Kulkemani polku ei ole mitenkään poikkeuksellinen ja juuri siksi jaankin tarinan tässä, mutkia oikoen.
Kun nuoruusvuosien lähes maanisten soittomäärien jälkeen aikuiselämän haasteet vaativat täyden huomion, jäi soittaminen ensin vähemmälle ja tyrehtyi sitten tykkänään. Satunnaiset keskeytykset soittamattomuuden jaksoihin muuttuivat yhä ankeammiksi, kun kuilu taitojen ja muistikuvien välillä kasvoi.
Nyt voisin todeta, että onneksi soittokamat eivät kuitenkaan menneet kokonaan myyntiin, mikä sekin oli harkinnassa – kun ei tästä mitään tule, niin miksi varastoida nurkissa noita romppeitakaan suotta?
Harrastuksen uudesta viriämisestä ja hetkittäisistä onnistumisista on kiittäminen kahta seikkaa.
Ensinnäkin sain jossain vaiheessa idean vaihtaa soitinta. Basistiksi en kokenut erityistä vetoa, mutta sen sijaan, että olisin kaivanut sähkökitaran esiin laukusta ja ryhtynyt tapailemaan asioita, joita en enää osannut sillä soittaa, poimin käteeni nailonkielisen akustisen, jonka hallintaa taas en ollut koskaan varsinaisesti harjoitellut.
Sen kanssa oli myös luontevaa ryhtyä soittamaan jotain vallan muuta kuin joskus ammoin. Ja kun ei ollut muistissa mittapuuta, vähäisempikin onnistuminen palkitsi vaivan. Lähestymistapaan liittyi myös musiikin rakenteiden tutkiskelua ja pienten oivallusten suomaa mielihyvää. Pehmeämmät kielet sormenpäiden alla helpottivat osaltaan soittotuokioiden pidentämistä ja vähin erin toimintakyky elpyi.
Sähkökitaran pariin palatessa soittokunto alkoi jo kantaa, vaikka nuoruudenaikaista sorminäppäryyttä ei nykyisillä soittomäärillä ja tässä iässä enää saavuta. Pulasta pelasti filosofinen oivallus: karsimalla paranee.
Jos keski-ikäisenä menee futiskentälle, huomaa pian nuorempien vikkelyyden. Silloin ei auta juosta kilpaa, vaan pitää lukea peliä etevämmin ja sijoittua fiksummin. Omilla vahvuuksillaan voi pärjätä aika kivastikin, kunhan malttaa jättää sähläämättä ja keskittyy tekemään niitä asioita, jotka sujuvat ja jotka oikeasti ratkaisevat.
Takaisin musiikkiin: räpeltämällä soitto kuulostaa amatöörimäiseltä ja sellaiseksi itseni toki luenkin. Räpellys saa kumminkin kuuntelijan vaivaantumaan ja se on tylsää. Kun malttaa karsia hörsyt ja hörhelöt pois ja keskittyy olennaiseen, niin soitto alkaa kuulostaa yllättävän paljon vakuuttavammalta.
Ettei jäisi hahmottoman ajatuksen tasolle, otetaan käytännöllinen esimerkki.
Komppikitaran soitto vaatii tilanteesta riippuen akordin vaihtoa joko harvemmin tai tiuhemmin. Jotkut otteet on helpompi sormittaa, joihinkin vaihtoihin tuppaa kulumaan aikaa – ei sekuntitolkulla, mutta tempossa pysyttelyyn nähden liikaa. Kun tuollainen soinnun vaihto lähestyy, paine kasvaa ja sohlaamiseksi menee sekä edellisen soinnun häntä että sen seuraavan soinnun alku.
Ratkaisu on yksinkertainen: usein riittää, että jättää sen edellisen soinnun hännän soittamatta. Jos kyseistä sointua on soittanut jo puolenkin tahdin verran, harmonia ei katoa kuulijan päästä vaikka viimeisen kahdeksasosan jättäisi piiskaamatta ja antaisi itselleen rauhan vaihtaa otetta. Kun seuraava sointu rävähtää ajallaan, poljento ei horju ja tyhjä tila ennen sointua saattaa antaa myös lisätehoa.
Vaatii hivenen miettimistä, millainen rytmiikka tukee tätä ajatusta niin etteivät sointuvaihdoksia edeltävät tauot jää irrallisiksi aukoiksi muuten ehyessä kompissa. Mutta kun ajatukseen jonkun aikaa totuttelee, idea alkaa löytää uusia muotoja kuin itsestään. Samalla päästään ytimeen: rytmikitaran soitto perustuu rytmitykseen, eikä siihen ole vain yhtä ainoaa oikeaa kaavaa. Onneksi.
Asiasta toiseen ilman aasia ja siltaa: edellisessä numerossa kysyimme, mikä piirre tai ominaisuus musiikissa on vastaajalle kaikkein tärkeintä.
Tunnistin vastauksista monia tuttuja ajatuksia. Kukapa soittaja ei kokisi mielihyvää siitä, että jokin oma ajatus muotoutuu säveliksi juuri sellaisena kuin miksi sen ajatteli. Ja senkin voin luontevasti jakaa, että musiikin tehtävänä on luoda hetkellinen järjestys kaoottiseen maailmaan. Vieraalta ei myöskään tunnu idea musiikista yhtenä vaikutuskeinona, jos ei ihan protestilauluna niin jonakin hienovaraisempana viestinviejänä.
Kiitokset kaikista vastauksista ja kurkatkaahan myös tämän numeron sivulle 66, jossa on jälleen uusi kysymys uusine arvontoineen.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.