Muutama vuosi sitten soitinrakentajamestari Ari-Pekka Paasonen sai mielenkiintoisen puhelun: Teemu Viinikainen halusi uuden orkesterikitaran, joka korvaisi hänen vanhan Gibsoninsa. Siitä alkoi rakennusprosessi, jonka lopputulos on jotain paljon enemmän kuin esikuvansa, 74-vuotias Gibson L4.
Jyväskyläläinen, akustisiin kielisoittimiin keskittynyt soitinrakentaja Ari-Pekka ”AP” Paasonen, (s. 1968), on edustanut alansa eliittiä jo parikymmentä vuotta, ja hänen käsistään on valmistunut noin 260 akustista kielisoitinta. Paasosen pyörittämä Jyväskylän keskustan liepeillä sijaitseva Ja se soi -verstas on niin ikään korjannut lukemattomien ammattipelimannien instrumentit.
Maailmalla mainetta niittänyt jazzkitaristimme Teemu Viinikainen (s. 1975), on hänkin luottanut kitaransa jo toistakymmentä vuotta Paasosen käsiin. Kahdeksan vuotta Viinikaisen ykköskitarana toiminut Gibson L4 on käynyt Rajakadun verstaalla lukuisia kertoja. Niinpä kun Viinikainen soitti halutakseen L4:sta replikan, tiesi Paasonen tarkkaan mihin oli ryhtymässä.
– Tietenkin se helpotti, että Teemun vanha Gibson on ollut minulla niin moneen kertaan huollossa. Huoltojen yhteydessä olen mittaillut sitä tarkkaan, hän sanoo.
Viinikaiselle uuteen kitaraan siirtyminen ei ollut mikään kevyt päätös. Tähän hänet ajoi huoli soittimensa turvallisuudesta.
– Olen soittanut suurimman osaa uraani vanhemmilla Gibsonin jazzkitaroilla. Tämä viimeisin, Gibson L4, on vuodelta 1945. Se on uniikki yksilö, joka ei ehkä kestä enää kaikkia niitä tilanteita, mille se keikkailussa altistuu. Minulla ei ole varaa ottaa riskiä, että kitara esimerkiksi joutuu lentokoneissa ruumaan, pohtii Viinikainen.
Kielletyt puulaadut
Myös matkustamista vaikeuttavat CITES-päätökset painoivat. Kitaroiden puulaatuja syynätään tulleissa tarkkaan ja tarinoita uhanalaisia puulaatuja sisältävien soittimien takavarikoinneista tai jopa tuhoamisista on liikkeellä. Viinikaisen uudessa kitarassa käytettiin vain nykyisin hyväksyttyjä puulaatuja: kuusta, vaahteraa, eebenpuuta sekä mahonkia.
Rakentamisen mahdollisti Jenny ja Antti Wihurin rahastosta saatu 6 000 euron apuraha. Viinikaisen lähtökohtana oli tilata lempikitaransa kopio, kunnes ideoita muutoksista alkoi pulpahdella.
– Ajattelin, että ei hemmetti, AP:n taidot ja visiot menevät hukkaan! Mitä kaikkea uutta hän voisi siihen kokemuksensa kautta tuoda? Kysyin AP:lta mitä hän tekisi toisin ja annoin hänelle vapaudet suunnitella. Mietittiin homma uusiksi, kertoo Viinikainen.
Paasoselle tämä oli suuri haaste. Matkan varrella oli tullut paljon opittua – sekin, ettei vanhoja arvokitaroita kannata liiak-si kumarrella, vaikka ne uniikkeja olisivatkin.
– Gibson L4 on erinomainen instrumentti, muuten Teemu sillä tuskin soittaisikaan. Useissa asioissa on kuitenkin menty eteenpäin kitaranrakennuksen saralla. Tietenkin matkalla kunnianhimo kasvoi ja vaikka suunnitelmana oli tehdä hieman paranneltu versio, oli lopputulos monella tavalla modifioitu versio L4:stä, kertoo Paasonen.
Ammattitaito karttuu tekemällä
Paasonen edustaa käsityöläistraditiota, jonka perusteet on luotu jo satoja vuosia sitten. Ammattitaito ei tule ilmaiseksi, ja vaikka Paasonenkin on Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta valmistunut artesaani, nyanssien omaksuminen vie aikaa. Neljännesvuosisadan kokemuksen näkee verstaalla kaikesta. Työkalut ovat täsmällisessä järjestyksessä: on monenlaista höylää, poraa, sahaa, viilaa ja talttaa, on pulloa ja purnukkaa. Niihin on kynällä tekstattu ”nahkaliimaa”, ”sellakkaa”, ”asetonia”… Paasosen mainitsema alan eteenpäin meno ei näy ainakaan välineissä.
Soitinrakentajamestarin työskentelyä seuratessa käy kuitenkin selväksi, että näpit ja tarkka silmä ovat tärkeimmät työkalut. Tekeminen vaatii myös paljon fundeerausta ja odottamista. Oikotietä lopputulokseen ei ole, vaan työ valmistuu ajan kanssa. Kurinalaisuus ja säntillisyys ovat hyveitä, verstaan ovi au-keaa joka arkiaamu kello 8.00. Nopeus syntyy toistojen määrästä ja ennakkoon suunnitellusta työstä. Kun näkee millä varmuudella Paasonen loihtii hirvenluun palasesta satulan – samalla leppoisasti jutellen – tajuaa, kuinka suuri merkitys kokemuksella on. Harrastelijalla on varaa pohtia, saa epäonnistua ja tehdä uudestaan. Mestaritasolla osutaan aina taulun keskelle ja priimaa syntyy nopeasti.
Nopeudestakin huolimatta yhden akustisen kitaran valmistamiseen kuluu Paasoseltakin noin 150–300 tuntia. Kitaroita on tietenkin tekeytymässä useita samanaikaisesti. Vuosittain valmiita instrumentteja syntyy kymmenkunta yksilöä. Samalla tietenkin täytyy hoitaa jatkuvat korjaustyöt.
Ammattilainen voi myös valita useissa työvaiheissa eri metodeja sen mukaan, miten se näkyy lopputuloksessa tai sitten vain omista mieltymyksistä johtuen. Paasonen esimerkiksi tykkää höylätä kaulan käsin.
– Käsihöylällä ja siklillä saan tehtyä työn tarkasti suunnitelmani mukaan, ja myös pinnasta saan hyvin sileän. Ehkä kaikkein tärkein syy on kuitenkin se, että käsihöylän käyttö on vaan niin nautinnollista, myhäilee Paasonen tyytyväisenä kuin suoraan kahvimainoksesta.
Onkin helppo uskoa, ettei soitinrakentajan työstään saama tyydytys ole rahalla mitattavissa.
Intuitio ohjaa työtä
Kaulan höyläys onkin yksi ensimmäisistä työvaiheista. Sen muodon tekeminen oli helppoa, tiesihän Paasonen täsmälleen mitä Viinikainen halusi. Kaulan työstö alkoi samaan aikaan kuin kopan valmistus. Mitat otettiin vanhasta, ja uuden kitaran muoto on ainakin äkkiä katsottuna sama kuin Gibsonissakin. Se on kuitenkin hieman Paasosen modernisoima. Hän lisäsi linjoihin skandinaavista muotoilua, koska ”Gibsonin pyöreät muodot ovat kuin harpilla tehdyt”. Paasonen on myös vakuuttunut siitä, että symmetria pitää särkeä ja siten sointiin tulee enemmän syvyyttä.
F-aukot ovat näkyvä ja hieno yksityiskohta, jossa tulee soitinrakentajan oma kädenjälki esiin. Niiden muodosta ja vaikutuksesta – kuten monista muistakin yksityiskohdista – Paasonen keskusteli Viinikaisen kanssa ennen lopputyöstöä. Tarkkaan katsottuna voi huomata, että f-aukkojen päiden reiät ovat hieman erilaiset keskenään. Aukkoja suurentamalla saadaan muokattua alataajuuksien sointia, kuten tässä kitarassa tehtiin. Paljon Paasonen toki tekee omaa intuitiotaan seuraten. Siihen hän on oppinut luottamaan. Hankalinta on mitata ”hyvää” soundia. Se kuitenkin soi Paasosen päässä jo suunnitteluvaiheessa ja sitä kohti hän pyrkii.
– Se sointi on minulla päässä ennen kuin saha lähtee käyntiin. Alkuvaiheessa juodaan tilaajan kanssa hyvät kaffet ja hahmotellaan kuinka sen soittimen pitäisi soida. Puhutaan mitä siihen halutaan. Eri musatyyleissä on eri kvaliteetit ja jokainen soittaja on yksilö. Teemun mieltymykset soittajana tietenkin tunsin hyvin”, Paasonen kertoo.
Kansi on orkesterikitaran sielu
Orkesterikitarassa kannen joustavuus on tärkein sointiin vaikuttava yksittäinen ominaisuus. Sen työstäminen on todella taiturimaista hommaa, jossa sisäpuoli koverretaan taltalla muotoonsa – jos taltta menee puusta läpi, on työ aloitettava alusta.
– Kansi on kupera siten, että se veistetään kuperaksi, sitä ei taivuteta. Raakapuu, josta muokkaaminen aloitetaan, on 20–25 millimetriä paksu. Siihen veistetään haluttu kuperuus. Se, miten se veistetään, vaikuttaa sointiin. Ulkopuolelle veistetään haluttu kaari, ja sisäpuolelta ohennetaan vastaan. Kansi ohennetaan tiettyyn vahvuuteen niin, että se on keskeltä yleensä hiukan paksumpi ja se halutulla tavalla ohenee reunoille. Tämä on juuri se vaihe mikä on ratkaiseva, että kuinka se kansi taipuu tallan paineen alla, Paasonen kertoo.
Viinikaisen uudessa kitarassa kansi on eurooppalaista kuusta. Se on kuivunut kaksikymmentä vuotta ja on juuri sopivan kevyttä ja jäykkää orkesterikitaran kanneksi. Oikeanlainen kuivatus on vaatinut puutavaran säilytystä sekä ulkona että sisällä, ja välillä raaka-aine lepäsi vintillä. Vasta kun puu oli elänyt tarpeeksi, Paasonen kuivatti materiaalin käyttökosteuteen verstaalla.
On myös tärkeää olla tuhoamatta tätä puun herkkyyttä lopputyöstössä ja pitää kannen lakkaus mahdollisimman ohuena, jotta puu pääsee värähtelemään oikein. Siitä syntyy se näkkärimäisen keskiäänivoittoinen soundi, joka puskee läpi. Se onkin orkesterikitaran tärkein ominaisuus, jonka ansiosta soitin syrjäytti 1930-luvulla amerikkalaisissa jazzorkestereissa banjon. Juuri kupera kansi mahdollisti keskiäänivoittoisen soundin, jolla komppaus kuului puhaltimien yli.
Suomessakin orkesterikitarat olivat yleisiä vielä 1960-luvulla. Hämmästyttävää on silti kuulla, ettei Paasonen ole aiemmin orkesterikitaroita tehnyt, vaan Viinikaisen kitara on ensimmäinen laatuaan.
– Orkesterikitara on tasakantiseen akustiseen kitaraan verrattuna harvinainen. Se on kuitenkin kokenut renessanssin. Minusta se on hieno soitin, sanoo Paasonen.
Paasonen mittaa kannen joustavuutta siihen tarkoitetuilla mittareilla. Toimenpide näyttää tieteelliseltä ja otaksunkin, että näin saadaan varmasti tarkat tulokset. Paasosen selitys kuitenkin romuttaa tämän illuusion. Mittaustulokset antavat osviittaa, mutta varmuus syntyy sormenpäillä ja korvilla.
– Kun rakennan kitaraa, mittaan sitä hyvin erilaisilla tavoilla. Käytän apuna erilaisia mittareita, koputtelen puuta ja kuuntelen sen resonanssitaajuuksia. Kun taivuttelen puuta sormilla, tunnen, miten kitara taipuu eri paikoista. Nämä kaikki kolme tapaa kulkevat rinta rinnan koko tekoprosessin ajan. Kaikkein tärkein on se miltä se tuntuu sormissa. Tunnen, kuinka kansi taipuu eri paikoista, miten jäykkä se on keskeltä ja miten se löystyy, kun mennään laidoille. Sormet kuitenkin tuntuvat joka päivä erilaisilta. Mittarit auttavat kalibroimaan näpit: kun saan tietyn mittaustuloksen mittareista ja samalla taivuttelen käsin, tiedän heti missä mennään. Nyanssit löytyvät sormin. Mittarit ovat siis loistava apuväline tasalaatuisuuden ylläpitämiseen, Paasonen toteaa.
Hirven sääriluut ja matotyöläiset
Kannen ohella tietenkin tärkeää on se, miten ääni siirtyy kielistä kanteen. Talla ja satula ovat siinä ratkaisevassa asemassa.
– Talla on herkullinen paikka säätää sointiominaisuuksia. Sen materiaalilla, muotoilulla ja massalla voi vaikuttaa paljon kitaran sävyihin ja dynamiikkaan. Tässä kitarassa lähdettiin liikkeelle säädettävästä eebenpuisesta tallasta, kertoo Paasonen.
Moni suomalainen soitinrakentaja käyttää satulassa hirven sääriluuta, joka on osoittautunut loistavaksi materiaaliksi. Paasonen ei itse käy hirvimetsällä, mutta tutun metsästäjän toimittamana saapuu joka syksy kassillisen hirven sääriluita. Luuaineksen työstö on työlästä hommaa. Siihen syntyi loistava metodi aivan vahingossa.
– Perinteinen tapa on se, että se jalka nyljetään ja keitetään. Sen jälkeen luu puhdistetaan ja annetaan kuivaa. Yksi syksy sain taas kassillisen keskisuomalaisia karvaisia hirvenluujalkoja ja vein ne aittaan, jonne unohdin ne syksyksi. Kun keväällä menin aittaan tuli sieltä melkoinen haju. Jäljitin sen kassiin, joka oli täynnä valkoisia matoja. Kaadoin luut nurmikolle ja pesin ruiskulla madot pois luiden päältä. Kuinka ollakaan, ne olivat syöneet jalat täysin puhtaaksi! Toukat olivat syöneet sideaineen luusta pois, mikä olisi ollut kauhean työläs homma keittämällä, nauraa Paasonen.
Innovatiivinen mikki kaulassa
Mikrofonit ovat suomalaista käsityötä. Asialla on ollut peräti kaksi eri seppää. Perinteisen orkesterikitaran mikin on kääminyt Ari-Jukka Luomaranta Kokkolasta.
– Halusimme mikkiin niitä samoja ominaisuuksia, mitä L4:n vanhassa DeArmondissa oli, aloittaa Viinikainen, ja jatkaa:
– Tärkein oli sen mikrofonisuus. Jos koputtaa kitaran kanteen, se mikki on niin mikrofoninen, että se poimii koputuksen. Ns. ”hyvä mikki” ei sellaista tee, vaan toistaa ainoastaan kielen värähtelyn. Luomarannan tekemä mikki on juuri sopivasti mikrofoninen – siihen voi vaikka huutaa ja se kuuluu vahvistimesta. Se tuo sointiin kitaran akustista kvaliteettia mukaan ja tekee mikin soundista elävän.
Perinteisen mikrofonin ohella kitarassa on 19. nauhan kohdalle otelautaan istutettu huomaamaton erikoismikki, joka poimii vain kaksi alinta kieltä, E:n ja A:n. Mikrofonin valmisti Jarno Salo Järvenpäästä. Mikillä on oma ulostulo, jonka Viinikainen ohjaa oktaaverin kautta eri vahvistimeen. Näin hänellä on käytössään myös basso.
Innovaatio oli jäänyt itämään kitaristi Jarmo Saaren tavasta käyttää oktaaveria.
– Hänen soittonsa on inspiroinut minua. Pedaalilla Jarmo pääsee suurin piirtein samaan lopputulokseen. Yhtenä päivänä idea erillisestä mikrofonista juolahti mieleeni ja rupesin tutkimaan asiaa. Jenkeistä löytyi muutamia tyyppejä, jotka olivat tehneet vastaavia mikkejä. Ilmoitin AP:lle että tällainen tehdään. Myöhemmin minulle paljastui, että esimerkiksi Timo Kämäräinen oli kokeillut ideaa jo aikaisemmin. Myös Kurt Rosenwinkel on käyttänyt vastaavaa ajatusta kitarassaan – samoin Charlie Hunter, joka soittaa ainoastaan sellaisella kitaralla. Hänellä tosin on muistaakseni oikeat bassokielet alimmaisena ja kielien määrä oli 7 tai 8, Viinikainen kertoo.
Viimeistely ja syntymämerkki
Viinikaisen kitara sai lopullisen loistonsa maalauksesta. Kullankeltainen väri oli Paasosen päätös. Lakkauksena Paasonen käyttää sellakan ja polyuretaanilakan yhdistelmää siten, että pohjassa on sellakka ja polyuretaanilakka on päällä. Kotimaalaajille kerrottakoon, että maalauksen värin syvyyden salaisuus löytyy sieltä välistä:
– Väri on lakkojen välissä ja siinä on seassa vähän selluloosalakkaa, paljastaa Paasonen ammattiniksin.
Kontrollilaatikko on vanha DeArmond-mikin mukana tullut säätöyksikkö, jonka sisuskalut on päivitetty vähän parempiin. Laatikko on tarkoitettu alun perin ruuvattavaksi kitaran kanteen kiinni niin, että siinä on kyljessä minijakki piuhaliitäntää varten. Paasonen otti jakin pois ja käytti jakinreikää kiinnitykseen plektrasuojan alle. Jakki on nyt kitaran perässä. Boksi on valmistajan tarkoittamaan kiinnitykseen verrattuna nurinpäin ja roikkuu pleksissä irti kannesta. Mainittakoon myös, että plektrasuojus on sekin puusta työstetty, ja läheltä katsoen sen syyt näkyvät kauniisti. Paasosen ajatus oli välttää kaikessa muovin käyttöä. Käytännössä kitara onkin kasattu ainoastaan puusta, luusta ja metallista.
Soitinrakentaja on ilman muuta myös taiteilija ja lukemattomat ratkaisut kielivät luovuudesta. Taiteilija halusi jättää kitaraan myös uniikin syntymämerkin. Plektrasuojuksen alla kannessa on oksan käytävä, jonka Paasonen on jättänyt näkyviin, vaikka sen olisi voinut myös hioa pois.
– Se on jännittävä yksityiskohta, puhtaasti kosmeettinen asia, joka ei vaikuta kannen toimintaan mitenkään. Mutta se on hieno syntymämerkki. Vastaavia löytyy usein jousisoitinten puolelta, kertoo Paasonen.
Pelkkää nautiskelua työ ei kuitenkaan ole Paasosellekaan. Vaikka visio olisi olemassa ja siihen tarvittava taito, on matkalla aina lukemattomia haasteita. Mahdollisuus virheisiin on joka työvaiheessa.
– Kitaranrakennuksessa on satoja työvaiheita, joista joka ikinen vaikuttaa akustisen soittimen sointiin. Niistä pienistä yksityiskohdista rakentuu se kokonaisuus, Paasonen toteaa.
Täydellisyyttä ei ole olemassakaan ja intuitio on tärkein työkalu, josta syntyy kokonaisuus. Siinä on jotain selittämätöntä. Sen mysteerin innoittamana Paasonen jaksaa avata joka aamu verstaansa oven. Täydellinen soitin on vielä rakentamatta.
– Soitinrakennuksessa vaikeinta on se, miten se haluttu sointi kaivetaan sieltä puusta esiin. Olen tehnyt 25 vuotta soittimia ja nyt minulla on pieni haju asiasta. Toinen mokoma vielä niin tiedän taas vähän enemmän.
”Soittimessa on kolme tärkeää kvaliteettia: visuaalisuus, soitettavuus ja soundi. Kaikkein tärkein niistä on sointi – miten se soundaa.”
Teemu Viinikaisen orkesterikitara:
• kaula: kevyesti loimuinen eurooppalainen vaahtera
• lapaviilut: eebenpuu ja läpivärjätty vaahtera
• otelauta: eebenpuu
• kansi: eurooppalainen kuusi
• sivut ja pohja: eurooppalainen loimuvaahtera
• tukilistat ja blokit: mahonki
• reunalistat: loimuvaahtera ja läpivärjätty vaahteraviilu
• plektrasuoja: laminoitu vaahtera
• talla: eebenpuu
• mikrofoni: Ari-Jukka Luomaranta
• kaulan erikoismikki: Jarno Salo
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
