestaan hiipui bändin jäädessä nuoremman polven jalkoihin. Loppu oli lähellä.
Aivan viimeisistä Royalsin keikoista Maijanen muistaa Tampereen yo-talon, jossa katsojia oli parikymmentä, vaikka bändi oli omasta mielestään kovimmillaan. Toiseksi viimeiseltä keikalta Tavastialta äänitetty livelevy puhuu Maijasen mielestä hyvästä kuosista. Koko keikka äänitettiin, mutta levyllä on vain osa – julkaisematonta materiaalia ei kuitenkaan tiettävästi ole enää tallella.
Uusia nousuja uralla
Vaikka Maijasen ensimmäiset koulubändit olivat instrumentaaleja, pian alkoi laulu soida, varsinkin The Beatlesin ansiosta. Tämä ja muut brittiläiset stemmalauluja suosivat bändit ovat olleet hänelle suuria vaikuttajia ja inspiroijia ja Paul McCartneyn, Carol Kayen ja James Jamersonin bassolinjoja on kuunneltu. Bassonuotteja hän ei mielestään lue yhtä hyvin kuin laulua, vaan hankalat täytyy tutkia useampaan kertaan. Matkan varrella on kehittynyt taito kehittää musikaaliset bassolinjat sointumerkintöjen perusteella. Vaikka soitto perustuu pitkälti traditioon, välillä on virkistävää mennä tieltä sivuunkin.
Soitetut biisit olivat kuitenkin pitkään covereita tai muiden tekemää; omien kappaleiden kirjoittaminen alkoi Royalsissa Järvisen kanssa ja jatkui heti perään soolouralla. Tekstit olivat aluksi englanniksi, mutta tuohon aikaan uusi aalto pauhasi niin vahvasti, että kieleksi vaihtui suomi. Alkuun osuikin muhkea hitti:
– Sattumalta ensimmäinen suomeksi kirjoittamani biisi oli Pidä Huolta. Olisikohan siinä viitettä siitä, että minäkin halusin jonon jatkona sanoa jotain. TV-uutisissa oli vähän väliä raportteja Mosambikin sisällissodasta. Hirveitä tapahtumia ja se herätti. Tuli pirunmoinen tarve kirjoittaa jotain ja teksti tuli varmaan 15 minuutissa ja sävel syntyi kitaralla samalla: kova uho ja tempo, koko juttu salamaniskuna. Minulla oli bändi Mistakes ja oli helppo kiikuttaa biisi sille ja kohta studioon.
Biisi jäi henkiin ja sitä kuullaan eri tahoilla, viimeksi RAYn kampanjamusiikkina.
– Kun vauhtiin pääsee, biisin tekeminen on melkein yhtä suurenmoista kuin sen esittäminen, jossa kappale jo luovutetaan toisille. Biisiteko vaatii keskittymistä ja työtä. Stravinskyn sanat lohduttavat: säveltäminen on 10 % lahjakkuutta, 90 % työtä.
Toinen tunnettu Maijasen biisi perustuu kirjeeseen, jonka hän sai luettavakseen. Hänelle sitä ei ollut osoitettu, mutta tunne välittyi.
– Kun luin kirjeen, en voinut tehdä muuta kuin mennä pianon ääreen ja tapailla melodiaa. Asiat ovat kirjeessä ja niin voimakkaasti kirjoitettuna, että sanoitus pohjautuu siihen.
Kappale on nimeltään Ikävä
Iloisempaa menoa kuullaan biisissä Lähtisitkö, joka Maijasen mukaan on takapihan reggae, jonka lähtökohtana oli rytmi – melodia ja sanat tulivat kaupan päälle.
– Tämä oli vuotta ’84. Meillä oli omakotitalo ostettuna Helsingistä ja hirveä asuntolaina päällä. Olin juuri lopettanut studiohommat, jotta voisin aloittaa omia juttuja. Vein demon EMIiin ja sovittiin levyn tekemisestä syksyllä. Se tuli ulos marraskuussa eikä mitään tapahtunut. Taloudellisesti oltiin ihan kusessa. Helmikuussa menin Tohloppiin tekemään Iltatähteä Mikko Alatalon kanssa ja esitin playbackina flyygelin ääressä Lähtisitkö. Kohta biisi pamahti joka paikassa ykköseksi – levy oli ollut kaupoissa kuukausia, mutta vasta TV:n jälkeen jengi hiffasi sen. Pari kuukautta tästä ja oli bändi ja hirveät kiertueet. Levy myi 60 000, siihen aikaan se oli kova lukema. Siihen loppui piipitys: hirveästä ahdingosta pelastus tuli kuin taivaan lahjana, kun biisi helähti kehiin.
Näitä kiertueita muisteli taannoin lehtemme haastattelussa Peter Lerche, joka kuului silloiseen bändiin kitaristina. Seuraava albumi piti vauhtia yllä mm. biiseillä Jano, sekä Joki Ja Meri.
– Tämän jälkeen on ollut tasaista alamäkeä, levy levyltä myynti laski ja 90-luvulle tullessa ei mennyt juuri mitään, Maijanen naureskelee.
Ei nyt sentään. Harpataanpa suoraan pitemmälle 90-luvun puolelle, josta otetaan käsittelyyn Maijasen kaupallisesti menestynein ja yleisömäärältään suurin projekti, hänen omasta mielestäänkin uran isoin juttu.
– Katinkullassa oli pidetty Back To The 60’s-bailuja jo useita vuosia ja Hectorin kanssa valmistettiin sinne ohjelma. [Jo 90-luvun alussa Maijanen tuotti kolme Hectorin levyä ja oli hänen bändissään mukana rundeilla]. Seuraavana vuonna pyydettiin Kirka messiin ja homma kulki hyvin. Kohta Ande Päiväläisellä alkoi raksuttaa: pistetään vielä Willberg (Pepe) tuohon mukaan.
Kun nelikko buukattiin hyvällä menestyksellä ison teleoperaattorin juhliin Kaapelitehtaalle ja yleisön joukossa oli Nokian kesäjuhlien ohjelmista vastaava, oli pian jatkoakin tiedossa viidessä Nokian asiakastapahtumassa ja suksee sen kun kasvoi. Tämä kiinnitti jo Eastwayn Juha ja Jyrki Hytin huomion ja suunnitelmaksi otettiin Hartwall-areenan vuokraaminen konserttia varten nimellä Mestarit. Kukin laulajista esittäisi keskeisiä kappaleita omalta uraltaan, ei välttämättä alkuperäisidean mukaisesti 60-luvun materiaalia.
Keikkajärjestäjät ottivat melkoisen riskin, sillä halli ei ole halpa ja pelkkä omilleen pääsy vaatii useiden tuhansien lippujen myyntiä.
Aluksi verkkainen lipunmyynti kiihtyi lopulta ja ensimmäisellä keikalla päästiin jo yli 10 000 katsojan lukemille. MTV3 tuli mukaan ja kuvasi keikan.
Maijanen muistutti Jyrki Hyttiä, että jos keikka tallennetaan, se täytyy äänittää leveälle nauhalle. Mobile ajettiin hallin pihalle ja tallennus tehtiin Otari 24:lle, äänittäjänä "Hämis" Hämäläinen. Pikaisen miksauksen jälkeen keikka tuli TV:stä muutaman päivän kuluttua. Maijasen vaatimus oli oikeaan osunut, sillä laulajien lisäksi lavalla oli iso taustabändi ja soittokin saatiin laadukkaasti talteen.
– Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä kiertämään tällä porukalla, mutta TV-esityksen jälkeen ei ollut varmaa kiinnostaisiko se enää ketään. Mutta kaikki onnistui niin hyvin, soundit oli hienot ja koko TV-juttu olikin valtava mainos tulevaa rundia varten.
Yhteistyöstä MTV3:n kanssa saatiin vielä lopullinen potku myymään salit täyteen pitkin Suomea:
Mestarit osallistuivat BumtsiBumiin eikä konserttien mainostamista vältelty. Seurauksena sarja loppuunmyytyjä jäähalleja ja konserttisaleja, mm. Turun Elysee-areena kahteen kertaan, Hartwall-areena uudestaan ja huipennuksena Olympiastadion kesällä ’99.
Ensimmäiseltä keikalta tehty tallennus miksattiin uudestaan ja kuudeksi viikoksi listakärkeen singonnut tupla-CD julkaistiin samaan aikaan, kun kiertue alkoi Rovaniemeltä.
Levy sai Emma-palkinnon vuoden levynä ja tallenteesta on sittemmin tullut Suomessa eniten myyty livelevy. Sen yli 131 000 kappaleen myynti oikeuttaa kolminkertaiseen platinaan ja nykyisen Ifpin (o.s. ÄKT) eli äänite- ja kuvatallennetuottajien järjestön kaikki äänitteet kattavalla kotimaisten listalla Mestareiden albumi on sijalla 28.
Stadionin keikan videotallenne oli sekin aikanaan huima menestys. Vastaavaa kiertuemenestystä ei Suomessa ollut tuohon mennessä muille kotimaisille artisteille osunut.
Työkaluosasto mallia 2006
Soittajana Maijanen on ennen kaikkea basisti, mutta on soittanut kitarakomppia useissa bändeissä. Hänen ensimmäinen bassonsa oli sunburst ’65 Fender Precision, jonka tilalle on tullut ’61 Precision, sekin sunburst.
Rock ’n Roll Bandin keikalla käytössä oli tuore Precision-jäljitelmä, nimenomaan basson varhaisvuosien Telemallin mukaan ja keikkakenkiin sävytetysti valkoisena.
Oman bändinsä keikoilla Maijanen on viime vuodet soittanut lähes pelkästään Gibson EB-1:lla, lankkumallisella pystybassolla, jonka alareunaan ruuvataan keppi soittokorkeuden säätämiseksi. Vahvan mikin ansiosta tämä on hirmuinen ase.
Muita bassoja ovat Royalsissakin soinut ’65 Fender Jazz, jonka Olli Partti on aikoinaan muuntanut nauhattomaksi, Höfnerin viulubasso 60/70-lukujen vaihteesta sekä Maijasen Juha Nuutisen valvonnassa itse rakentama pystybasso EB-1:n tyyliin, mutta kokonaan samasta mahongista, nauhattomana ja isommalla otelaudalla!
Viisikielisiä bassoja mies ei harrasta.
Bassovahvistimena on Gallien-Krueger 700, kahdella 10” elementillä varustettu combo, jonka jatkona on lisäkaappi neljällä 10-tuumaisella. Transistorivahvistimesta irtoaa muhkea määrä puhdasta soundia, efektilaitteita ei ole käytössä.
Kitaroitakin löytyy isot valikoimat. Perussoittimina ovat ’57 Tele, Mestareissa nähty 12-kielinen Rickenbacker George Harrison Model 360/12 ja Rickenbacker ’58 Capri (300-sarja). Tallessa on lisäksi Mistakesin aikoina paljon käyttöä saanut Olli Ödnerin valmistama pienoiskokoinen Flying V.
Viime vuosina Maijanen on tehnyt kymmenittäin trubaduurityyppisiä soolokeikkoja ja niiden soittimena on akustinen Taylor varustettuna Highlanderin mikkijärjestelmällä ja toistettuna Dynacord Powermate 1000:n kautta.
Taustavaikuttaja studiossa
Tuottajan rooli vaihtelee levytysprojektista toiseen, mutta vähäinen se ei ole koskaan.
Maijasen krediittilistalle kuuluu omien levytysten tuottamisen lisäksi koko joukko vierailuja muiden taustavoimana. Ensimmäinen hänen tuottamansa levy ei ollut sen vähempää kuin Wigwamin Nuclear Nightclub, aika upea alku sittemmin monta muutakin menestystä poikineelle studiovaikuttamiselle. Mutta käyntiin lähteminen vaati uuden tehtävän opettelun.
– Olin Love Recordsin toimistossa Finnvoxin talossa ja paikalla olivat Blomin Atte, Otto (Donner) ja Groundstroemin Mosse. Kysyivät minulta, lähtisinkö tuottamaan Wigujen seuraavan levyn. En tiennyt, mitä tuottaja tarkoittaa ja jouduin sanomaan, ettei minulla ole fyrkkaa, Maijanen nauraa.
– Kunnes miehet selvittivät asian ja tietenkin suostuin, hieno juttuhan se oli. Nuclear Nightclub on ollut määrätietoisin, jäsennellyin ja selkein tuottamistyö mitä ikinä olen tehnyt. Useita biisejä tehtiin aluksi Lahden Mikrovoxissa esituotantona – vielä tänäänkin tällainen pikkustudion käyttö on aika tavatonta. Esisession nauhoja tutkittiin ja analysoitiin ja biisejä väänneltiin vielä ja vasta sitten mentiin Tukholmaan tekemään levy. Minulla oli paksu vihko muistiinpanoja biiseistä ja homma pelasi tahdikkaasti, koko hommassa oli hieno ojennus ja päivärytmi. Tilannetta ei suinkaan häirinnyt se, että en tullut mistään metsästä mukaan, vaan tunsin kaikki jätkät ja kävin treeneissä kuuntelemassa. Kaikki biisit oli treenattu hyvin ja kundit luottivat minuun ja minä heihin. Sama periaate minulla on ollut muissakin tuottamisissa.
– Dingon kahdessa ensimmäisessä levyssä on ihan sama juttu. Ne oli helppo toteuttaa ja molempia ennen olin Porissa päivätolkulla treeneissä, jolloin biisejä hiottiin. Aina ennen treenejä sain Nipalta (Neumann) kasetin, jossa oli uudet biisit. Tein joitakin ehdotuksia ja osa meni läpi, mutta tärkeintä oli, että joka jätkä luotti minuun ja meillä oli nasta suhde keskenämme. Nimeni On Dingo ja Kerjäläisten Valtakunta olivat niin perusteellisesti treenattuja, että ne pamautettiin hetkessä sisään.
– Ennen kuin olin tavannut yhtäkään Dingon jätkää, Lindströmin Timppa lähetti minulle kasetin Finnlevystä ja kehotti kuuntelemaan ja kommentoimaan muutamaa biisiä (Levoton Tuhkimo, Sinä Ja Minä, sekä Lakatut Varpaankynnet). Firma järjesti siihen aikaan uusien kykyjen kalastelutilaisuuksia eri puolella Suomea ja Neumann oli antanut kasetin Porissa. Himassa kuuntelin kasetin pari kertaa ja oli pakko hihkaista vaimokin paikalle kuuntelemaan. Soundi oli mitä oli, mutta biiseistä kuuli heti, että nyt on uusi juttu kehitteillä. Timppa kertoi, että kaverit olivat kyselleet Maijasta mahdolliseksi tuottajaksi ja ilman muuta suostuin. Ensitapaamisella kaverit olivat kuin riikinkukkoja tukat pystyssä, mutta nastoja kundeja kaikki.
– Toista albumia tehdessä Dingo-kuume oli jo kova. Neumann oli sängyn laidalla soittanut kappaleita skitalla sisään ja lähetti minulle kasetin. Kuuntelin biisit ja kirjoitin paksuun vihkoon – ja se on olemassa vielä tänäkin päivänä: nyt on Neumann esittänyt sellaisen kokoelman biisejä, että hyvin sovittuna ja tuotettuna tämä tulee lyömään kaikki ennätykset. Levy-yhtiökin tajusi tämän ja sen kustannuksella mentiin Marokkoon ottamaan kansikuvaa.
Tuottajan ennustus osui oikeaan: Kerjäläisten Valtakunta on (edelleen) neljänneksi eniten myyty kotimainen albumi ja kolme edelle kivunnutta ovat ilmestyneet vasta sen jälkeen. Maijanen tuotti Dingon levyjä tämän jälkeenkin, ja olipa hän mukana yhtyeessä kosketinsoittajanakin eräässä vaiheessa, mutta ihan vastaaville myyntiluvuille ei enää päästy. Maijasen mukaan tolkuton mediamyllytys ja sisäiset salamoinnit polttivat yhtyeen loppuun.
Kuorosta kuoroon
Maijasella on pitkä ja monipuolinen diskografia, mutta kappalemääräisesti hänellä taitaa olla vielä enemmän levytyksiä, joissa hänen nimeään ei levykannessa näy. Vuosina 1978–84 hän oli lähes viikoittain töissä Finnlevyn studiolla, jossa tehtiin valtaosa Suomi-iskelmän silloisen kärkikaartin levytyksistä. Maijanen lauloi taustakuoroissa, homma jossa stemmalaulun hallinnasta ja nuottien lukemisen taidoista oli suuri hyöty. Kysyttäessä, kenen kaikkien taustoja hän on laulanut, alkaa pitkä lista:
– Katri-Helena, Tapani Kansa, Eino Grön, Kake Randelin, Frederik, Paula Koivuniemi… ja ainakin kolmekymmentä muuta; likimain jokainen, joka Finnlevylle tuolloin levytti, Maijanen luettelee.
– Nuotit lyötiin eteen, käytiin pikaisesti läpi ja sen jälkeen nauha jo pyöri.
Myöhemmin, 90-luvulla, kehkeytyi toisenlainen kuorokokemus:
– Savonlinnan oopperajuhlilla oli jotain kuohuntaa ja vanha kuoro sai lähteä. Kuoronjohtaja Kyösti Haatasen oli salamannopeasti koottava uusi ja valintakokeisiin ei ole aikaa. Studiokuorosta tutut Martti Metsäketo, Marjo-Riitta Kervinen ja Irma Tapio olivat mukana ja Marjo-Riitta soitti minulle. Pepe lähti myös mukaan. Alettiin jauhaa syksyllä ’92, seuraavana kesänä mentiin Savonlinnaan ja pipot ja toppatakit päällä painettiin heinäkuulle, jolloin esitykset alkoivat. Ohjelmistossa oli Macbeth, Taikahuilu ja Fidelio. Hurjimpia kokemuksia urallani. Olen aina digannut klassista ja oopperaa ja yhtäkkiä saan olla mukana produktion sisällä. Hillitöntä akustista musaa ja itse olin haltioissani. Seuraavana kesänä en ehtinyt mukaan, mutta ’95 olin taas mukana ja nyt kaikki kuoroon hyväksytyt kulkivat koelaulun kautta.
Luulisi, että lomilla musiikin tekeminen jäisi hetkeksi syrjään, mutta tekemistä löytyy silloinkin:
– Olen aina ollut kiinnostunut klassisesta musasta ja 90-luvun alkupuolella minut pyydettiin touhuamaan jousikvartetin kanssa, Maijanen kertoo.
– Kirjoitin ja sovitin muutaman biisin ja se oli niin nastaa puuhaa, että innostuin lisää. Olen tehnyt jousikvartetti Polarikselle kymmeniä biisejä ja sovituksia. Keikkojakin on ollut kymmeniä ja niillä soitetaan minun biisejä ja muitakin, hän kertoo.
– Vietän kesiä Kesälahdella ja siellä törmää väistämättä Unto Kupiaisen runoihin. Olen säveltänyt lähemmäs kolmekymmentä näistä. Minulle tämä on ollut yksi isoimpia ja tärkeimpiä osia koko hommassani. Keikkoja on musiikkijuhlilla ja kirkoissa, viime kesänä Joroisissa ja muuallakin, tulevana kesänä ainakin Iitissä.
– Tässä hommassa ei ole käytössä tietokoneita vaan kynä, kumi ja nuottipaperi. Joskus kokeilin tietokoneen käyttöä, mutta se ei ole minun juttuni. Olen ihan luomutekijä musiikissa.
JK
Haastattelupyyntöihimme Maijanen suhtautui aina myönteisesti, ja aina löytyi myös kiinnostavaa asiaa. Toimittajan kysymyksiin hän vastaili huolellisesti, mutta jokaisella kerralla hän oli miettinyt ennakkoon myös jonkin tietyn asian, jonka halusi kyseisessä haastattelussa tuoda esiin. Sellaisen, josta ei olisi osattu kysyä ja jolle olisi hyvä suoda huomiota.
Kiitos omasta sekä lehden lukijoiden puolesta.
Hyvää matkaa, mestari.
