Tapani Rinne – soundin ytimessä soundin ehdoilla

Soundi iski Tapani Rinteeseen kovaa ja kokonaisvaltaisesti jo murrosiässä. Ennakkoluuloton kulku ääniympäristöstä toiseen on jatkunut omalla polveilevalla uralla yli kolme vuosikymmentä, eikä loppua näy.

Joillekin matka on vähintään yhtä tärkeä kuin päämäärä. Toisten tavoitteesta tulee heille väline itse. Tätä ajattelua edustaa puupuhaltaja, säveltäjä ja improvisoija Tapani Rinne. Hyvä soundi ei ole hänelle mikään kaukainen maali vaan jatkuvassa virtauksen tilassa elävä raaka-aine, jota muokata ja käsitellä.

Porista kotoisin oleva, aikoja sitten helsinkiläistynyt 55-vuotias mies kokee tällä hetkellä omimmaksi äänekseen basso-klarinetin, mutta tilanne saattaa muuttua – ja on aikojen saatossa muuttunutkin. RinneRadion kuumimman huuman aikaan ennen vuosituhannen taitetta ykkössoitin ja jopa Tapanin eräänlainen tavaramerkki oli sopraanosaksofoni. Edward Vesalan johtaman Sound & Furyn kanssa kymmenisen vuotta aiemmin mukana kulki valtava soitinarsenaali ja uran alun free lancer -muusikkovuosina Rinne tunnettiin ensi sijassa tenoristina.

Bassoklarinetti sellaisenaan, akustisen äänen lähteenä, on itsessäänkin haastava ja ilmaisurikas, mutta erilaisten efektipedaalien avulla innovaattori varmistaa, että pään sisällä kaikuvien ennenkuulumattomien soundien välittäminen muille onnistuu tehokkaammin.

– Monet tavalliset kitarapedaalit soivat hyvin nimenomaan bassoklarinetin kanssa. Jostain syystä jopa paremmin kuin saksofonien, Rinne alustaa.
– Sovellan eri projekteihin vähän eri kattauksia, mutta esimerkiksi oktaaverit toimivat usein tyylikkäästi. Ja soolokeikoilla looppikojeet antavat mahdollisuuden kerrosteluihin.

Rinne kertoo seuranneensa ensin ihaillen sivusta kitaristi Jarmo Saaren ja muiden ystävien sekä kollegoiden vastaavaa toimintaa, mutta suorastaan vastustaneensa mallin omaksumista itse.
– Pasunisti Markku Veijonsuo, viulisti Pekka Kuusisto ja haitaristi Kimmo Pohjonen aloittivat kutakuinkin vastaavat juttunsa jo kauan sitten, enkä ensin halunnut lähteä mukaan. Teknologia on vielä tänäkin päivänä aika arvaamatonta, ja katselin kai viisitoista vuotta sitten turhan läheltä, miten turhan moni todella hyvinkin asiat tunteva kaveri joutui kamppailemaan kaluston kanssa.

Oma tapa toimia löytyi yksinkertaistamalla. Siinä taas auttoi, kun muisti millainen merkitys vuorovaikutuksella on esitystilanteessa.
– Jokusia digitaalisia efektejä lukuun ottamatta settini on analoginen ja hyvin suoraviivainen. Piuhat kiinni ja virrat päälle. En ota keikoille edes tietokonetta. Ehkä kyse onkin puhtaasti laiskuudesta! Mutta vakavammin sanoen, minusta keikkaelämykseen kuuluu tekijän ja kokijan kontakti. Ja sehän katkeaa aina, kun artisti kumartuu läppärin ylle säätämään jotain. Haluan enemmän Jimi Hendrixiä kuin DJ-kumartelua. Päivänpoppi on sitten erikseen, siinähän pelataan täysin äänenpaineella, koreografialla ja visuilla. Tietyissä genreissä lavalla tapahtuu harvoin mitään soittamiseen liittyvää, eikä siinä mitään. Mutta koska pidän itseäni muusikkona, koen tekemisen tietyllä tavalla.

Image

Tapani Rinne (vas.) ja fonistikollega Jukka Perko konsertoimassa Suomenlinnan kirkossa Viapori Jazz 2016 -tapahtumassa.

Toteutus elää formaatin ehdoilla.
– Soolokeikat sujuvat tarvitessa ilman apua. Poikkeavampiin paikkoihin, kirkkokeikoille ja vastaaviin, pakkaan autoon oman pikku-PA:n eli pystyn hoitamaan koko jutun itse. Kun esiinnyn joikaaja Wimme Saaren kanssa, lavalla on kaksi ukkoa ja miksauspöydän takana kolmas. RinneRadiossa lavalla on kolme tai neljä kaveria ja tiskin takana yksi. Nykyään tosin efektoin itseäni myös RinneRadiossa. Ennen sekin oli miksaajan käsissä eli treeniksellä oli tehty luottomiesten kanssa iso pohjatyö.

Rinne ei koe menettäneensä efekteille mitään, koska sama itse puhaltamalla tuotettu ääni soi edelleen kaiken pohjana. Laitteista tulee koko ajan vinkkejä soittajilta ja äänialan muilta ammattilaisilta. Varsinaisia esikuvia tai malleja maailmalta Tapani ei ole löytänyt tai edes etsinyt.

– Trumpetistit ovat kunnostautuneet näissä jutuissa enemmän. Jon Hassell on käyttänyt vuosikymmenet shiftereitä ja harmonisaattoreita, Miles Davis tietenkin jo 1970-luvulla wah-wahia ja sitä rataa. Erillisten laitteiden nimiä ja malleja en kuitenkaan tiedä. Jazzfonistit ovat tainneet olla pääsääntöisesti konservatiivisempia. No, olihan Michael Breckerillä jo Heavy Metal Be-Bopilla (1978) jotain härpyttimiä, mutta lähinnä niitä on puupuhaltajilla kuultu kuriositeetteina ja mausteina. Looppaus oli pitkään harvinaisempaa, tosin yleistynyt nyt myös meikäläisten keskuudessa. Olikin melko sykähdyttävää, kun New York Timesin arviossa SlowHillin ekasta levystä (FinnDisc, 2002) minua luonnehdittiin ”maailman ainoaksi tekno-bassoklarinetistiksi”, Rinne nauraa.

– Ajankuvia matkan varrelta… Ja olihan muuten Bennie Maupinilla esimerkiksi Herbie Hancockin Headhuntersissa paikoin aika efektoitu soundi. En siis voi todellakaan väittää, että olisin keksinyt pyörän uudestaan.

Virrat välillä poikki

Kun vaikuttimet ovat kunnossa, rakentuu tekeminen vakaalle pohjalle. Rinteen metodissa moottorina hyrisee aina tarve, eikä hän katso juuri muokanneensa soundiaan sen enempää kuin sävellysprosessiaankaan ulkoisten motiivien ajamana. Tilanteen edellyttäessä mukaan kutsutaan avainkumppanit, kuten Tuomas Norvio.
– Olen tehnyt Tumpin kanssa pitkään hommia eri kehyksissä, ja uusimpia aluevaltauksiamme ovat duokeikat, joilla hän prosessoi ja muokkaa tuottamaani äänestä livenä tietokoneella Ableton-ohjelman kautta. Soitan siis samaan aikaan sekä Tumpin että tavallaan itseni kanssa. Tällainen pallottelu on kiehtova tapa lähestyä soundia. Olemme tehneet näin monia juttuja Harri Huhtamäelle Ylen Radioateljeehen, samoin useita teatteri- ja sirkushankkeita. Toisinaan kolmantena on mukana runoilija Harri Hertell, eli Tumppi pyörittelee minun soittoani ja spoken word -pätkiä uuteen uskoon.

Norvion rinnalle ”luottomieheksi” Rinne nostaa Mufflerina tunnetun, niin ikään RinneRadiossa vaikuttaneen Konsta Mikkosen.
– Aina kun mahdollista, pyydän heistä jommankumman soolokeikoillekin laadunvalvojaksi. Lavalla on rauhallisempi mieli, jos etupäätä hoitaa osaava ja tuttu tekijä. Muun muassa erilaisiin installaatioihin tehdyissä irtoprojekteissa heistä on ollut iso apu.

Kesän 2016 Viapori Jazz -festivaaleilla Rinne heittäytyi avartavaan elektroakustiseen kokeiluun tapahtuman musiikillisen johtajan ja saksofonistikollegansa Jukka Perkon kanssa.
– Jukka ei ole pitänyt asiasta meteliä, mutta hän on aika pitkällä tälläkin osa-alueella eli vähän vastaavassa pisteessä efektien ja looppausten kanssa. Treenasimme Viaporin juttua tässä työhuoneellani, ja kun kumpikin oli levittänyt efektinsä lattialle, kävi vähän ahtaaksi. Tilanne innoitti antamaan projektille hetkeksi [kummankin taustasta juontuvan] työnimen Satakunta Pedals!

Oman soundin efektointi on Tapanille verrattain uusi asia, johon hän suhtautuu paitsi lapsekkaalla innolla, myös hartaudella ja nöyryydellä.
– Sen yhden kuuluisan teorian mukaanhan jonkun taidon haltuun ottaminen vaatii kymmenen tuhatta tuntia. Eli kyllä tässä vielä hetki menee.

Kenties juuri äänipaletin kasvettua ja mahdollisuuksien sitä kautta paisuttua erilaiset duot tuntuvat juuri nyt Rinteestä sopivan kokoisilta yksiköiltä. Hyvästä esimerkistä käyvät Wimmen kanssa tehdyt Soabbi (2013) ja Human (2017), joihin kiteytyy jotain olennaista miesten kohta 30 vuotta jatkuneelta ja jo aiemmin useita albumeita tuottaneelta retkeltä.

Eikä äänen prosessoinnista hurmioituminen tietenkään tarkoita, että Tapani olisi kyllästynyt fonien, klarinettien ja huilujen intiimiin, inhimilliseen ja puhuttelevaan soundiin.
– Puupuhaltimen ihan ”natural” soundi kiinnostaa totta kai yhtä lailla edelleen. Pisimmälle tässä ajattelussa pääsen lyömäsoittaja Teho Majamäen kanssa jutuissa, joita olemme toteuttaneet erilaisissa ambienssiltaan kiinnostavissa tiloissa.

Malli kiteytyi jo miesten ensimmäisessä projektissa, joka toteutettiin muinaisissa intialaisissa pyhissä paikoissa ja julkaistiin 2011 levyllä Inside the Temple.
– Kummankin kattaus on täysin akustinen ja itse tila astuu oikeastaan kolmannen soittajan rooliin.

Paljaan äänen tuottaminen ja kuunteleminen on nostanut esiin myös sen, että iän karttuessa kehon fysiikka muuttuu.
– Tartuin alkuvuodesta pitkästä aikaa tenoriin ja hätkähdin vähän, kun en saanutkaan enää irti ihan sitä, mitä odotin. Barskaan puolestaan löytyi heti tuttu tuntuma, vaikka se on paljon isompi peli. Toki olen keskittynyt oikeastaan vuosikymmeniä muihin soittimiin, mutta kuitenkin. Lisäksi samassa asennossa huonossa ryhdissä oleminen on aiheuttanut sen, että jouduin olkapääremonttiin.

Koko uraa peilatessaan Rinne löytää vaivatta muutaman esimerkin siitä, milloin levylle on tarttunut soundillinen täysosuma.
– Freelancer-vuosina laitoin muistiin paitsi levysessiot, myös niissä menestyksellä käytetyt soittimet ja suukappaleet. Vihosta voi yhä tarkistaa, käytinkö esimerkiksi jollain Kojon tai Pekka Ruuskan levyllä tiettyä Dukoffin suukappaletta. Mutta kun asiat alkoivat vakiintua, se jäi. Ja freenä toki mentiin aina tilaajan ehdoilla.

RinneRadion vuonna 1988 ilmestynyttä esikoisalbumia Tapani pitää puhallinsoundien osalta erittäin onnistuneena, samoin jokusia yhtyeen myöhempiä levyjä.
– Jimi Sumén miksasi debyyttimme tosi upean kuuloiseksi. Vinyylikaiverrus ei mennyt ihan yhtä putkeen, mutta originaali miksaus on hieno. Niin ikään Pauli Saastamoisen kanssa on tullut tehtyä useita hyvältä soundaavia levyjä, kuten RoK (1996) ja Wimmen Cugu (2000). Myöhemmin RinneRadion soundia on määrittänyt enemmän tuottaja. Veikka Erkolan käsiala esimerkiksi on ihan toisenlainen kuin jonkun muun. Sama pätee tietenkin SlowHilliin. Vellu Maurola hallitsee äänikuvan luomisen suvereenisti. Pikku kuriositeettina voi mainita, että olen myös ottanut tuntumaa modernimpaan EDM-soundiin: Janji feat. TR:n biisi Milky Way Stars on kerännyt 2,2 miljoonaa Spotify-kuuntelua. Eli paljon on tullut hommailtua eri tyyp-pien kanssa, osin ihan hyvääkin!

Äänenpaineen viehätys

Soundin metsästyksen Rinne laskee alkaneen jo pikkupoikana. Tärkeä hetki koitti, kun kotiin tuotiin ihan oikeat stereot. Silloin aukesi uusi maailma.

– Joku Philipsin muovinen setti se oli. Mutta matkaradio ei kuitenkaan tuntunut enää miltään, kun juttuja saattoi kuunnella kahdesta kajarista, vääntää välillä vähän volaa ja kaivaa bassoa esiin. Vau! Musalajikaan ei ollut niin olennainen kuin se, että ääni yhtäkkiä täytti koko tilan. Vastaavia käänteentekeviä hetkiä tuli koulun bileissä ihan random-bändien keikoilla. Äänenpaineen voima soundin kokemisessa tuntui kiehtovalta. Kyseessä saattoi olla vaikka Kieltolaki-yhtye Porin työväentalolla. Tai Sleepy Sleepers tai Dave Lindholm Kirjurinluodon kuplahallissa. Tai liverpoolilainen Swinging Blue Jeans Porin Anttilassa… Mikä tahansa. Volyymi ja fyysisyys tekivät vaikutuksen. Ehkä juuri tietty kokonaissoundi vetikin niin paljon puoleensa, etten lähtenyt musiikkiopistosta klasarihommiin enkä myöhemmin varsinaisesti big band- tai bebop-juttuihin. Milesin ja Hancockin kohdallakin tsekkasin ensin ne oman aikani relevantit jutut ja peruutin vasta sitten heidän akustisiin bändeihinsä. Eli en noudatellut koulujen suosimaa ”ensin historia haltuun” -mallia. Soundi ja musan herättämät fiilikset puhuttelivat. Ja puhuttelevat edelleen. Tänäänkin juutuin aamulla ihastelemaan jonkun Facebookissa jakamaa Milesin keikkaa Tanskasta vuodelta 1971. Kolme lyöjää, Michael Hendersonin bassot, Keith Jarrettin avaruuskuviot… Se bändi soi niin hienosti.

Ensimmäisen jazziin kytkeytyvän kunnon sykäyksen aiheutti Weather Report.
– Black Market on mieletön kaleidoskooppi. Joe Zawinulin jokilaivat, Wayne Shorterin lintumaiset sopraanorääkäisyt ja Jaco Pastoriuksen sekä Alphonso Johnsonin laulavat bassolinjat. Mieletöntä!

Tapani oli neljäntoista, kun Weather Reportin klassikko ilmestyi. Ison, sähköisen yhtyeen ylväs klangi jätti pysyvät jäljet.
– Tunnistettava soundi on yhä se asia, joka minuun muusikoissa tai bändeissä vetoaa. Tykkään totta kai älyttömästi esimerkiksi Stan Getzin, Paul Desmondin tai Iro Haarlan tyylistä, mutta ihailen yhtä lailla vaikkapa Ulverin tai Sunn O))) :n tekemisiä. Sitä tolkuttoman raskasta massaa… Soundia, jälleen kerran.

Tässä lokerossa Rinne on tehnyt toistaiseksi kauaskantoisimmat työnsä hiljan traagisesti edesmenneen Mika Vainion (1963–2017) kanssa.
– Mikahan oli mestari painon ja volyymin käsittelyssä. Kärjistäen voisi sanoa, että hän erikoistui rytmiin ja soundiin ja jätti melodiat sekä harmoniat huomiotta. Hän oli siinä tosi syvällä. Mutta yksittäisten yhteistyökumppanien esiin nostaminen on aina ongelmallista, koska heitä on ollut niin paljon ja kukin on vaikuttanut tekemisiini omalla korvaamattomalla tavallaan. Jokaisesta sessiosta ja keikasta jää jälki. Jos vaikka Eetua ajatellaan, niin sain Sound & Fury -kuvioista kenties vielä enemmän asenteen ja filosofian tasolla kuin suoraan musiikillisesti.

Taiteilijuuden peruspilareihin millä hyvänsä alalla kuuluu toimia tai ainakin sanoa toimivansa mahdollisimman omalakisesti. Rinne kuitenkin puhkaisee hermeettisen kuplan mielellään. Hänen soundiinsa ja tekemisiinsä ovat vaikuttaneet matkan varrella monet kanssamuusikot, sekä suorasti että epäsuorasti.

– Muodollisen koulutuksen klarinetin soittoon sain aikanaan Sibelius-akatemian solistisella linjalla. Tärkeä opettaja oli Tapio Lötjönen. Siellähän soundi-ihanteet ovat tarkkaan rajattuja ja opiskelijoille määritellään aika tiukat raamit. Kaikki muu on tullut tekemisen, harrastamisen ja yhtyesoittamisen kautta. Freelanceriksi ryhtyessä olin utelias ja sain Lasasen Penan kaltaisilta kollegoilta vinkkejä saksofonien äänenmuodostukseen, eri big bandien kanssa soittaessa taas otin ahnaasti oppia vierailijoilta. Ja totta kai kotimaan huipuilta. UMO:n pultissa vieressä saattoi istua Juhani Aaltonen tai Pentti Lahti, jonka kanssa tuli vaihdettua paljon mielipiteitä asioista. Oopperassa taas esimerkiksi Ravelin Bolerossa vieraillessa Pensolan Risto opetti paljon.

Erityisellä lämmöllä Rinne muistelee niitä elämyksellisiä konsertteja, joiden aikaan tietoa oman alan hienouksista oli jo karttunut jonkun verran, vaan ei liikaa.
– Kyllä esimerkiksi Weather Report ja Kraftwerk Kultsalla olivat aivan huikeita iltoja. Tajusin jotain musasta ja siitä, miten asiat tehdään, mutta saatoin silti edelleen vain upota soundiin. Aika pian sitten alkoikin kova tiedonjanon tyydyttäminen. Piti selvittää, mihin suukappaleeseen Jan Garbarek puhaltaa ja mitä kaikuja jollain hänen levyillään oli käytetty… Loputonta palojen keräämistä.

Inspiraation siemeniä soundien ja sävelmien lähteeksi kuulee ja näkee koko ajan, kun pitää aistit auki. Arkisissakin tilanteissa.
– Junassa istuessa joku radanvieren satojen metrien tukkipino saattaa herättää mieleen tietyn rytmisen aiheen, lentoon lehahtava lintuparvi puolestaan antaa impulssin jännittävään ambienssiin tai uuteen yksittäiseen soundiin. Matka jatkuu.