Ellips on yhden naisen ja viiden miehen sirkus, jossa riittää koettavaa. Keulakuva ja laulusolisti Elisa ”Ellips” Tiilikaisen, 28, takana on jo ura yhdessä viime vuosien menestyneimmistä popyhtyeessä: Haloo Helsinki! Kalmanhajuinen nimi pistääkin kysymään, ovatko nämä Elli Haloon hautajaiset?
Ellips on rockyhtye, jota voi hyvällä syyllä kutsua superbändiksi. Niinpä kun on mukana maamme hoteimmat muusikot ja ruorissa tähtituottaja Matti Mikkola, on vaara, että huomio menee ohi olennaisesta; Yhden naisen hautajaiset on nimittäin helvetin hyvä levy.
Progressiiviseksi yltyvä classic rock ja seitkylukulainen hippiestetiikka kiinnittävät ensimmäiseksi huomioni. Se onkin jo melkoinen tivoli, mutta lauluntekijä Tiilikaisen kunnianhimo ja pääasiallinen painopiste tuntuu kuitenkin olevan enemmän messagessa – ainakin minulle välittyy paatos lyriikoiden sanoman merkityksestä, jota varten mahtipontinen musiikki on vain väline.
Ellips-bändi kuulostaa ällistyttävän monipuoliselta ja soittamisen taso on huikea. Upea ”Lasityttö” on varsinainen teos, jossa kitaristi Timo Kämäräinen tiluttelee harmonioissa kuin Queen-yhtyeen Brian May. Välillä Kämäräinen vetelee svengaavasti kuin Jeff Beck tai Jukka Tolonen, progressiiviset sävyt häpeilemättömästi esillä. Rumpali Sami Kuoppamäki vyöryttää heti avausbiisissä ”Maailma on rikki” kuin Kingston Wallissa aikoinaan. Niin ikään ”Magnum opus” ammentaa samoista lähteistä: Markus Pajakkalan sopraanosaksofoni tuo erittäin vahvasti mieleen Sakari Kukolla vahvistetun Kingston Wallin. Mukana paisuttelussa ovat kosketinsoittaja, HIM-yhtyeestä tuttu Janne Puurtinen sekä Saimaa-basisti Juho Kanervo.
Välillä mennään melkoisen rock-oopperan puolelle, mutta homma tapahtuu kuitenkin taiten ja laulujen ehdoilla. Tietenkin Elli, tai siis Ellips, on valokeilassa ja on vahvaääninen solisti, joka pistää kuuntelemaan. Vaikutteet ovat kuitenkin selvät. Sylttytehtaalle ollaan varmasti kuljettu käsikädessä ja tarkoitushakuisesti, vaikka ei tämä levy rajoitu vain yhteen trippiin – joka kulholla ollaan käyty.
Mikkolan loihtima tuotanto on rikasta ja harmonisesti rikasta kuin Jeff Lynnen konsanaan, sävyjä löytyy niin paljon kuin Tikkurilan väripaletissa. Tässä on puolensa ja kokonaisuus on monipuolisen kirjava, jollekin siinä voi olla liikaakin. Ehkäpä pienellä rauhoittamisella ja tyylillisellä linjauksella olisi voitu päästä vieläkin nasevampaan tulokseen? Tivolikokemus on kuitenkin äärimmäisen viihdyttävä, jopa katarttinen.
Siihen päästään sisällöllä, sillä laulu ja Tiilikaisen sanat ovat kaiken ydin. Niissä kuuluu elämäntuska ja ahdistus. Mukana on kuitenkin vinoa huumoria, kuten biisissä ”Kolera-allas”, jossa tosi ystävyys punnitaan. Matka jatkuu pitkin vuoristorataa, jossa tunnelmasta toiseen lennetään välillä hattarat rinnuksilla ja vahvassa sokerihumalassa. Äskeistä seuraava raita, ”Lintu, joka lensi ikkunaan”, onkin koskettava ja pysäyttävä balladi, joka pistää hetkeksi nieleskelemään. Tiilikainen osaa olla melodramaattinen, mutta uskottava. Tyyli säilyy eheänä.
Tiilikaisen suomenkielestä huokuu myös samaa luontevaa letkeyttä, jota löytyy Rauli Badding Somerjoen tavasta käsitellä rock’n’rollia – kuten loistava ”Kotiteatterijärjestelmä”, joka svengaa vastustamattomasti.
Albumi on kuitenkin täynnä toinen toistaan hienompia hetkiä, joten pureksittavaa riittää. Tuplavinyylinä julkaistu levy on kaiken kaikkiaan upeasti toteutettu kokonaisuus myös visuaalisesti. Valokuvissa näkyy tyylikkäästi vain kohtalokas nainen, ikään kuin bändiä ei olisikaan.
Kuriositeettina kerrottakoon vielä se hämmentävä hetki, kun laitoin levyn ensi kertaa soimaan. Mitään ei kuulu, ei vaikka siirrän neulaa eteenpäin pari kertaa. Hetken jo luulen, että olen saanut viallisen levyn, jossa ei kerta kaikkiaan ole mitään! Tavallaan se olikin totta. Syy selvisi pian. Oli hämärää, enkä nähnyt vinyylin etikettejä. Viimeisellä, eli d-puolella, ei todellakaan ollut mitään, vaan albumilla on ”vain” kolme levypuoliskoa. D-puolella oli vain hiljaisuutta. Ratkaisu on erikoinen, sillä en muista vastaiseen törmänneeni ikinä. Ehkä sekin kertoo Ellipsin muodosta – ei mikään tavallisen pyöreä ratkaisu.
Ellips: "Yhden naisen hautajaiset"
Vallila Music House, 2019
