|
Globalisaatio edistää vapaata kilpailua ja vapaa kilpailu on kuluttajan etu. Suurinpiirtein tällaista mantraa mumisten kuuluisi nykyihmisen tallustaa ostoskeitaasta seuraavaan. Samaan oireyhtymään sisältyy sekin, että paikallisen marketin ovessa on koko syksyn ajan tiedotus sunnuntain aukiolosta: ”Lain mukaan saamme pitää liikkeen avoinna sunnuntaina seuraavan kerran marraskuun...”. Ikäänkuin lainsäätäjä olisi estänyt kauppiaan yleishumaanin toiminnan yhteisön hyväksi, kieltämällä ilkeyttään kaupankäynnin yhtenä päivänä viikossa ja sallimalla sen vasta jouluostoksia varten.
Market tarjoaa muutenkin oivan pienoislaboratorion, jossa voi tarkastella kilpailun tiukentumisen seurauksia. Sellaisia, joista ei niin suurta meteliä pidetä. Kuluttajan silmin katsottuna viimevuosien kehitys on tuonut kosolti etuja, jotka ovat vain näennäisiä. On totta, että kauppaan voi kyllä mennä lähes vuorokauden ympäri. Mutta palvelua kaupasta ei juurikaan enää saa, sillä ilmeisesti osapuilleen sama henkilökunta työskentelee nyt kahteen vuoroon hajotettuna kuutena päivänä viikossa, sesonkiaikoina seitsemänä. Ja kun kalaa ja lihaa myytiin aiemmin lähes koko seinän mittaiselta tiskiltä, saa irtotuotteita nykyisin vain muutaman metrin matkalta, julman jonotuksen päätteeksi. Erilaisia vakuumipakkauksia löytyy sen sijaan hyllytolkulla keskimääräisen perheen keskimääräisiin tarpeisiin mitoitettuina annoksina. Vähänkään keskiverrosta poikkeavan kuluttajan valinta onkin sitä, että voi pohtia haluaako tehdä kohtuuttoman paljon ruokaa vai liian niukan aterian. Ja ottaako sen riskin, että päällypuolelta kivan näköinen paistikimpale tai kananrinta ei olekaan kääntöpuolelta samaa laatua ja kotona saakin nostaa muovikaukalosta leikkuulaudalle rustoa, sidekalvoja ja rasvapahkoja. Kehitys näkyy tuotepuolella muutenkin. Esimerkiksi kahvikeksit tai marmeladi eivät todellakaan ole kalliita, mutta tarjolla on enää vain kaupan omaa halpapurkitusta, keskimäärin suomalaiseen makuun sopivaa. Kun budjetti riitti aiemmin silloin tällöin brittiläistyyppiseen kirpeämpään appelsiinisäilykkeeseen tai tanskalaiseen pehmeämpään leikkaukseen, niin nyt moiset kotkotukset pitäisi noutaa Stockmannin herkkuosastolta, koska rivikaupassa niitä ei enää ole. Ja mitä marginaalisemmiksi nämä hiukankaan massatuotteista poikkeavat hyödykkeet käyvät sen kalliimmiksi ne myös muodostuvat. Ja sen seurauksena yhä harvempi niitä ostaa jolloin entistäkäkin karvaampaa on kauppiaan koettaa raivata hyllytilaa hitaasti kiertävälle ja huonosti tuottavalle valikoiman laajentajalle. Väitänkin, ettei kilpailu ole lisännyt kuluttajan mahdollisuuksia valita erilaisista tuotteista itselleen sopivin. Sen sijaan kilpailu on yhdenmukaistanut ja kaventanut tuotevalikoimaa ja tehnyt kuluttajasta stereotyypin, jolle kaikki valitaan valmiiksi. Kilpailu ei ole muutoinkaan automaatti joka poikii pelkästään myönteisiä kehityskaaria. Kilpailun koventuessa asiakkaita on houkuteltava kolmella motiivilla: halpuudella, helppoudella ja näennäisellä monipuolisuudella. Kun äärimmilleen tingittyjä bensiinilitroja myymällä ei elätä miehitettyä huoltoasemaa, laitetaan sen kylkiäisiksi nakkitiski, kahvio, minimarket tai kokonainen kauppa. Ruokakauppa taas laajentaa myymällä jokapojan ja -tytön vaatteita, kodinkoneita, radioiden soittolistoilta tuttua kapeaa äänilevyvalikoimaa ja perustarvikkeita pienremonttiin. Kaikki keskimääräisiin tarpeisiin suunnattuja. Ja ennenpitkää vaatekaupasta lohkotaan pinta-alaa kenkäosastolle, matkalaukuille ja rantaleluille. Rautakauppa ryhtyy myymään verhoja, valaisimia ja huonekaluja. Huonekaluliike paikkaa menetyksiään perustamalla toimistotarvike- ja viherpihaosastot. Kangaskauppa kuihtuu pois tai sulautuu jättiketjuun, jonka yhdenmukainen tuotevalikoima perustuu keskimääräiseen globaaliin makuun. Eikä yhdessäkään edellä mainitussa kaupassa löydy yhä harvenevalta myyjäjoukolta enää sellaista tietoa, joka ulottuisi tuoteryhmän mediaanilta hiukankaan erikoisempiin poikkeuksiin. Mutta eipä löydy enää myöskään niitä hiukankaan erikoisempia tavaroita, joita vielä muutamia vuosia sitten jokainen itseään kunnioittava erikoisliike piti hyllyssään. Jos tämä vastaa omaa ihannetta kuluttajan edusta niin kaikin mokomin. Kovin mittavaa voitontanssia ei silti kannattaisi ehkä järjestää. Tiukentuva kilpailu ja sen aisaparina yltyvä ahneus huolehtivat yhdessä siitä, että riemuitsevan shoppailijan musiikkimakua, kirjallisuuden harrastamista, kengän lestiä, sisustuksen kuoseja ja leivänpäällisiä määritellään jossain ihan muualla kuin kuningaskuluttajan omassa pääkopassa. Näitä jokapäiväiseen elämään vaikuttavia seikkoja valikoidaan ja suunnitellaan siellä samassa paikassa, jossa todetaan jääkaapin kaupallisesti sopivaksi palveluiäksi mielummin alle viisi vuotta kuin yli kymmenen. Siellä missä päätetään valmistaa niin halpoja puhelimia, ettei asiakas revi pelihousujaan vaikka kapine hajoaa jo vuoden päästä, vaan ostaa kiltisti taas uuden. Tavara on valmistettava nopeasti, se on myytävä nopeasti ja sen on poistuttava nopeasti kuluttajan nurkista haittaamasta tulevan malliston markkinointia. Mahdollisimman pienin kuluin, maksimaalisin tuotoin. Sellaisessa kilpailussa Salcompin tehdas kannetaan Kemijärveltä tuotapikaa ensin Kiinaan ja sitten jonnekin muualla. Aina sen mukaan, missä halvin työvoima milloinkin on saatavilla. Sitä on tiukka kilpailu. Ja sellainen tiukka kilpailu päätyy villisti rehottaessaan kovin lähelle tilannetta, jossa hyväksymme hymysuin samanlaisen kohtelun, jota muinoin edustivat Valtion PölynimuriTehtaan mallit Teho ja Super. Polku paratiisiin on nyt vain viitoitettu hiukan erilaisin kyltein. Hip hei, käymme reippain askelin... Ei kuluttaja silti ole aseeton. Vaikka yksi pääkirjoitus ei kehityksen kulkua pysäytäkään, eikä oma ostoskäyttäytymiseni kauheasti vielä painakaan vaakaa vastasuuntaan, niin pienistä puroista voi muodostua toisinaan isompikin virta. Mikäli kuluttajat alkavat valikoida ostoksiaan pääsääntöisesti muilla kriteereillä kuin hinnalla, se näkyy kyllä ennenpitkää myös kauppaketjun toisessa päässä. Mutta ensin on tehtävä valinta: halvimmalla hinnalla kun ei voi saada asiantuntevaa palvelua ja laajaa valikoimaa. Lauri Paloposki, Riffi 2004 Parahin lukija. Aloitimme kahdeksan vuotta sitten ensin neljän numeron vuosivauhdilla. Muutaman vuoden kuluttua lisäsimme mukaan ns. Extra-numerot, jotka olivat aina johonkiin tiettyyn teemaan keskittyviä erikoisnumeroita. Sittemmin Extra-numerot sulautuivat vuoden kiertoon osaksi vakio-Riffejä ja näin olemme julkaisseet jo useamman vuoden ajan kuusi numeroa per vuosi. Monet ovat toivoneet meiltä vielä tiuhempaa ilmestymistahtia ja niinpä olemme pikkuhiljaa päätyneet siihen, että eiköhän se seitsemäskin lehti vuoden mittaan kannata tehdä. Ensi vuonna Riffi ilmestyy myös kesäkuussa, parahiksi juuri ennen lomakautta. Seitsemän numeroa olkoon sopiva määrä. Ainakin taas joksikin aikaa...
|