Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin numerossa 2010. Tuolloin Erik Lindström oli seurannut suomalaisen musiikkielämän käänteitä niin sanotusti aitiopaikalta – usein aivan tapahtumien keskipisteestä – jo yli 60 vuoden ajan.
Ja kuten haastattelusta käy ilmi – ura jatkui aktiivisesti edelleen. Lindström kuoli elokuussa 2015 kunniotettavassa 93 vuoden iässä.
Oikeastaan Erik Lindström ehti jo kertaalleen lopettaa soittamisen, mutta kun Junnu Vainion lauluseura pyysi häntä liki kymmenen vuotta sitten kasaamaan bändin, syntyi vielä nykyäänkin keikkaileva Erik Lindström Dream Team. Harvinaista laatuherkkua voi nauttia esimerkiksi vuotuisten Yö-Jazzien merkeissä, Lounais-Hämeen Tammelassa.
Lindström arvioi soittaneensa vuosien varrella suurin piirtein ”kaikkien” kanssa jossain vaiheessa. Nuorempi muusikkopolvikaan ei ole jäänyt vieraaksi, ja maestro oli big bandin vibrafonistina, kun Nat Newborn äänitti Lordin Hard Rock Hallelujah -kappaletta v. 2007.
”Voi sanoa, että he kaikki olivat 50 vuotta itseäni nuorempia. Halusivat minut mukaan saadakseen itselleen näkyvyyttä”, naurahtaa Lindström.
Vanhasta perinteestä uuteen
Lindströmin uran alkupuolella touhuun haettiin eräänlaista Hollywood-glamouria, johon kuuluivat isot orkesterit ja läpikirjoitetut sovitukset. Amerikkalaiset säveltäjät ovat hekin olleet mallina omaa musiikkia säveltäessä. Ohjeena on ollut ”ensin verse!” ja pino näin syntynyttä materiaalia odottaakin sopivan tulkitsijan löytymistä, ”sitten voisin niitä jo julkaistakin”.
Lindström kertoo tekevänsä yhteistyötä myös ruotsalaisen kumppanin kanssa, maassamme kun ovat nuo tulkitsijat harvassa ja toisaalta julkaisumaa vaikuttaa myös musiikin sisältöön.
”Ei voi kirjoittaa samalla tavalla – täällä ollaan mollivoittoisia ja duuria Ruotsissa. Mentaalikysymys”, kuittaa maestro, ja toteaa eroa olevan myös suhtautumisessa musiikin markkinointiin.
”Kaupallisesti Ruotsi on edellämme. Suuret amerikkalaiset nykyartistit käyvät äänittämässäkin siellä, ja ruotsalaiset kirjoittavat näille kappaleitakin, kuten Britney Spearsille. Kysymys on kannattavasta hommasta, kun tietää, että kaupaksi menee miljoonia levyjä!”
Hyvän kappaleen syntyä Lindströmkään ei lähde purkamaan, sävellysprosessia kun on vaikea selittää auki. Usein alkusysäys on vain pieni idea, korvaan tarttunut fraasi tai mieltä vaivaamaan jäänyt sanonta. Niistä voi jo saada alkutahdit.
”Olen aina sanonut, että jos jotakin mieleen tulee, se pitää heti kirjoittaa paperille, josta se sitten lähtee!”
Sovittamista ja hiomista voi jatkaa vaikka miten pitkälle, mutta jossain vaiheessa kappale on valmis ja se on laskettava omista käsistä.
”Oikeastaan sitten ei voi enää tehdä mitään, kun kappale on äänitetty, mutta sitä ennen voi asiasta neuvotella. Usein, kun levy on julkaistu, tulee mieleen asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin.”
Amerikkalaisissa ison rahan tuotannoissa materiaali äänitetään ensin kertaalleen yhdessä sessiossa, jonka tuloksia kuunnellaan muutama viikko ja sitten järjestetään uusi sessio korjattujen sovitusten pohjalta. Sinatran kaltaisilla tähdillä on varaa palkata 20 miestä studioon muutamaankin kertaan lopputuloksen varmistamiseksi. Suomessa korjaukset jäävät usein tulevien julkaisuiden varaan.
”Muutaman vuoden jälkeen voi toki vaikka tehdä halutessaan sitten täysin uuden version.”
Lindströmillä onkin työstettävänään muutama 1960-luvun kappale, joista suuri yleisö ei juuri tiedä, mutta joita maestro itse pitää parhaimpina töinään. Vain aika parantaa on eräs aivan uusien kappaleiden rinnalla kaavailtu uudisversio jo aiemmin levytetystä materiaalista.
Joskus hyvää ideaa voi tarjota eteenpäin itse, toisinaan pitää kiireessä vääntää jotakin väkisinkin, kun äänitykset ovat tulossa ja materiaalia puuttuu. Nykyisin orkesterit ja artistit säveltävät myös paljon itse, jo Teosto-tulojenkin vuoksi. Se ei hetkauta maestroa, joka omien sanojensa mukaan on ”jo työnsä tehnyt”.
Mollista duuriin
Säveltäjä Valto Laitinen (1926–2004) kritisoi hänestä kertovassa TV-dokumentissa Toivo Kärkeä suomalaisen musiikkimaun ohjailusta todeten, ”Ei itää, eikä länttä, mutta melko mollivoittoista kuitenkin”. Lindström ruotii muusikkopiirien tiedostamaa ajatusta oitis:
”Jäljet johtavat venäläisiin torviseitsikoihin, joilla ohjelmisto oli viime vuosisadan alussa mollivoittoista; Koivuvalssi, Elämää juoksuhaudoissa ja niin edelleen. Se on jotenkin jäänyt päälle. Ihmettelen nuoria rock-miehiä, joilla heilläkin on tätä mollitouhua. Kuten nykyisessä, ns. piilohumpassakin, jossa on melko moderni rytmi, mutta melodiat… jos siihen laittaisi päälle vanhanaikaisen säestyksen ja kompin, niin se kuulostaisi aivan eri materiaalilta.”
”Analysoin kerran Daruden Sandstorm-kappaleen; jos kaikki äänet venyttää pitkiksi, niin tuloksena on aivan tavallista suomalaista musiikkia! Kysymys oli vain koneella toteutetusta jutusta, joka teki siitä erilaisen. Se oli Daruden jujua ja keksintöä.”
Omissa töissään Lindström ei haikaile haikeuden perään.
”Silloin, kun saan kirjoittaa mitä kirjoitan, teen duuria. Kun levy-yhtiö esimerkiksi tilaa jotakin tiettyä tai mollia, se on sitten sitä. Radiossa tuntuu juuri nyt olevan melko slaavilaisvoittoista soitantaa. Se jotenkin vain istuu niin tiukasti meidän kansassamme.”
Vuodenajat tietysti antavat nekin musiikin tyyliin viitteitä. ”Minulta tilattiin Ruotsista kappale kesää varten. En ehtinyt saada sitä vielä aivan valmiiksi, mutta se ilmestynee sitten ensi kesäksi. Ruotsissa ollaan aivan hulluna noihin kesälauluihin. Kun katsoo Skansenin ohjelmaa, se on yhtä sommar-sommaria!”
Ilmiöitä voi lähestyä myös pilke silmäkulmassa ja mainioita tilaisuuksia irrotteluun ovat tarjonneet työrupeamat mm. Junnu Vainion ja Martti Innasen kanssa. Kari Tuomisaaren kanssa taas syntyi Kanki-Tango, jossa kuittaillaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmalle.
”Täytyy itsekin aina silloin tällöin antaa huumoripuolellekin oma panoksensa. Junnun kanssahan me teimme paljonkin näitä, välillä myös salanimellä”, muistelee Erik Lindström iloisena.
Avoimuus hyvinkin erilaisille asioille tuntuu olevan ominaista Lindströmin toimille.
”Olen kiinnostunut musiikista laaja-alaisesti, ja yrittänyt myös tehdä kaikenlaista. Minulla on muuten eräs, noin 45 vuotta vanha piano-rapsodia, vielä julkaisematta. Olen kirjoittanut myös ns. viihdeorkestereille, sitä vanhaa tanssimusiikkia kuitenkaan unohtamatta.”
Eikä maestron ennakkoluuloton suhtautuminen ole suinkaan rajoittunut vain säveltämiseen ja soittamiseen. Lindström oli perustamassa Finndisc-levy-yhtiötä, jonka turnauskestävyyttä isommat epäilivät alkuun avoimesti.
”Mutta meillä olikin (Irwin) Goodman, Innanen ja Vainio! Ei tarvinnut pelätä konkurssia! (Isoissa) Firmoissa olivat niin kateellisia, etteivät ottaneet omiin liikkeisiinsä meidän levyjämme edes myyntiin!”
Onko koskaan mietityttänyt kuinka erilaista suomalainen käyttömusiikki voisi nykyään olla, jos ette henkilökohtaisesti olisi aikanaan antanut mahdollisuutta juuri tuolle kolmikolle?
”Ei, mutta huumoripuoli oli heillä kaikilla valttia, muodossa tai toisessa. Innanenhan lopetti jo kokonaan, ja siirtyi maalaamaan. On mielenkiintoista kuulla nyt hänen uusimman levynsä miksaus (kevään 2010 uusintajulkaisu, josta Lindström odotti tekijän kappaletta, toim. huom.). Innanenhan teki yhteistyömme jälkeen vielä hetken muiden kanssa. Minulla ei muuten olekaan yhtään hänen maalaustaan vielä”, hörähtää tuottaja.
Basisti ja vibrafonisti
Lindströmin omat instrumentit ovat basso ja vibrafoni. Jälkimmäistä maestro edelleen soittaa mielellään, etenkin kun soitin on useimmiten valmiiksi keikkapaikalla, eikä sitä tarvitse itse roudata. Basso on sen sijaan saanut olla jo kymmenen vuotta rauhassa, ja siihen tarttuminen vaatisi kuulemma ensin kunnon harjoitusrupeaman ennen kuin tuntuma olisi jälleen näpeissä ja soitto täyttäisi omat laatuvaatimukset. Ja vähempään Lindström ei selvästikään aio tyytyä.
Kiinnostus vibrafoniin syttyi sodan aikana jazz-levyjä kuunnellessa ja erityisesti Lionel Hampton sen ajan huippuna innosti. Kun sota-ajan viihdytyskiertueilla käytetty vibrafoni sitten laitettiin rauhan tultua myyntiin, kävi Lindström ostamassa sen talteen. Alku ei ollut lennokas, sillä opetusta oli tarjolla vain ksylofonin ja marimban soittoon, ei vibrafonille.
”Niinpä se piti harjoitella omin avuin”, muistelee Lindström.
Metodi ei ollut täysin vieras, sillä maestro aloitti musiikin parissa muutenkin ilman teorian tuntemusta ja pitää yhä edelleen soiton opettelua korvakuulolta erittäin hyödyllisenä.
”Pystyy soittamaan melko vaivattomasti, kun joku pyytää jonkin kappaleen – ilman, että alkaa tuijottaa nuotteja. Ne tulevat kuvaan vasta, kun pitää kirjoittaa isommalle yhtyeelle. Mutta jos kyse on jostakin hääkeikasta, ei sielä nuotteja esiin kaivella. Mukaan otetaan kavereita, jotka osaavat homman.”
Taustoja omalle uravalinnalleen Lindström kaivaa muistinsa sopukoista.
”Isäni oli kuitenkin hyvin musikaalinen, kuten äitinikin. Isä sävelsi ja sovitti ja siihen aikaan enimmäkseen torviorkesterille. Sain juuri hiljattain valokuvan, yhdeltä kansakouluopettajani tyttäreltä. Siinä isä ohjaa nuoria Tapanilan palokunnantalolla, vuonna 1917! En ollut koskaan ennen nähnyt tuota kuvaa. Geeneissäkin taitaa syytä olla…”
Syitä ja seurauksia ei aina voi kuitenkaan jaotella yksiselitteisesti.
”Aappo I. Piippo oli hyvin sairaana, mutta tervehtyi taas kuitenkin ammatti-ihmistenkin hämmästykseksi. Hän lähetti minulle vakavia tekstejä, joista erään otsikko oli Joku jossain ohjaa meitä… Voihan olla niinkin, että on saanut lahjoja ilmaiseksi.”
Yksi on kuitenkin varmaa, kokemus opettaa ja ennenkaikkea se tuo varmuutta.
”Mitä enemmän tekee, sitä enemmän oppii. Tietää, miten päästä sisään asiaan. Kun kirjoittaa suurelle yleisölle, ei aina voi kirjoittaa, kuten haluaisi. Naapurinkin pitää osata laulaa se, joten dynamiikkakin pitää pitää kohtuullisella alalla”, summaa Lindström
Pystybasson ohella myös sähköbasso on Lindströmille tuttu: 24 päivää Amerikan kiertuetta, josta 16 lentokoneella kuulosti liian riskaabelilta oman kontrabasson kuljetusta ajatellen ja niinpä sähkösoitin sai vastuuvuoron.
”Lainasin basson kaveriltani musiikkikaupasta, ja pyysin sitä kuukaudeksi. Hintalappu oli vielä paikallaan, kun palautin sen takaisin”, hyrähtää mestari, ja toteaa suhteen sähköiseen bassoon jääneen lyhyeksi.
Sodan jälkeen Erik Lindströmille tarjottiin basistin paikkaa tanskalaisen Sven Rasmussenin maailmankuulussa bändissä, mutta puhemiehenä tietoa välittänyt ruotsalaiskollega sai selkeän vastauksen.
”Totesin menneeni juuri naimisiin, eikä ympäri Eurooppaa kiertämisessä olisi ollut siinä mielessä järkeä. Minulla oli töitä Suomessa yllin kyllin. Neljässä studiossa samana päivänä!”
Töitä paiskittiin toisinaan kellon ympäri, sillä joskus kävi niinkin että valmistumaisillaan olevasta elokuvasta oli unohdettu musiikki kokonaan ja muusikot kutsuttiin yösessioon paikkaamaan tilannetta.
”He joutuivat järjestelemään äänityksiä sen mukaan, kuinka me soittajat olimme vapaina. Meitä ei ollut niin montaa vielä silloin”, muistelee Lindström noita kiireisiä työvuosia.
Isoja kokoonpanoja käytetään nykyään harvemmin studiossa ja se vaikuttaa koko prosessiin.
”Kaikki on niin mekaanista! Soittajat eivät edes tiedä olevansa samalla levyllä, kun kaikki tehdään pätkittäin, eri ryhmissä. Ei siitä sitten synny oikein sitä tunnelmaa.”
Kerralla soitettu oli aikoinaan myös valmiiksi miksattu, eikä yksittäisten soitinosuuksien paikkauksista ollut puhettakaan:
”Kun itse tein ensimmäisiä levytyksiäni, ei tulosta voinut etukäteen edes kuulla vaan vasta valmiilta levyltä! Studiossa vain kysyttiin sitä, oliko joku soittanut väärin!”
Eikä kukaan tunnustanut?
”Ei”, hyrähtää maestro.
Jazz, svengi ja taimi – tulenarkoja sanoja
Basistin tärkeimmäksi ominaisuudeksi maestro nimeää ”taimin” – sen että pysyy rytmissä ja soitto svengaa. Viimeksimainittu on tosin äärimmäisen tulenarka asia.
”Olen aina sanonut, että on kaksi sanaa, jotka ovat hyvin arkoja muusikkojen toiminta-alueella: jazz ja svengi! Ei ole montaakaan sellaista, joka voi sanoa, että osaa molemmat”, naurahtaa Lindström.
Taimin edellytys on oikea tuntuma siihen miten basson äänet syttyvät ja nuorempia soittajia Lindström muisteleekin opastaneensa siihen ajatukseen, että ääni tulee vasta kun malttaa päästää kielestä irti.
”Moni polkee menemään luullen, että kun ottavat kielestä, että se soi silloin, mutta kun ei se soi! Juuri siinä on se asian juju; tunne siitä että on vähän edellä, mutta ei saa olla”, selittää Erik perusteita kädestä pitäen, ja jatkaa:
”Rumpali ja basisti ovat orkesterin kivijalka. Heillä täytyy olla hommasta samanlainen taju, ei siitä muuten mitään tule. Toisilla sitä ei ole.”
Lindström kertoo monesti ihmetelleensä kuinka soittajat eivät aina itsekään välttämättä tajua yhteisen taimin puutetta. Muu bändi menee siinä joko sitten mukana tai joutuu vaihtoehtoisesti tekemään enemmän töitä, jos rytmiryhmässä jompikumpi lenkki pettää.
”Ja fiilinki menee sitten myös, kun homma ei oikein istu.”
Olennainen osa Lindströmin musiikkihistoriaa on myös koko kansan tuntema Erkki Liikanen, erinomainen studiomuusikko, jolla olisi taatusti ollut paljon töitä.
”Yhä edelleen voi sanoa, että hän soittaa ulos monen rumpalin! Menetys oli iso, koska hän on niin musikaalinen, ja tajuaa, mistä on kysymys. Toisaalta, studiotyö on kovaa työtä. Esimerkiksi aikanaan (Heikki) Laurila, Erkki Seppä ja Ilpo Kallio olivat Scandialla tekemässä pohjia joka aamu! Kuten he itse sanoivat: Teollisuuskomppia! Tuo on kovaa hommaa, koska aina ei edes kerrota, mistä varsinaisesti on kysymys, ennen kuin tulee lisää soittajia, jotka lisäävät oman panoksensa levytykseen.”
Levyt ja niiden myynti
Vuosikymmenten varrella suomalainen musiikki on muuttunut niin rytmimusiikin kuin klassisenkin saralla, joissakin kohden hyvään suuntaan, joissakin huonompaan. Nuorten muusikoiden lahjakkuus on innostavaa, mutta massatuotanto latistaa yleistä tasoa ja herättää ihmetystä haastateltavassa.
”Joku sanoi minulle joskus, että päivittäin ilmestyy kahdeksan singleä! Kyllä siinä on sitten radiollakin soittamista ja kaupoilla myymistä!”
Musiikin nykymenoa Lindström seuraa aktiivisesti radiosta ja saamiensa näytelevyjen kautta. Tarkkailtavaa riittää, sillä suomalainen musiikkielämä on vilkasta ja tuottaa myös kansainväliset mitat täyttäviä instrumentalisteja. Koulutuksen suhteen maestrolla on kuitenkin myös epäilyksiä, kun vähän joka kaupungissa tuntuu olevan oma konservatorionsa ja koulutusmäärät ovat isoja.
”On tietenkin hyvä, että osataan soittaa, mutta riittääkö kaikille töitä? Jos jokainen soittaja tähtää siihen, että on mukana jossakin yhtyeessä, on tilanne jo aika hankala! Leipätyötä haluavan pitää olla jo melko kova tekijä.”
Sama runsaudenpula koskee myös artisteja; uusia nimiä tulee koko ajan lisää, mutta suuria persoonia on harvassa.
”En tiedä, miten heille kaikille riittää töitä. Lavoilla keikkaa tekee aivan outoja nimiä, ja olenkin usein miettinyt, saako tuottaja edes omiaan takaisin. Heitä on niin paljon… joskus tietysti esiin pulpahtaa joku, joka pärjää. Näissä Idols-kisoissa ja muissa on jo huomattu, että eivät hekään jotka sinne ovat päässeet, kaikki kuitenkaan menesty. Kyse on helposti jäähyväisensi-illasta! On ensimmäinen ja samalla viimeinen levy, joka tehdään.”
Suomalaisen musiikin vientiin ja kansainväliseen markkinointiin Lindström soisi kuitenkin enemmän vauhtia ja osaamista.
”Esimerkiksi Eurovision laulukilpailuissakaan ei meillä ole ollut oikein kunnon kappaletta mukana. Lordissa kysymys oli spektaakkelista, joka puri äänestäjiin, ja oli mukavaa, että saatiin voitto kerran tännekin. Kilpailussakin on kysymys vain siitä, kuka sen sopivimman teeman esittää. Kaikki on niin pienestä kiinni. Juttu voi olla vaikka minkälainen junnaus tahansa, kunhan se vain iskee tajuntaan. Ja Euroviisuissahan kaikki itäpuolen maat pitävät toistensa puolta… Toisaalta kappaleista, jotka eivät siellä pärjää, voi siltikin tulla hittejä”, pohtii mestari.
Perinnettä Suomella kuitenkin olisi. Sibelius, Rautavaara, Salonen ja Lindström eivät vain nouse iltapäivälehtien sivuille useinkaan, vaikka juuri ”Sibeliustakin ilmestyy varmaankin ainakin joka toinen kuukausi jossakin maassa, kun jokin paikallinen sinfoniaorkesteri soittaa. Hän onkin kyllä sitten niin kova nimi, että tuohon eivät jälkipolvet enää ole pystyneet. Niin hienostunutta…”
Hymyn kare kasvoillaan Lindström pohtii olisiko osaltaan kyse siitä, että myöhemmät polvet eivät sittenkään kykene aivan saman luokan sävellyksiin.
”Olin kerran yhdessä kokouksessa Teostossa, ja puhe oli näistä klassikoista. Toivo Kärki kysyi, Että miksette kirjoita aarioita, kuten italialaiset tekevät. Carmen ja muut, nehän niitä oopperoita ovat! Olisikohan se niin, että ette osaa?”
Levymyynnin ja suosion rakentuminen itsessään on monimutkainen tapahtuma, jossa syy ja seuraus tuntuvat kääntyvän toisinaan päälaelleen.
”Jos on jo päässyt nimenä esille, keskinkertaisempikin tavara myy, saati silloin, kun kyse on alan huipusta. Toisaalta, jos kappale on riittävän hyvä, voi kadulta ottaa sitä laulamaan sellaisen henkilön, jolla on edes hiukan lauluääntä. Hänestä voi tulla tähti hetkessä”, aprikoi Lindström
Artistin merkitys tulee esiin siinäkin, että monet kappaleet tunnetaan juuri esittäjänsä nimen kautta, eikä säveltäjän tai muiden taustavoimien nimi nouse aina esille lainkaan. ”Eikä sen niin väliäkään”, puhahtaa Lindström ja lisää: ”Pääasia, etteivät vie rahojamme!”
Myyntipuolen osaamiseen ja jakelukoneiston toimivuuteen maestro tuntuu kuitenkin luottavan.
”Eivätköhän nuo bisnesihmiset tiedä, miten toimia. Onhan se metkaa, että levy on myynyt jo kultaa, vaikka se ei ole vielä edes ilmestynyt – tuntuu aika erikoiselta! Kaupallinen sektio tekee hyvin työtään.”
Kaupallisen sektion vainua voisi ilmentää sekin, että The Beatlesin tuotanto lanseerattiin hiljattain uudelleen.
”Heillähän on ollut hyviä melodioita. Mutta jos hiukan kritisoidaan, soittaminen oli kyllä aika huonoa. Melodiat kantoivat, ja se kaikki oli uutta… ehkäpä noille lauluille on nyt sitten saatu tehtyä jotakin, kun ne on uudelleen miksattu (ja masteroitu). Musikaalisia poikiahan he olivat, ja valloittivat maailman. Rock-bändit eivät enää saa aikaan tuollaisia melodioita ja sävelmiä. Asia on iskostunut yhä uusiin ja uusiin sukupolviin”, korostaa mestari.
Myynnin maksimoinnissa tosin piilee oma sudenkuoppansa, kun levyille laitetaan mukaan täytekappaleita.
“Nykyään nuo CD-levyt tuppaavat olemaan aivan täynnä musiikkia, ja kansa vaatii lisää. Aina ei voi millään olla koossa kahtakymmentä hittiä, eikä koskaan tule näin olemaankaan”, ynnää Lindström.
Soitto pitää mielen vireänä
Mieluisia ja arvostamiaan soittokumppaneita Lindström ei halua laittaa mihinkään arvojärjestykseen. Kollegoita on paljon ja yhteistyötä leimaa mutkattomuus.
”Heidän kanssaan tulen hyvin toimeen, ja olemme samalla aaltopituudella. Vaikka he ovatkin nuorempia, sama ajatustapa ja näkemys alasta kiehtovat. Pysyy mukana, eikä ole tarvetta heittää hanskoja tiskiin vielä”, summailee maestro.
Mukana pysyäkseen muusikko tarvitsee myös kuuloaan, jota usein sekä vuosien varrella kertyvä melualtistus että ikä jo luonnostaan syövät.
”Minulla ei ole ollut mitään vippaskonstia siinä. Kuulen edelleen studiossa myös korkeat äänet. En paljoa soita studiossa, vaan olen mieluummin tarkkaamon puolella, äänittäjän kanssa. Saamme niin asiat samalla myös valmiiksi nopeammin, koska tiedän, mitä haluan. Vaikka nykyisin onkin helppoa, kun kaikki instrumentit ovat omilla raidoillaan. Kunhan ne ovat soitettu oikein”, hymähtää Lindström.
Musiikki taitaa myös estää ikääntymistä ja pitää ihmisen virkeyttä yllä?
”Kyllä se on niin! Alalla ollessaan joutuu soittamaan hyvin erilaisten muusikoiden kanssa, mikä on mielenkiintoista. Oppii tuntemaan uusia kavereita, kun ensi kerran yhteissoitossa tarkkailusta päästään asioissa eteenpäin. Tuo pitää virkeänä, ja jazzia soitettaessahan joka ilta on erilainen. Toisin kuin heillä, jotka nuoteista soittavat orkesterissa joka ilta samaa, ellei sitten kapellimestarin tulkinta tee sitä eroa. Nuotit ovat samat! Jazzissa meillä on improvisaatio, joka pelastaa paljon; että viitsii touhuta tätä”, naurahtaa konkari jälleen.
”Onnistuneessa soolossa saa kyllä suuren tyydytyksen. Voi olla sitten pitemmänkin aikaa hyvällä tuulella”.
”Soitimme rumpali Chrisse Schwindtin kanssa yhdellä keikalla, ja eräässä kappaleessa meiltä molemmilta onnistui samanlainen jako, pitkän matkaa, vaikka soinnut vaihtuivat. Kun kappale sitten loppui hän sanoi minulle, että tuo pelasti sen illan.”
Hetken taikaa?
”Kyllä, ja vaikka saman soittajan kanssa soittaakin, se ei onnistu joka ilta”, muistuttaa maestro.
Ranskalaiset korot soi radiosta tuon tuosta yhä edelleen, vielä puoli vuosisataa ensilevytyksen jälkeen. Tyydytyksen säveltäjälle suo kuulemma tunne siitä, että kappale ja tekijä muistetaan.
”Se oli silloin kovan takana, että se saatiin levylle. Lohdutin tuottajaa, ja lupasin kirjoittaa singlen toiselle puolelle tyypillisemmän suomalaisen kappaleen. Se oli Tuuli tuo, tuuli vie…
Erik Wilhelm Lindström
(29.5.1922 – 27.08.2015)
• säveltäjä, sanoittaja, sovittaja, tuottaja
• kapellimestari, basisti, vibrafonisti, pianisti
• Finndisc (Safir) 1963-1970
• Teosmerkintöjä (sävellys, sovitus) yli 500
• Mukana yli 2300:lla teoksella (Gramex)
• Valtion säveltaidepalkinto 2003
• Kultainen Emma 2006 (Elämäntyö)
• Juha Henriksson – Erik Lindström: Svengaten, Erik (Tammi 2005)
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2010. Vastaavantyyppisiä, musiikin tekemisen eri puoliin syventyviä haastatteluita ja muita artikkeleita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
