Steve Vain uusi levy, Inviolate, on pandemia-ajan tuote kuten niin monet muutkin levyt viime aikoina. Levy sisältää joitain Vain itse jo etukäteen YouTubeen striimaamia kappaleita, mutta pääosin ennen julkaisemattomia.
Tähtien kohdalla koronan vaikutus näyttäytyy hieman eri tavalla. Steve Vai kertoo, että vaikka sulku vei keikat, se antoi mahdollisuuden käyttää aikaa asioihin, joita hän ei ollut ehtinyt tehdä. Esimerkiksi uusien kitaratekniikoiden opetteluun ja uudenlaisen kitaran haltuunottoon.
– Lisäksi äänitin studiossa livenä akustisen laulun Moon and I. Tuollaista en ollut aiemmin tehnyt. Vastaanotto oli oikein hyvä, joten aloin äänittää akustista laululevyä, mutta sitä tehdessä jouduin olkaleikkaukseen 50 vuoden soittamisen johdosta, Harmony Hut -studiostaan videopuheluun vastaava Steve Vai alustaa.
Vai joutui sairaalasta päästyään pitämään kantosidettä. Tämä ei tietenkään kitarasankaria lannistanut, vaan hän päätti äänittää Knappsack-instrumentaalin yhdellä kädellä soittaen, kuinkas muutenkaan.
– Siinä sitten aloin kasailla kokoon musiikkia, ja lopulta piti tehdä valinta sen suhteen, mitä seuraavaksi julkaisen. Päätin keskittyä Inviolaten toteuttamiseen ja sitä seuraavan 250 keikan megakiertueen suunnitteluun. Se tulee luultavasti olemaan viimeinen iso kiertueeni, Steve paljastaa.
Inviolatella soittaa Vain vakiobändi (rummuissa Jeremy Colson, kitarassa Dave Weiner, bassossa Philip Bynoe), ja lisäksi joitain vierailevia muusikoita, nimekkäimpinä rumpalit Vinnie Colaiuta ja Terry Bozio sekä basisti Bryan Beller (mm. Aristocrats).
– Huomasin koronasulun aikana, että muusikot ovat sitkeää porukkaa. Me kyllä keksitään, miten jutut voi toteuttaa. Aloimme lähetellä tiedostoja toisillemme, mikä sopikin minulle todella hyvin, koska en voinut vastaanottaa ketään studiolleni. Pääosin käytin bändini jäseniä. Mutta kun kuuntelin kappaleita, niin mietin: kuka olisi se paras soittaja juuri tähän biisiin? Usein on kuitenkin niin, että joku tietty musiikko sopii parhaiten tietynlaiseen kappaleeseen. Apollo in Colorissa ja Sandman Cloudnesissa ajattelin heti, että Vinnie pitää saada näihin. Sama juttu Terryn kanssa, ja hänen soittamansa rumpuraita Candlepoweriin on oikeastaan suosikkijuttuni koko levyllä. Ja Little Pretty suorastaan huusi Bryan Belleriä.
Hydra, monikaulainen hirviö
Levyn kannessa komeilee lievästi sanoen erikoinen ja hurjalta näyttävä Hydra-instrumentti, jossa on yksi puoliksi nauhaton bassokaula ja kaksi kitarakaulaa, joista toinen 12-kielinen. Lisäksi soittimessa harppukieliä sekä monenlaista elektroniikkaa, esimerkiksi syntetisaattori ja sample/hold-ominaisuus.
Miksi halusit tällaisen soittimen?
– Monikaulaiset kitarat ovat aina kiehtoneet minua, samoin kuin steampunk-muoti. En ole kuitenkaan koskaan säveltänyt kappaletta, joka olisi tarkoitettu monikaulaiselle kitaralle. Kerroin idean soittimesta Ibanezille, jonka jälkeen japanilaiset custom-rakentajat lähettivät hahmotelman. Se löi minut ällikällä. Siinä sitten palloteltiin ajatuksia, ja he todellakin hylkäsivät kaikki konventiot. Kun sain kitaran, olin kauhuissani, koska sille piti säveltää jotain, Steve nauraa.
Levyn avauskappale Teeth of the Hydra syntyi soittimen innoittamana. Vai kertoo, että halusi säveltää monsterikitaralle arvoisensa kappaleen eli sen tulisi olla myös hyvää musiikkia.
– Biisissä piti olla hyvä melodia, joten aloin hommiin. Kun sitten kun aloin kokeilla soitinta, mietin, että mihin oikein olen sotkeutunut, sanoo Steve ja näyttää puhelimeltaan videon, jossa hän harjoittelee kappaleen kertosäkeistöä uudella soittimella.
Äänititkö kappaleen kokonaisena alusta loppuun?
– Tein sen osa kerrallaan: ensin äänitin intron, sitten treenasin ja äänitin säkeistön. Luultavasti tänä iltana pystyn soittamaan koko biisin alusta loppuun. Soitin on kiinnitetty telineeseen. Seuraavaksi opettelen soittamaan sitä seisaaltaan.
On tuollainen soitin painava?
– Kyllä, mutta kitarateknikkoni suunnittelin hihnan, joka siirtää painon hartioilta lantioon. Haaste on kuitenkin siinä, että Hydra ei liiku normaalin kitaran tapaan. Jos siirryn askeleen oikealle, niin Hydra haluaa mennä Lontooseen asti! Tasapaino pitää opetella uudestaan tämän kanssa, Steve kertoo monikaulaisen haasteista.
Synteettisiä asteikoita
Little Pretty -biisissä Steve Vai teki parikin juttua, jotka olivat hänelle uutta. Ensinnäkin hän soitti kappaleen puoliakustisella Gretschin kitaralla, joka oli siihen asti vain roikkunut hänen studionsa seinällä.
– Aloin soitella Gretschillä m7b5-sointua, ja sen perään menin toiseen sointuun, ja tuo vaihdos kuulosti mielenkiintoiselta. Äänitin idean, ja se lojui käyttämättönä vuosia nimellä Red Flower. Sitten kun aloin äänittää siihen melodiaa, biisi vaati nimekseen Little Pretty.
Soolossa Steve päätyi käyttämään synteettisiä asteikoita (karkeasti sanottuna diatonisen asteikon muunnelmia).
– Halusin, että jokaisessa soolo-osan soinnussa olisi oma värinsä, eikä soinnuilla olisi mitään suhdetta toisiinsa. Ikään kuin kukin sointuvaihdos valaisisi eri osan aivoista. Niinpä jouduin kirjoittamaan sooloon käsikirjoituksen, koska en ole kovin hyvä improvisoimaan vaivattomasti monimutkaisen sointukierron päälle, johon vain yksi asteikko ei toimi. Toisaalta halusin soolon olevan kuin melodia, sillä en ole hyvä jazz-fuusio -soittaja.
Mutta onko soolo siis improvisoitu?
– Ei kokonaan, koska halusin löytää jokaisen soinnun ”aromin” pelkän asteikon kelaamisen sijaan. Luuppasin ensimmäistä sointuvaihdosta, ja soitin sen päälle, kunnes se tuntui hyvältä. Jatkoin samalla tavalla seuraavien sointujen kohdalla, kunnes pystyin soittamaan rakenteen läpi niin, että se kuulosti musiikilta. Pidin osan noista jutuista, kun taas kaksi viimeistä soolokierrosta on improvisoitu.
Sängynlaidalla syntyy ideoita
Zeus in Chains -kappale kuuluu levyn parhaimmiston yksinkertaisen, mutta tarttuvan riffinsä ansiosta. Kappale koostuu kokonaisuudessaan muutamasta melko erilaisesta osasta.
– Tämä on taas niitä biisejä, jotka ovat saaneet alkunsa sängynlaidalla. Soittelin kitaralla ennen nukkumaanmenoa, ja keksin riffin. Vaimoni sanoi heti, että tuo on hyvä. Mitään muuta ei vielä ollut, mutta se oli biisin dna ja lojui tallessa vuosia. Kun sitten otin sen esiin, annoin vain korvan kertoa, mihin suuntaan biisin pitää mennä. Tiesin, että tämä pitää soittaa seitsemänkielisellä kitaralla, koska halusin isot, vahvat soinnut, säröä ja delayta.
Tässä kohtaa Steve haluaa antaa neuvon kaikille kitaristeille:
– Tehdessäni kappaletta sanon aina itselleni, että tässä pitää jotain sellaista, mitä en ole ennen tehnyt ja sen tulee olla innovatiivista. Ei tämä nyt ehkä ihan jokaista kappaletta koske, mutta noin yleisesti ottaen. Joskus nuo innovatiiviset jutut ovat toki niin hienovaraisia, että vain minä kuulen ne. Tässä tapauksessa se on soolon kahdeksan ensimmäisen tahdin aikana käyttämäni tekniikka, jota en ole kuullut muiden tekemänä. Venytän kieliä kammella ja painan kampea samalla, kun soitan muita säveliä. Sitten päästän kammen, soitan samalla, painan taas kampea ja soitan. Se on sellaista jatkuvaa jännitettä ja purkausta.
Niveljumppaa
Puhutaan vielä tarkemmin kappaleesta Candlepower, joka on aika erilainen kuin levyn muut kappaleet. Soitat sen täysin puhtaalla strato-soundilla ja teet varsin vaativia venytyksiä yhtäaikaisesti kahdella tai kolmella kielellä. Mistäs tämä sai alkunsa?
– Candlepower oli alunperin tarkoitettu Real Illusions -trilogian toiselle levylle, jossa soittaisin pelkästään puhtaalla soundilla. Lähtökohta oli tässäkin sängynlaidalla syntynyt riffi, jota en käyttänyt moneen vuoteen. Ajatukseni oli käyttää puhdasta soundia, joka on minulle tietyssä mielessä rajoite. Ei delayta, ei säröä, ei kampea eikä plektraa. Tiesin, että nämä parametrit pakottaisivat minua säveltämään kappaleen, joka olisi erilainen. Mutta halusin myös mukaan jotain, mikä olisi uutta.
Steve kertoo treenanneensa tätä uudenlaista venytystekniikkaa jo vuosien ajan.
– Se viittaa hieman kantriin, venytän kahta tai useampaa kieltä samaan aikaan eri suuntiin. Pystyin kuvittelemaan miltä se kuulostaisi, mutta se oli tosi vaikeaa tehdä käytännössä, sillä jos venytän esimerkiksi d-kieleltä yhdellä sormella, niin näppini kipeytyvät aika nopeasti. Löysin ainoastaan yhden soittajan, Jerry Donahuen, joka on tehnyt samantyyppisiä juttuja. Hän on oikea mestari venytyshommissa.
Niinpä, Donahuen pedal steel -vaikutteista venytystekniikkaa esiteltiin Guitar Playerissa jo ’80-luvun lopulla, ja hän teki aiheesta hyvän opetusvideonkin.
– En ole hyvä kantrisoittaja, vaan teen näitä venytyksiä omalla tavallani. Käytän niistä nimitystä ”joint shifting”. Olen itse raaputtanut tästä tekniikasta vain pintaa, ja toivon kovasti, että joku nuorempi soittaja veisi sitä eteenpäin, sillä voisin kuvitella kokonaisen musiikkikappaleen soitettavan tällä tavalla. Siihen menee vuosia treenata, joten toivottavasti joku, jolla on nuoremmat sormet ja enemmän aikaa, ottaisi haasteen vastaan. Olen näyttänyt tekniikan joillekin nuoremmille kitaristeille, joilla on aivan mieletön tekniikka, mutta en ole vielä nähnyt kenenkään käyttävän sitä, Steve toteaa. Ja sanoo vielä lopuksi: kiitos, että kuuntelit levyn.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2022. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
